Kokkola rocksukupuu

Tätä sukupuuta on tehty todella pitkään. Ensimmäisen bändilistan tein varmaan kolme vuotta sitten. Sen jälkeen olen satunnaisesti lisännyt yhden bändin työversioon, kunnes nelisen viikkoa sitten alkoi ärsyttää tämän roikkuminen siinä määrin, että päätin puristaa tämän kokoon. Tässä vaiheessa harvinaisemman nimen takia minulle selvisi, että CD-lafkan pomo, jolta olen Hiljaisten Levyjen CD:t tilannut lähes parikymmentävuotta soitti yhdessä näistä bändeistä. Joten Andersia pyysin tarkistamaan sukupuuta omalta osaltaan. Anders ohjasi minut Ulf Furun juttusille. Ulf paneutuikin tarkastushommiin todella perinpohjaisesti ja korjauksia sekä lisäyksiä tuli useampi liuska. Hatun nosto Ulfille. Uskonpa, että tämä on tarkempi kuin useimmat muut sukupuut.

Mutta virheitä saattaa tässäkin olla; niistä saa, suorastaan pitää, huomauttaa, niin teen korjattuuksia sukupuuhun kommenttien pohjalta.

Jos kaipaat tulkintaohjeita sukupuun lukemiseen, niin ne löytyvät sukupuuhakemistosta: https://www.hiljaisetlevyt.com/2024/02/14/paivitetty-sukupuuhakemisto-2/

Ja lopuksi: linkki helposti luettavaan PDF-tiedostoon: http://www.hiljaisetlevyt.com/wp-content/uploads/2024/06/Kokkola-Sukupuu.pdf

Bonustarina 11: Rebellion Festivaalien merkitys Hiljaisten julkaisuille

Rebellion Festivaalit ovat Britanniassa Blackpoolissa järjestettävät nelipäiväiset old school punkin suurimmat festivaalit. Niillä soittaa kerrassa upeassa Victorian aikaisessa Winter Garden kompleksissa yli 300 bändiä seitsemässä salissa saman aikaisesti. Vanhalle punkkarille se on ehdottomasti koettava edes kerran elämässä. Minulle ensimmäinen kerta oli vuonna 2019 ja sen jälkeen olen käynyt siellä joka vuosi lukuun ottamatta korona takia peruutettu kertaa.

Olin tässä vaiheessa jo osittain sisässä 77-punkverkostossa. Olin julkaissut levyt niin TV Smithiltä (seisatuumainen), Attila the Stockbrokerilta (LP) ja Mickey Juppilta (LP). Paikan päällä TV ja Attila sitten esittelivät minua muille staroille. Ennen kaikkea näistä esittelyistä on jäänyt mieleen John Otway. Olimme Attilan kanssa Winter Gardenin läheisessä pubissa ja jotenkin puhe siirtyi Otwayhin, jonka sekopäisyyttä olen ihaillut jo pitkään. Attila siinä sitten toteaa, että hän näki Otwayn pari tuntia sitten, hänpä soittaa Otwaylle ja pyytää poikkeamaan tänne. Vartin päästä Otway tulee paikalle. Attila tavalliseen yliaktiiviseen tapaansa on jo siirtynyt seuraavaan keskusteluun seuraavan tyypin ja viittelöi vain Otwayn minun ja vaimoni pöytään. Kyllä hetken oli sellainen fiilis puolin ja toisin, että mitäs tässä tapahtuu, mutta sitten lähti juttu sujumaan. Otway paljastui erittäin mukavaksi mieheksi ja huomattavasti ujommaksi ja harkitsevammaksi, kuin mitä lavaesiintymisestä voisi päätellä. Aivan upea tapaaminen.

Kun siis pääsi juttelemaan lapsuuden sankareilleen, joko esiteltynä tai menemällä vain suoraan nykäisemään hihasta, niin eihän siinä mennyt aikaakaan, kun tuli ehdottaneeksi, että mitäs jos Hiljaiset Levyt julkaisi teidän tuotoksianne. Kukaan, jolle ehdotin, ei kieltäytynyt. Toki en lähtenyt ehdottamaan yhteistyötä kenellekään, jolla tiesin olevan levytyssopimus isomman lafkana kanssa. Ensimmäinen näistä ”Rebellion tuliaisista” oli entisen Boys basistin Duncan Reidin uusi bändi Duncan Reid And The Big Heads, jolta julkaistiin single Your Future Ex Wife vuonna 2021. Yhteistyötä oli tarkoitus jatkaa vuonna 2022, mutta kun Duncan ilmoitti, että laittaa pillit pussiin seuraavana vuonna, kun viimeiseksi jäävä albumi And It’s Goodbye From Him on ilmestynyt, niin ei ollut järkeä enää julkaista singleä. Eddie & The Hot Rodsin näin, kun he tekivät keikan kuolleen nokkamiehensä Barrie Masterisin kunniaksi. Kun homma edelleen toimi ja uusi materiaali oli hyvää, niin pari singleä on heiltä julkaistu – LP:kin olisi julkaistu, ellei USA:han tehty sopimus olisi sitä estänyt. Ed Banger esiintyi vuoden 2022 festareilla klassikko bändinsä The Nosebleedsin kanssa. Sen jälkeen juttelin Edin, tai oikeasti siis silloin jo Edweena Bangerin kanssa. Sukupuoli-identiteetti oli vaihtunut, mutta kaveri oli mukava kuin mikä, joten single päätettiin tehdä. Viimeisin Rebellionista alkanut yhteistyö on The Vaporsin kanssa, jolta ilmestyi vuoden 2024 alussa single ja jatkosta on tätä kirjoitettaessa jo sovittu.

Eihän tuo vanhojen lapsuuden sankarien julkaiseminen mikään itse tarkoitus ole, mutta pirun kivaa se on! Kun pääse niiden tiimoilta syvällisesti keskustelemaan kaikesta siitä menneestä, joka on aina itseä kiinnostanut. Lisäksi nuo ulkomaan julkaisut ovat avanneet kanavia muutenkin lisää punkverkostoon; eri maissa toimivat pienelvy-yhtiöt, joilla on oma distro ovat halunneet vaihtaa levyjä Hiljaisten kanssa. Näin on saatu Suomeen myyntiin mielenkiintoista kamaa ja pystytty pitämään hinnat erittäin siedettävinä.

