Uutta

Levyjen visuaalinen ilme oli minulle tärkeä. Suomessahan perinteisesti ei useinkaan ollut sinkuissa kansia ennen punkin tuloa, vaan singlet tulivat joko paperisissa levy-yhtiöpusseissa tai sitten läpinäkyvissä muovipusseissa, jotka olivat vielä sellaista hassua rapinamuovia. Love Records teki jo aika moneen levyyn kannet, ainakin ensimmäiseen painokseen, mutta vasta Poko Records aloitti Suomessa käytännön, että jokaisessa singlessä oli siihen varta vasten tehdyt kannet. Itselleni Pokoakin isompana esikuvana olivat tietenkin brittiläiset punksinglet ja niiden usein todella hieno kansitaide. Siihen en tietenkään omissa julkaisuissani alussa päässyt.

Ensimmäisen singlen Zägä Boxin Kellopelipasianssin kanssa kansien kanssa kävi kuten kaikessa muussakin tuon singlen kanssa. Mistään en tiennyt mitään ja olin täysin muiden neuvojen parissa, eikä asioita mietitty vaan tartuttiin ensimmäiseen ratkaisuehdotukseen, jota tarjottiin. Kannet olivat ihan OK, mutta ne maksoivat ”aivan valtavasti”. Ne tehtiin oikeassa kirjapainossa, lisäväri ja lakkapinta nostivat hintaa, eikä paino muutenkaan ollut se kaikkein halvin, vaan sekin ensimmäinen, joka tuli vastaan.

Tuon ensisinglen jälkeen alkoi sitten pohdinta, että kuinka kannet tullaan tekemään jatkossa. Niihin muovipussin sisään taitettuihin paperiliuskoihin en halunnut mennä. Oikeilta painoilta tilatut valmiit pahvikotelot olivat aivan liian kalliita ratkaisuja, joten tekotapa tuli pienlehtipohjalta. Pienlehtiähän olin tehnyt jo pitkään ja offsetpainot, jotka tekivät painotyötä (tai siis oikeastaan kopioivat) paperioriginaalien pohjalta eivätkä kalleilta painofilmeillä. Keskustelin Tehokopioinnin omistajan kanssa mitenkä asian voisi ratkaista. Tehokopiointi oli paikka, jossa painatin Hiljainen Kesä fanzinea. Lopputulema oli, että teen paperioriginaalin, joka sitten painettiin A3 arkille, se leikattiin korkeussuunnassa originaalin reunoista, mutta molemmille sivuille jätettiin reilun sentin reunat. Tällaiset arkit taitoin sitten kahtia ja sen jälkeen leikkasin taittoveitsellä viivoitinta käyttäen alaosasta ylimääräisen reunan pois. Tämän jälkeen taitoin yläosan siivet sisään, sivelin niihin liimaa ja laitoin kirjapinon alle painoon isompina nippuina. Näin jälkikäteen ajateltuna ihan älytöntä askarteluahan se oli, ja varsinkin kun Maaseudun Tulevaisuuden ekasta EP:stä otettiin kolme painosta, niin niiden kanssa meni useampikin ilta kun niitä värkkäsi.

Eikä askartelu loppunut pelkästään kansiin, vaan useimpiin levyihin tehtiin jonkinlainen liite mukaan. Harvoin se oli pelkkä erillinen paperi, tavallisesti useampisivuinen A6 kokoinen lehti. Niin ja sitten vielä pari kertaa innostuin tekemään jonkun aivan specupakkauksen. Tällainen oli vaikkapa Johnny Spunkyn Lunar Power EP:n kansi. Siitä tuli pieni vihkonen, jonka viimeinen sivu oli levypussi. Sivut nidoin niiteillä kiinni ja sitten laitoin vielä paksun eristysnauhan suojaamaan sitä, että niitit eivät hankaa levyhyllyssä muita kansia. Mitenkä ihmeessä aika riitti kaikkeen tähän askartelun tuolloin?