Hiljaiset julkaisut osa 110 – Tina: Jos Tänään Töitä Saan (CD-single; Hiljaiset Levyt HICKS-056) 2005

Punk Lurex OK oli hajonnut siihen, että Riitta oli kypsynyt punk-keikkojen säätöön ja epämääräisyyteen. Into soittamiseen ei kuitenkaan ollut laantunut, joten ei aikaakaan, kun Riitta ja Tiina alkoivat laittamaan uutta bändiä kasaan. Riitalla oli jo rumpali valmiiksi katsottuna. Manu Ojanen joka oli soittanut muun muassa Hellhoundissa ja Pojissa oli Riitan mielessä. Riitta kysyi Manua ja Manu oli heti valmis. Toinen kitaristi puuttui. Tiina ja Riitta olivat ystävystyneet Jani Viitasen kanssa Punk Lurex OK:n levytyssessioissa. Tiina muisti, että jossain juopottelusessiossa Jani oli sanonut, että hän todella diggaa Lurexin touhua ja että jos joskus Kukka lopettaa bändissä niin hän tulee tilalle. Tiina soitti Janille ja siteerasi tätä hänen aiempaa lausuntoaan ja kysyi että no, tuletko mukaan. Jani totesi, että kai sitä voisi.

Idea bändistä esiteltiin ilman demoa. Hommahan oli heti selvä, että tällä mentäisiin. Tunsin kaikki tyypit ja tiesin heidän mukaviksi ihmisiksi. Janilla oli vielä kaiken päälle oma studio ja mittava kokemus niin biisin tekemisessä kuin bändissä olossa, joten ajattelin, että tämä antaa mukavasti ryhtiä Tiinan ja Riitan touhuihin.

Sovittiin, niin, että julkaistaan ensin CD-sinkku jolla yritetään saada radiosoittoa ja jonkin verran nimeä bändille ja sitten sen jälkeen tehtäisiin täyspitkä. Näin toimittiin. Kolmen biisin sinkulla kaikki pääsivät biisin tekemisen makuun. Jos Tänään Töitä Saan oli Tiina Wesslin sävellys ja sanoitus. Riitta puolestaan teki yksin Pakko Soittaa biisin. Viimeinen, Oravanpyörä oli Jani Viitasen sävellys ja Manu Ojasen sanoitus.

Mitään ihmeempää vaikutusta single ei mediaan tehnyt, mutta ei se mitään – silti päätettiin, että pitkäsoitto aikanaan tehdään.

Hiljaiset julkaisut osa 109 – Viewmasters: Ingrid (CD; Hiljaiset Levyt HILL-039) lokakuu 2004

Alkuvuodesta 2003 Viewmasters alkoi työstää materiaalia esikoisalbumilleen. Biisimateriaali oli taas Pasi Heikuran käsialaa; ainoastaan kappaleessa Rollercoaster tekstissä Pasia auttoi Samuli Happo. Kesällä materiaalia terävöitettiin harvalla keikkailulla ja syksyllä alettiin studiotyö tuottaja Raine Salon ja äänittäjä Jani Viitasen kanssa. Levyä tehtiin niin Headline Studiossa kuin Himalaja Sound State Studiossa. Levyn viilaaminen kesti lähes vuoden ja vihdoin syksyllä 2004 oli valmista. Levyn kannen suunnitteli laulusolista Halonen ja sen toteutti Esa Kerttula, joka otti myös kansissa olevat bändikuvat. Etukannen kuvan, jossa on nainen puhelimessa, otti Aino Kannisto. Sama kuva muuten ilmestyi Aino Kanniston samana vuonna Saksassa järjestetyn valokuvanäyttelyn Staged Photographs näyttelykatalogin kannessa. Levyn julkkarit pidettiin lokakuussa 2004 Musiikki & Media -tapahtuman yhteydessä ja Viewmasters soitti tapahtumassa.

Pauli Kallio kirjoitti levystä Soundiin 11/2004: ”Täyspitkästi debytoiva Viewmasters on Alivaltiosihteeri-kitaristi Pasi Heikuran jo viisivuotiaaksi ehtinyt kokoonpano. Toisin kuin Heikuran tunnetummassa bändissä, nyt ei olla huumorin eikä varsinkaan pelleilyn asialla. Mutta kun Pasi Heikura on Ingridin biisintekijä ja kitaristi, niin tiettyjä sävellyksellisiä ja sovituksellisia yhtymäkohtia Alivaltiosihteeriin löytyy.

Viewmasters esittää asiansa englanniksi ja tyyliltään Raine Salon tuottama Ingrid on ilmavaa brittihenkistä kitarapoppia Heikuran pikemminkin näppäilevän kuin hakkaavan kitaroinnin omatessa paikoitellen jazzillisiakin piirteitä. Pauli Hanhiniemen Perunateatterissakin soittava rumpali Juppo Paavola ja basisti Ville Rauhala pitävät Ingridin rytmit vakaina. Soulahtava K.P. Halonen on Viewmastersin rockia ajatellen suorastaan hämmentävän muhkeaääninen laulaja.

Vaikka Viewmastersilla onkin oma tyylinsä, niin Pasi Heikuran vanha pakkomielle nostaa sentään varovasti päätään. Straight Storiesilla bändi riffaa kuin AC/DC Light.”

Levy jäi bändin viimeiseksi. Levyyn oli ladattu isoja odotuksia, mutta myynti jäi vaatimattomaksi ja yhden jos toisenkin muusikon muut projektit alkoivat ottaa aikaa, joten Viewmasters kuihtui pikkuhiljaa pois.

Hiljaiset julkaisut osa 108 – Kätyrit: Silminnäkijä (CD; Hiljaiset Levyt HILL-038) 2004

Kätyrien ensimmäistä pitkäsoitto lähdettiin tekemään aivan samalla porukalla kuin Helmikuu CD-EP:täkin. Yhtyeen jäsenet olivat samat (Kivi Larmola, Mikko Huu, Lasse Nevala ja Konsta Neugodov) samoin tuottaja Esa Salokoski ja studiokin oli sama Studio Sinkkonen. Uusia biisejä äänitettiin kolmetoista ja aiemmilta CD-EP:ltä otettiin sen nimibiisi Helmikuu tälle levylle. CD:tä tehtiin multimedia-CD, eli sille laitettiin musiikin lisäksi video. Tuo video oli Helmikuu, ja sen oli ohjannut Harri Haanpää. Tuttuun tapaan Kivi teki itse levyn kannet. Valokuvat kansiin ottivat Pete Korhonen (kansivihkon sivut 2-6 ja takakansi) sekä Krista Mäkinen (kansivihko sivun 8 bändikuva).

Näihin aikoihin Hiljaisten Levyjen kansiin ilmestyi koodi LC1574. Se oli Saksan Gramexia vastaavan järjestön koodi ja radiosoitoista se pohjalta tilitettiin korvausta. Koodi oli itse asiassa Twang Tone! levymerkin koodi, jota pyöritti Berlinissä kaverini Mike Korbik. Mike oli myös DJ:nä paikallisen Yleisradion Berlinin toimituksessa. Mike hoiti pienen promojakelun Saksan radioille ja tilitti meille sitten radiosoitoista rahaa aikanaan. Ei sieltä kuin muutama kymppi tullut – leikö kukaan muu kuin Mike itse niitä Saksan radioissa soittanut, mutta ainakin yritettiin.

Desibeli.net arvioi levyn seuraavasti: ”Karhealla äänellä lauletut paahtorallit kulkevat Pelle Miljoona/Tumppi Varonen -kaksikon mieleentuovasta kiihkeärytmisestä punkjuoksutuksesta (kuuntele vaikkapa Mandala) hevimpiin tunnelmiin. No Shamen Esa Salokosken tuotannossa Kätyrien kiihkeä punksoitanto jättää mukavasti tilaa Mikon ilmeikkäälle laululle eikä levytys ole missään mielessä liian tukkoinen. Vähän vain, sillain punkisti. Kiertävällä sanoitusjuoksutuksella lasketteleva Rakkauden sanat lähtee viemään levyä hivenen melankolisella otteella. Kivi vakuuttaa taustalaulussa, Mikon laulu on melkoista hyrräkieputusta. Minuutin ja kolmen minuutin välillä vaihteleva biisimateriaali jatkaa samoilla tiukasti paahtavilla linjoilla, Silminnäkijän todistukset eivät ole mitään kliinisesti kumisevia pohdintoja vaan elävästi räiskyviä, pääosin alakuloisia purkauksia. Kohokohtina toimii tarttuva Vähän Vähemmän, talvisen ulkosoittovideonkin avantoineen ja lumihautoineen levyn haltijalle tarjoileva Helmikuu, vaanivasta säkeestä kiihkeään kertosyöksyyn riehaantuva Lohikäärmeentappaja sekä lähes iloisesti paahtava Lintunainen. Loppulevyn muutamat paahdot kiertävät jo miltei hooceetahdilla, mutta ikään kuin puolittain lastenrallatuksia sivuten. Sanoituksien sisältö ei ole mitenkään hilpeää, enemmänkin synkkiä aatoksia pohtivaa pimeiden vuodenaikojen jurnutusta. Kätyrit on tutustumisen arvoinen orkesteri suomenkielisen punkin kentällä.”

Hiljaiset julkaisut osa 107 – Nightingales: Cartoon Of A Band (CD; Tug Rec TUG 107) 2003

Martti Trillitzsch on puoliksi suomalainen Saksassa koko ikänsä asunut musiikin monitoimimies, joka esiintyy artistinimellä Mäkkelä. Hän oli jo nuorena innostunut vaihtoehtomusiikista ja hämmentävässä määrin Suomalaisesta sellaisesta. 23-vuotiaana hän perusti ensimmäisen levy-yhtiönsä Tug Recordsin vuonna 1988. Tug Recordsin ensimmäinen julkaisu oli Waltarin Monk-Punk -albumin julkaiseminen Saksassa. Martilla oli sittemmin myös kauppa nimeltään Kioski, jossa hän myi suomalaisen musiikin lisäksi muun muassa Muumimukeja, lämpimiä villapeittoja ja tyypillisiä suomalaisia ​​herkkuja. Martti oli se kaveri, joka toi Eläkeläiset Saksaan, perusti sitä varten Humppa Recordsin ja teki bändistä ison. Martin kolmas levy-yhtiö oli 9pm Records. Martti on ennen kaikkea esiintynyt soolona tuolla Mäkkelä nimellä, mutta lisäksi hän on soittanut yhtyeissä Mäkkelä’s Trash Lounge, The Church Of The Blue Nun , The Goho Hobos ja The Tres Biens.

En muista missä ensimmäisen kerran törmäsin Marttiin, mutta joka tapauksessa olimme pian tuon jälkeen ahkerassa kirjeenvaihdossa ja lähetin Martille promolevyjä Hiljaisten julkaisuista. Martti ihastui ennen kaikkea Nightingalesin ja järjesti näille kiertueen Saksaan. Aloin sitten puhua Martille, että miten olisi Nightingalesin levyjen lisensointi Saksaan. Martti lämpeni asialle, mutta sen sijaan, että hän olisi julkaissut jonkun levyn sellaisenaan halusi hän julkaista kokoelman. No tämähän sopi minulle. Martti valitsi oman makunsa mukaisesti neljätoista kappaletta CD:lle ja Tomi Riionheimo teki siihen kannet. Diiliksi sovittiin, että sain 100 kappaletta CD:tä Suomessa myytäväksi lisenssikorvauksena.

Martti sai tietenkin levyä hyvin promottua Saksaa ja arvioita tuli runsaasti. Tässä niistä muutamia.

OX: ”Man nascht bei Punk, Beat, Garage, Mod, Zirkusmusik, mischt noch etwas von dieser seltsamen Weirdness dazu, die irgendwie typisch zu sein scheint für Bands aus diesem Land und wahrscheinlich durch ein Übermaß an Alkohol sowie einen Mangel von Sonnenlicht ausgelöst wird, und fertig ist ein eigenwilliges, abwechslungsreiches Album, das sich nicht in die genannten Genres einfügen will und wohl ein Ausdruck spinnerter Genialität ist.”

Skug: ” Sehr charmant gibt sich diese Band aus Rovaniemi, Finnland, auf ihrem dritten Album: Als wären sie einem Film von Aki Kaurismäki entsprungen, machen The Nightingales Retro-Rock (»Never Killed A Man«). Das Klavier klimpert und wenn es sich nicht gerade um die Rhythmusgitarre handelt, dann wird mit den Gitarren die entsprechende Wand einzementiert. Außer dem Kinks-Cover »Mr. Pleasent« stammen alle Songs aus der Feder des Bassisten Marko Kantola, der beweist als Songwriter ein gutes Gespür für die einfache, eingängige Melodie. Superviel Hall machen das Jonathan Richman gewidmete Lied »Jonathan« zu einer Rockhymne: »I wanna be a rich man, I wanna be a Jonathan Richman.« Beim Songwriting hat The Nightingales-Mastermind Kantola durchaus die Inspirationsquelle Richman genutzt – und wenn dabei ein so sympathisches Album wie »Cartoon Of A Band« herauskommt, kann man sich das nur öfters wünschen.”