LP:issä turvauduin kuitenkin oikein kirjapainojen apuun, koska offsetpainoilla ei tuohon aikaan – onneksi – pystynyt painamaan A3 kokoista suurempaa pahvia, eikä tuo riittänyt LP:n kannen kokoon. Aluksi kannen suunnittelu tehtiin paikallisessa painotalossa, joka ohjeideni perusteella teki valmiit kansifilmit. Mutta pian siirryin siihen, että LP:n kannet suunnitteli joku muu ja kansifilmit tulostettiin jossain muualla (tavallisesti Soundin toimituksessa) ja kiikutettiin painotaloon. Tuohon aikaan väripainatus oli kallista ja filmien valmistaminen maksoi, joten pitkää Hiljaisten LP:t tehtiin kaksivärisinä. Tehtiin molemmille väreille oma filmi ja kerrottiin painolle millä pantone sävyillä kumpikin filmi painettiin. Kyse ei siis ollut normaalista neliväripainamisesta, vaan halvemmasta teknologiasta.

90-luvun alussa luovuin singlejen kohdalla offset painamisesta ja siirryin niissäkin oikeaan painoon. Kun lupasin painattaa kaikkien singlejeni kannet samassa paikassa, teki painotalo singlejä varten oman stanssin. Singlet siis leikattiin niin, että liimaussiivet olivat valmiina ja kaikista kohdista mistä kantta piti taitella oli painauma, joka helpotti taittamista. Kansien liimaaminen nopeutui nyt huomattavasti. Sitten kun singlejen julkaiseminen aloitettiin uudestaan 2014 siirryttiin täysin valmiisiin singlekoteloihin, jotka vinyylipuristamo teetätti omalla alihankkijallaan ja levyt tulivat täysin valmiina.

Pienlehti harrastuksen myötä oli tutustunut melko laajaan joukkoon sarjakuvapiirtäjiä. Kun singlen kansia mietittiin ja jos bändillä ei ollut selvää ideaa mitä se halusi, niin usein käytin jotakuta näistä sarjakuvataiteilija tutuistani piirtämään kanteen tulevan kuvan. Aikanaan kun 2020-luvun alussa kokosin oman punkmuseoni ja kävin läpi omat arkistoni, niin hämmästyin itsekin kuinka paljon Hiljaisten Levyjen kansissa oli piirros- / maalauskansia. Useimmat levy-yhtiöthän käyttävät tavallisesti valokuvia, mutta Hiljaisilla on todella paljon varta vasten tehdyttä taidetta kansia varten. Tämä ei ole ollut mikään tietoinen strategia, vaan se on syntynyt jotenkin luonnostaan kaveripiirin kautta. Näin jälkeenpäin siitä ei voi olla kuin ylpeä. Vai mitä olette mieltä listasta: Juho Juntunen, Timo Kokkila, Kivi Larmola, Tommi Liimatta, P.A. Manninen, Jarkko Martikainen, Christer Nuutinen, Ville Pirinen, Tomi Riionheimo, Tapani ”Nasky” Rtöhonka, Jukka Tilsa, Nalle Virolainen, jne.

Tuosta ylpeydestä vielä sen verran, että jos jo alun perin tarkoitus oli tehdä komeita paketteja, mutta taidot ja resurssit eivät siihen silloin riittänet, niin koko 2000-luvun ajan olen kyllä ollut erittäin tyytyväinen kaikkiin levyjen kansiin, jotka on tehty.

CD:iden tulon myötä siirryttiin julkaisuissa neliväri kansiin. Useampia vuosia tehtaalle piti toimittaa värierotellut filmit painotöitä varten. Koska filmien tulostaminen normaaleissa liikkeissä oli hiukan tyyristä pääsin suhteillani hiukan halvemmalla, kun filmit tulostettiin Soundissa. Tämän takia Japa Mattila teki ison nipun kansia. Japa oli ammattimies ihan vimoisen päälle ja kannet olivat aina ihan priimaa, kertaakaan kannet eivät tulleet painosta takaisin. Sen sijaan aina toisinaan kansien tekemisessä sorruin siihen, että annoin jonkun bändiä lähellä olevan tehdä ne, vaikka aika ajoin päätin, että ei enää. Vaikka bändi kuinka vakuutteli, että kansien tekijä on todella pätevä ja tehnyt näitä hommia, niin aika usein kannet tulivat kerran tai kaksi, kerran jopa kolmasti takaisin tehtaalta. Milloin seassa oli väärän värijärjestelmän elementtejä, milloin koko ei ollut pikselilleen oikean kokoinen, milloin bliidit olivat väärän kokoiset, jne. Mutta kaikista näistäkin saatiin aina pienen ylimääräisen jumppaamisen jälkeen ihan erinomaisia kansia.