Westzeit: “Cartoon Of A Band, das Deutschland-Debüt dieses charmanten Fünfers, eine quasi „Best-Of-Langrille dieser Band. Die Nightingales schaffen es spielerisch die besten Momente von Dr. Feelgood, T.Rex und den frühen Kinks in Gitarren-Pop und Retro-Rock zu verpacken. Und über allem dem schwebt das typische Bar-Piano, dass ihren Sound so charakteristisch nach Pubrock klingen lässt. Ihnen eilt der Ruf voraus, einer der besten finnischen Livebands zu sein. Und die Texte von Marko Kontola sind voller Skurrilitäten. Fast zu britisch um finnisch zu sein, wäre da nicht der charmante Akzent.”

Yhteistyö Martin kanssa jatkui ja julkaisimme aikanaan yhdessä Nightingalesin Sentimenta Hospital albumin. Hiljaiset Levyt julkaisi Mäkkelän vinyyli-EP. Mutta mikä tärkeintä sain Martista elinikäisen hyvän ystävän.

Hiljaiset julkaisut osa 106 – Punk Lurex OK: Aika Vapaa – Ajatuksia Kaikille (CD; Hiljaiset Levyt HILL-037) 2002

Sitten edellisen albumin Prolexin, oli bändissä vaihtunut rumpali. Uusi oli Markku ”Piise” Viippo, joka oli ehtinyt koluta läpi ison nipun tamperelaisia punkbändejä lähtien Riistetyistä. Levy syntyi kuten aiemmatkin Lurex-tuotokset Headline studiolla Jani Viitasen taitavassa ohjauksessa. Biisien tekeminen jakautui nyt aiempaa tasaisemmin, jopa uusi jäsen Piise teki kahden biisin sävellyksen. Kukka teki kaksi biisiä kokonaan yksin ja kahden muun sävellyksen. Kaikki muu oli sitten dynaamisen duon Tiinan ja Riitan käsialaa. Niin ja olihan mukana yksi cover, Kasevan Mari. Se tuli osaksi Lurexin vakisettiä ja on kulkenut yhtyeen mukana näihin päiviin asti. Kun Manserock-näyttely avattiin Museokeskus Vapriikissa, niin Manserock-orkesterin solisteina oli useita vierailijoita; yksi näistä oli Tiina Wesslin ja hän lauloi juuri Marin. Herkkoo kaupunkisissi biisissä vierailevana kitaristina on Timo Kivikangas.

Levyn kansiin ei tuntunut kenelläkään bändissä olevan mitään idea. Minä oli juuri lukenut Naomi Kleinin kirjan No Logo – Tähtäimessä brändivaltiaat, jossa käydään tiukasti kapitalismia ja ennen kaikkea suuryhtiöitä vastaan. Kirjan innoittamana ehdotin, että levylle tehdään samanlainen kansi kuin kirjassa. Muistaakseni Aika Vapaa johdettiin jotenkin työttömyydestä, kun on paljon vapaa-aikaa. Koska kirjassa oli alaotsikko, piti tähänkin sellainen saada ja Ajatuksia Kaikille taisi tulla Tiinalta. CD:n vihossa on paitsi biisien sanat, niin kunkin biisin kohdalla sen tekijältä pari lausetta miten biisi oli syntynyt.

Levyn lehdistötiedote kertoo levystä näin: ”Tulkintaan on tullut lisää syvyyttää, mutta PLOK:lle tuttu rohkeus on tallella. Linjasta ei ole tingitty, vaan kantaa otetaan edelleen, heikomman puolella seisotaan, melodioihin uskotaan ja biisit ovat edelleen tolkuttoman tarttuvia. Aika Vapaa on suureksi osaksi ripeää punkpoppia, Etsijät biisi jopa punkeinta PLOK:ia sitten ensi levyn. Mukaan mahtuu myös rokahtavampaa ajattomampaa materiaalia ja muutama yllättävän rauhallinen kappalle – ihmetelkääpä Muistoja Neuvostoliitosta biisiä. Toisena kuriositeettina on mainio versiointi Kasevan Mari-kappaleesta, joka on jo pitkään ollut yhtyeen keikkapravuuri.”

Pertti Ojala arvioi levyn Soundissa 08/2002 näin: ”Punk Lurex OK:lle rehti ja konstailematon punk rock on yhä enemmän kuin ok. Albuminsa alaotsikolla Ajatuksia kaikille perinnetietoinen kvartetti haluaa sitkeästi muistuttaa myös siitä, että remellyksen ja kohkaamisen rinnalla tai jopa niiden sijasta punkissa saa olla ajatuksiakin. Jos nykymaailmassa voitaisiin puhua proletariaatista ja sen äänitorvista, niin rockin piirissä Punk Lurex OK seisoisi tämän joukon eturivissä – vaikkapa yksinään. Työ ja ajatukset yhdistyvät jo levyn pelkistetyssä kansitaiteessa.

Varhaisen The Clashin tyylisillä ensi-iskuilla käynnistyvä Älä pelkää tekee välittömästi selväksi mihin sointinsa amatööriydestä jääräpäisesti kiinni pitävän Punk Lurexin kyydissä joutuu. Epäoikeudenmukaisuus jurppii, mutta itsetunnon kohottaminen ja solidaarisuus voivat parhaimmillaan johtaa parempaan. Baariin kommentoi koruttomasti työvoimahallinnon ja asiakkaidensa kissa ja hiiri -leikkiä karensseineen, pakkokursseineen ja kaljalle pakenemisineen. Työttömän ja työläisen duetto Työssä ja ilman toistaa jo jonkin aikaa vallinneen faktan työn epätasaisesta jakautumisesta. Asemalla todistaa reggaen maistuvan myös Punk Lurex OK:lle. Aika vapaan ainoana lainakappaleena punkitettu Kasevan Mari ei menetä kauneuttaan edes varhaisen Advertsin lailla roiskaistuna. Minä olen koira on Tiina Wesslinin ja Riitta Suojasen ankara feministinen protesti ja kasvukertomus.

Kovimmissakin kannanotoissaan positiivisuutta huokuvan albmin päätteeksi Punk Lurex OK kiteyttää Pohjalla -biisiin suomalaista punk-nostalgiaa.”

Hiljaiset julkaisut osa 105 – Viewmasters: Forever Tonight (mini-CD; Hiljaiset Levyt HICKS-055) syyskuu 2002

Alivaltiosihteerin hajoamisen, tai ehkä paremminkin siirtymisen keikka- ja levytystauolle, jälkeen Pasi Heikuralla ei sävelkynä tylsistynyt, vaan uusia biisejä syntyi. Niille piti löytää uusi bändi, tai siis koota sellainen ja se oli Viewmasters. Syntymäkaupungissaan Salossa r&b-laulajana mainetta niittänyt Puntti Halonen löytyi solistiksi ystäväpiiristä. Halosen myötä laulukielen valinta oli selvä. Puntti oli todennut Pasille heti kättelyssä: ”En ole laulanut suomeksi sitten alakoulun.” Nuori rumpalilupaus Juppo Paavola oli Heikuralle tuttu eräästä aiemmasta projektista. Juppo puolestaan ehdotti basistiksi monessa yhtyeessä rytmiryhmäkumppaninaan toiminutta Ville Rauhalaa.

Keikkailu alkoi ja pian bändin potentiaali noteerattiin. Jussi Niemi kirjoitti yhtyeen Telakan keikasta marraskuussa 2001: ”Paavolan Jupon ja Rauhalan Villen monissa bändeissä hyödynnetty rytmityö ei pettänyt nytkään ja Pasi Heikura yllätti salajatsahtavan soolokitarisminsa cooliudella. Komppikitaristi Puntti Halosen käheä laulusaundi ei tullut väkinäisesti pusertamalla, kuten niin usein tässä lajityypissä. Väitän, että vilkkaalla keikkailulla Viewmastersista hioutuisi melko nopeasti hyvinkin kilpailukykyinen soittokunta.”

Kun demo saatiin valmiiksi, kiikutti Pasi sen minulle ja minä totesin, että kyllä tässä voidaan yhteistyötä jatkaa. Päätettiin aloittaa hyväksi havaitulla kaavalla: Ensin pikkulevy, jolla nimeä tehdään tutuksi ja sitten jonkin ajan päästä pitkäsoitto. Maaliskuussa 2002 yhtye vetäytyi studioon tuottajaksi pestatun Otto Hallamaan sekä äänittäjä Meelis Niinin (Meelis oli toiminut Alivaltiosihteerin äänimiehenä) kanssa. Otto soitti levyllä myös koskettimia. Biisejä äänitettiin niin Tullikamarilla, JJ-Studiossa, kuin Melliksen luona. Tuloksen oli viisi kappaletta: Forever Tonight / What Do You See When You Close Your Eyes / Secrets / Art Of Love / Fine Day. Kannet levyyn teki Esa Karttula.

Markku Makkonen arvioi levyä Tamperelaiseen mm. näin: ”Alivaltiosihteeri Pasi Heikuran kynästä ja kitarasta lähtenyt Viewmasters-materiaali ei ole aivan poikasten tavaraa. Heikuran itsensä kepitys liikkuu näkemyksellisesti kepityksen ja näppäilyn rajamailla, mutta varsinaisen mieshormoonipaukun keitokseen lisää laulaja Puntti Halonen. Mister Halosen äänessä on karheutta, joka vain korostuu live-tilanteissa: Viewmasters-vokalistin lavaolemuksesta ei ole intiaani kaukana.”

Antti Marttinen kirjoitti Soundiin 9/2002 näin: ”Pasi Heikuran moninaisista musiikkiprojekteista on nyt julkaistu Viewmasters-nelikon viiden biisin mini-lp Forever Tonight. Jälki yllättää: soljuvila kitaroilla siivitetty lennokas pop (säv. & san. Heikura) voisi olla kotoisin huomattavasti lännempää, miksei toisesta ajastakin. Ainakin tätä projektia varten Heikuran kuulu AC/DC-diggailu on jätetty sivuun ja jos Neil Young -osastoa on suodattunut mukaan, se on lähempänä Harvestia kuin Weldiä. Fine Day on tasavahvan joukon napakoin rock-pala.”

Hiljaiset julkaisut osa 104 – Kätyrit: Helmikuu (CD-EP; Hiljaiset Levyt HICKS-054) 12.1.2002

Nyt tulee hiukan poikkeuksellinen artikkeli. Olin tehnyt kaikista Kätyrit levyistä erilliset esittelyt ja lähetin ne Kivi Larmolalle tarkastettavaksi. Sen sijaan, että Kivi oli niitä korjaillut ja lisäillyt häneltä tuli erillinen oma Kätyrit historiikki. Se oli niin hieno, että en hennonut alkaa sitä pilkkomaan ja pätkiä lisäilemään omiin artikkeleihini, vaan päädyin siihen, että liitän sen kokonaisuudessaan ”toiseksi näkemykseksi”  tämän ensimmäisen Kätyrit julkaisun perään – nauttikaa!

Olin tutustunut Kivi Larmolaan kai jo ennen Hiljaisten Levyjen perustamista. Pienlehtikuvioista hän on minulle tuttu. Yhteistyö Hiljaisten Levyjen – tai tarkemmin sanottuna Hiljaisen Kulttuuriyhdistyksen – ja Kivi Larmolan välillä alkoi sarjakuvista. Kulttuuriyhdistys julkaisi Kiven sarjakuva-albumin Pieni taivas vuonna 1991. Samana vuonna Kivi sai muuten Puupäähattu sarjakuvapalkinnon, tosin ei tuosta albumista.

Sarjakuvien lisäksi Kivi oli ollut musiikkipuolellakin varsin aktiivinen. Hän aloitti soittamisen 1980-luvun alussa Sekundassa, jonka teki muun muassa neljä biisiä legendaariselle Lasta kokoelma-EP:lle.  Seuraava levyttänyt kokoonpano oli 80-luvun aivan lopulla perustettu kitararockiin ja poppiin vahvasti nojaava Lunatunes. Sen kohdalla tavallaan alkoi Hiljaisten ja Kiven musiikillinen yhteistyö. Arvostelin tuohon aikaan Soundiin demoja ja sain myytyä ajatuksen, että tietyn vuoden parhaista demoista julkaistaisiin kokoelma-EP, jonka kustannuksiin Soundi tulisi osin mukaa. Tälle vuonna 1991 ilmestyneelle Soundiefekti Vol. 1 EP:lle tuli Lunatunesin Coogee Girl. Lunatunesia en kuitenkaan Hiljaisille ottanut, koska se oli ”liian hempeä” yhtiön linjaan. ’tunes teki yhden CD-EP ja CD:n Megamanialle ja hajosi.

Seuraava Larmolan bändi olikin vuonna 1996 perustettu Kätyrit, siihen kuuluivat Kiven (kitara ja laulu) lisäksi Lasse Nevala (basso), Mikko Huusko (laulu ja kitara) ja Konsta Neugodov (rummut). Huuskohan oli soittanut ennen Kätyreitä Karkkiautomaatissa ja Annukassa. Tyylillisesti oltiin palattu punkkiin. Bändi oli tehnyt kuuden biisin demon, jonka kanssa Kivi tuli juttusille: ”Nyt on sitten sitä punkkia mistä on puhuttu. Eiköhän tehdä levy.” Mikäpäs siinä kyllä nuo lyhyt, iskevät ja usein tumman väriset biisit kelpasivat.

Studio Sinkkoselta Helsingistä buukattiin aika ja äänittäjäksi ja tuottajaksi tuli Esa Salokoski. Salokoski oli minullekin helppo hyväksyä, sillä hän oli soittanut Hiljaisille levyttäneessä God’s Lonely Menissä. GLM:n jälkeen hän oli soittanut No Shamessa. Ensimmäiseksi levyksi päätettiin tehdä CD-EP, jolla tehtäisiin Kätyrien nimeä tutuksi. EP:n neljästä biisistä kaksi (Samalla Mitalla ja Lohikäärmeentappaja) olivat jo aiemmalla demolla tutuksi tulleita. Levyn kannet teki tietenkin Kivi Larmola itse. Kaksi muuta Helmikuu ja Ei Minun Päiväni olivat uudempaa materiaalia. Helmikuu biisistä tehtiin video ja sitä näytettiin ainakin MoonTV:ssä.

The Lunatunesin hajottua istuin yksin treenikämpällämme Liemolan Vihannestalossa ja katselin ikkunan alla kolistelevia metrojunia. Olin soittanut bändeissä siitä lähtien kun täytin 12 vuotta, enkä todellakaan ajatellut lopettaa vain siksi, että minulta jälleen kerran ammuttiin hevonen alta kesken parhaan laukan. Nyt täyttäisin kohta 30 vuotta, ja minulla oli takanani minua korkeampi vahvistinpino, ja edessäni rivi kitaroita, jotka eivät ehkä koskaan olleet käyneet kotona mutta olivat nähneet keikkalavoja ja takahuoneita, ravintolan keittiönnurkkia ja kylmiä rappukäytäviä, paikkoja joissa magia valmistuu. Vastoinkäymisiäkin oli ollut sen verran, että arvelin hyvinkin selviäväni seuraavasta haasteesta.

Joka siis oli palata siihen, mikä minut ensin toi rokin pariin. Halusinko oppia sottamaan hyvin? Se oli tullut ikäänkuin muun ohessa, musiikin teoriaa vähän ja treeniä niin sormille kuin korville paljon. Halusin kääntää Marshallini kovalle ja piestä kitaraa, hyppiä ja huutaa, sanoa yleisölle sen minkä minulla oli sanottavana, nyt tarvitsin vain kollegat jotka eivät jättäisi hommaa kesken.

Soitin Nevalan Janille, joka oli juuri jättänyt Häiriköt. Jani sanoi suoraan, ettei homma kiinnosta, mutta hänpä lähettää veljensä ja pakkaa tälle vielä bassonkin mukaan. Hetken kuluttua ovella olikin Lasse Nevala (tällä hetkellä tuttu mm Sekret Teknik -synaduosta), jonka kanssa telepatia lähti heti käyntiin. Lisäksi Lassella oli Näkemystä, joka minulla usein katoaa kaikkien mahdollisuuksien ja vaihtoehtojen suohon. Pidimme treenejä kaksistaan, otsat vastakkain toisiimme nojaten, soittimiin katsomatta ja sävelsimme sillä lailla ne ensimmäiset biisit joilla määritellä bändin linja. Se oli hyvä linja.

Tarvitsimme tietenkin rumpalin. Larry and the Lefthandedin Hannu Anttilainen oli, jos nyt ei ilmiselvä valinta, niin kuitenkin musiikillisesti monitietoisena ja ennen kaikkea henkeen ja vereen punk-miehenä ensimmäinen jolle soitin, ja hän myös vastasi heti kyllä. Trio on semmoinen bändin perusmuoto, jossa jokaisella on tilaa ja vapautta kyllin, ja joka mahdollistaa varsin tiukan yhteensoiton vähälläkin treenillä, kun jokainen saa soittaa tavalla jonka tuntee omimmakseen.

Triohommat kaatuivat kuitenkin Jokelan junaturmaan. Hannu oli onnettomuusjunassa, ja taittoi siinä niin kätensä kuin jalkansa, eikä meillä ollut tarkoitus Def Leppardiksi ryhtyä. Oli 1995 ja oli päivä jona Suomi voitti jääkiekossa, kun keskellä lätkähumua menin katsomaan Karkkiautomaatin keikkaa keskustan biljardibaariin. Karkkiautomaatin rumpali Mikko Huusko potki setin lopuksi rummut kumoon ja stagedaivasi harvan yleisön sekaan rikkoen kätensä: hänen siinä maassa maatessaan kysyin, josko hän, käden kuntoutuessa tulisi bändiin. Mikko sanoi kyllä.

Saattoi olla jopa myöhemmin samalla viikolla, kun Semifinal-klubilla Jukka Junttila sanoi – näin muistan – ”Maailmassa on yksi tyyppi jonka kanssa sinun pitäisi perustaa bändi. Näytätte ja kuulostatte aivan samalta. Se tyyppi on Mikko Huusko.” Vastasin että homma on hoidettu jo, kiitos. Hannu siirtyi lauluun, ja hänellä onkin mahtava punk-ääni jolla hän on sittemmin laulanut mm Sekundan LP:t Piikkilankamalli ja III, ja sillä kokoonpanolla soitimme ekan keikkamme minun 30-vuotissyntymäpäivillämme, jossa soitin myös Popheadsissa (Shadowplaysta tuttu Brändi Ifgray, Feggy, Ossi) ja Feggyn kanssa duona setin Lunatunes-biisejä vatsatanssijalla vahvistettuna. Yleisöä oli noin 350 henkeä.

Välttääksemme The Lunatunesia kohdanneet vastoinkäymiset, teimme heti alkuun bändisopimuksen, jossa sitouduimme tekemään tietyn määrän keikkoja ja kiertueita, äänityksiä ja markkinointia, ja pitämään alusta alkaen mielessä että koko Suomi kierretään Lappia myöten joka ikinen vuosi.

En muista miksi Mikko lopetti rumpujen soiton, hänen soittotatsinsa oli täsmälleen yhteensopiva Lassen ja minun kanssani, ja hän myös tiesi etukäteen vaistomaisesti, milloin komppi vaihtuu ja kuinka, ja koska saa soittaa fillin. Joka tapauksessa hän anoi siirtoa lauluun, kun Hannu jättäytyi bändistä pois työkiireisiin ja perheeseen vedoten, kuten oikein olikin. No, olin silloin opettamassa Espoon-Vantaan Ammattikorkeakoulussa ja eturivissä istui kaveri joka naputti pulpettia hämmästyttävällä taidolla ja äärimmäisen monimutkaisia synkooppeja polkien. Taustatutkimuksen tai johdattelevien kysymysten sijaan kysyin suoraan, lähtisikö hän bändiin, ja hän vastasi kyllä. Konsta Neugodov (bändejä mm. Tennis, Ihmepoika) on edelleen yksi musikaalisimpia ja multi-instrumentalistina monipuolisimpia soittajia jonka kanssa minulla on ollut kunnia soittaa, ja yhteistyötä jatkui siihen asti, kunnes Silminnäkijä CD:n valmistuttua Konsta päätti keskittyä perheeseen ja päivätyöhön.

Nyt oli bändi valmis levyttämään, keikoilla oli saatu kokemusta ja olipa yhdellä Lapin-rundilla pysähdytty luppopäiviksi (sunnuntai ja maanantai) Kemin Audiopajalle äänittämään 8 biisin demo yhdessä Matti Adolfsenin kanssa, tätä levyä ei kuitenkaan koskaan julkaistu.

Sama systeemi, jossa bändi pidetään pois pahanteosta ja bussikuolemasta keksimällä äänityshommaa kun kerran kaikki ovat koolla ja samassa kylässä, jatkettiin sitten helmikuu-EP:n kanssa, joka itse asiassa tehtiin valmiiksi ennen Hiljaisten Levyjen kanssa solmittua sopimusta. Levyn äänitti Esa Salokoski (No Shame, God’s Lonely Men) niin että rummut äänitettiin Kätyrien treenikämpällä Vattuniemessä, ja kaikki muu sitten sen mukaan miten aikaa on soundcheckin ja keikan välillä. Muistan että jotain kitaroita ja bassoja äänitettiin ainakin Salon Bändilässä, Esan ensimmäisellä liikkuvalla ”studiolla” joka perustui vanhaan pöytäkoneeseen ja ilmaisohjelmiin.

Näin Jukka sai Hiljaisille valmiin Helmikuu-EP:n jossa oli jo kansi ja kaikki tekstit mukana, saattaa hyvinkin olla että erona bändin itse tekemän ”tuotantodemon” ja HICKS-054 -EP:n välillä on vain labelin painatus ja lafkan nallelogo takakannessa.

Helmikuu-biisi on itselleni rakkaimpien biisien joukossa (muita rakkaimpia ovat mm The Radio’s So Loud, I Cried, Circle of Shadows, Vähän vähemmän ja Rakkauden sanat). Se myös syntyi kerralla: muistan sen hetken, ajoin autolla liikenneruuhkassa kun radiossa kerrottiin että Jyri Honkavaara on kuollut, ja juuri vähän aikaisemmin olimme halanneet ja olin vannottanut että hän pysyisi hengissä, ja nyt hän siis kuoli. Samaan aikaan ystäväni Eili-Kaija oli saanut ensimmäisen lapsensa, ja mietti miksei sitä suurta äidiksi tulemisen onnea voisi laittaa jääkaappiin kuin matelijaa, otottamaan horroksessa kunnes vanhempi olisi levännyt kylliksi jaksaakseen taas olla vanhempana. Ajoin auton tien laitaan, ja kirjoitin biisin saman tien jollekin paperilapulle joita autossa ajelehti, ja tiesin että se oli valmis biisi.

(Sivuhuomautus: Parhaat biisini ovat aina syntyneet näin. Kirjoitin Vähän vähemmän kokemuksistamme soittaessamme Tallinnassa Viron vallankumouksen keskellä ja Jore Vastelinin kuolemaa miettiessäni, I Criedin soitin jopa suoraan nauhalle – riffin, sanat ja kaikki – juuri sellaisena kuin se oli, erään perheriidan jälkeisissä tunnelmissa, lainkaan etukäteen miettimättä. The Radio’s So Loud ja Simo Korkeen Coogee Girl olivat ne kaksi biisiä joiden soittamiseen perustimme kahdestaan Simon kanssa The Lunatunesin, ja niin edespäin.)

Kätyrit otti asiakseen keikkailla kuten keskenämme sovittiin, ja monimutkaisten kauppojen kautta sain hankittua meille pienen PA-setin, tarvittavat vahvistimet ja jatkuvasti hajoilevien lainapakujen sijaan ikioman keikkabussin. Näin meillä oli mahdollisuus lähteä muutenkin kuin pistokeikoille, ja saattaa olla että pisimmillään saattoi olla keikkaa jokaisena kuukauden päivänä – aika hyvin Suomessa. Ja rundeja oli, ja kun jokaisella meistä oli myös bändihistoriaa takana, ne sujuivat varsin vaivattomasti kun kerran oli auto saatu pakatuksi eikä annettu kamojen kadota tien päällä mihinkään.

Eräältä tällaiselta keikkareissulta palatessa ajelimme Lassen kanssa keikkabussia kahdestaan, muistaakseni Seinäjoelta kohti Helsinkiä, ja yhytimme Jukan jossain tamperelaisessa kuppilassa. Luulen että ilmoitin Jukalle yksinkertaisesti, että olemme valinneet hänet julkaisemaan levymme; en muista olinko edes kysynyt keneltäkään muulta, ehkä Atte Blomilta joka julkaisi The Lunatunesin levyt? Jukka tietenkin vastasi kyllä. Muistan että tunnelma yöllisellä kolmostiellä etelään oli outo, minä pyöritin rattia ja Lasse tuijotti valoja, ja mietimme mitä Kätyrit seuraavaksi tekee, kun Helmikuu on ulkona.

Luonnollisesti ensin mentiin taas kiertueelle, ja opetettiin yleisölle sanat kappaleisiin, joita ei vielä oltu julkaistu. Silminnäkijän tekemisen aikaan olin jo ostanut talon Etelä-Pohjanmaalta ja muuttanut maalle – kannessa näkyvä neuvostoliittolainen 300mm Zenit-vakoilukamera varjoineen on kuvattu tuvan valkoista seinää vasten. Kaikissa Kätyri-levyissä on kuva kodistani jossain elämän vaiheessa: Helmikuun kannen ankea Maa ja Vesi Oy:n pääkonttori valaisi valvontaheittimellään suoraan olohuoneeseeeni, Silminnäkijän autiotalo ja tulta syöksevä Robertino Räsänen ovat 90-luvun espoolaiskommuunimme Luppotuvan pihapiiriä.

Maalla asuminen teki tiettyä haastetta levyntekoon. Silminnäkijä äänitettiin Vattuniemessä treenikämpällämme, niin että Salokoski ja minä, joilla oli liian pitkä matka kotiin, asuimme treeniksen lattialla kunnes levy olisi valmis. Muistan erityisesti Kauhua-kappaleen perättäisiin tritonuksiin perustuvan kitarariffin, jota olin turhaan yrittänyt saada narulle päivän mittaan: kello 04 yöllä keksin kesken unien miten se soitetaan ja millä kitaralla, sytytän valot pilkkopimeään kämppään, herätän Salokosken äänittämään, soitan raidan ja menemme takaisin nukkumaan. Ja tietysti, ennen kuin levy saadaan valmiiksi, tulevat vastaan taas keikat. Puuttuvat lauluraidat äänitetään tien päällä, mm. Sampsa Sarparannan (No Shame, Sarparanta) kellarissa Salon keikan jälkeen.)

Myös miehistö vaihtui lennossa. Pete Korhonen (Murheenlaakso, Ampiaistehdas) tuli muistaakseni Mikon kutsumana paikalle kesken Silminnäkijän äänitysten, jopa niin että Silminnäkijän kaikki rummut soittaa Konsta, mutta tamburiinin joka äänitettiin lopussa, soittaa Pete. Välimatka sessioon teki joissain tapauksissa myös hyvää: muistan erään äänityspäivän jolloin lähdin aamuviideltä Ylistarosta, ajoin Haminaan hakemaan miksauspöytää, saatuani sen autoon ajoin Helsinkiin levyntekoon, ja koko matkan suunnittelin biisin stemmasoittoa nuotti kerrallaan.

Pete istui rumpujen taakse varsin vähällä vaivalla, vaikka soittotyyli ja sen kautta biisien sovittaminen muuttui hiukan, kuten oli muuttunut myös Hannun vaihtuessa Mikkoon ja Mikon Konstaan. Jotkut biisit jäivät setistä pois, joitakin taas tuli helposti lisää. Ja sitten oli myös sellaisia biisejä, jotka oli treenattu, hylätty, ja unohdettu, ja jotka nyt nousivat esiin jossain muussa muodossa.

Lasse ja vaimonsa Outi olivat tällä välin saaneet lapsia, ja työkin painoi päälle. Muistan keikkareissuja, joilla muiden jäädessä keikan jälkeen ottamaan olutta, istuimme Lassen kanssa kahdestaan keikkalavan laidalla Torniossa, kirjoittamassa työjuttuja valmiiksi seuraavan päivän julkaisuun. Ei kai niin usein käynyt, mutta joskus kuitenkin. Kätyreissä työmoraali oli korkealla, ja hyvät tavat muistettiin siitä riippumatta, mikä oli kulloinenkin kunto. Oli kuitenkin selvää ettei lasten koliikkia, korvatulehduksia ja keikkareissuja tunturien taa voinut loppumattomiin yhdistää, eikä toisaalta ole kannattavaa soittaa punkkia niin että maksetaan lentolippuja Rovaniemeltä kotiin jotta ehtii aamukahdeksaksi töihin, vielä autossa torkutuista öistä kankeana.

En tiedä mistä Aki Kuosmanen tuli (paitsi Hervannasta ja Savosta), mutta yhtäkkiä bändissä oli yksi äärimmäisen lahjakas soittaja lisää. Kun Lassen Näkemys (josta puhuimme aiemmassa kappaleessa) poistui, tulikin tilanne jossa Kätyrit ei enää tiennyt, mitä tehdä. Mahdollisuuksia oli niin paljon, ja mikä tahansa taittui kohtuullisesti, mutta tyyli oli hukassa. Jos Silminnäkijällä oli ”haettu hittiä” niin Avoimella maalla haettiin keikkameininkiä, sitä slapstick-komediallista johdatusta hirveällä ylivaihteella mutta äärimmäisen tarkasti paiskottuihin biiseihin, ehkä myös bändin värikkäämpää ja rockimpaa puolta. En oikein tiedä, vaikka olin paikalla. Demokratiaa noudatettiin uskollisesti, silloinkin kuin se oli köydenvetoa joka suuntaan, ja erotuomariksi pyydettiin Otra Romppanen (Mana Mana, Psychoplasma, Kostajat) joka olikin sitten ihan oma lukunsa.

Pohjat äänitettiin Mäntsälän kapinasta kuuluisalla Ohkolan Työväentalolla, joka tosin ei ole se sama kuin silloin, mutta tarpeeksi lähellä tuodakseen mahdollista mojoa sessioon. Samalla logiikalla kuin Otra tuotti, eli kaikkea bändin sisäistä puolueellisuutta välttäen, äänitettiin levy vegaani-satanistipariskunta Anna ja Santeri Pienimäen Rusto-Osiris -kalustolla. Levystä tulikin varsin monimuotoinen, joskaan ei kovin yhtenäinen, eikä asiaa varmaankaan auttanut että päästäkseni joskus omaan kotiin otin Otran mukaan Pohjanmaalle ja miksasimme levyn Lauri Varismäen (Surf Club Turkey, Masa ja iilimarot) studiolla, joka sijaitsi kätevästi lähellä. Vähän leikkimiseksi meni sekin, kun kokeiltiin kaikenlaisia uusia kikkoja, mm ”diagonaalista stereota” joka käänsi vaiheen asteittain ympäri, ja kuulosti tosi jänskältä kunnes kuulijan yllätti äkillinen paha olo.

Tosiaankin, tuotannollisesti voisi sanoa että homma karkasi loppumetreillä käsistä, kuten Beatlesilla Valkoisen tuplan aikaan. Levyllä kuullaan muun ääneksen seassa mm. Varismäen saranoiden narinaa, Otran virtsaamista lumihankeen, sekä – ja tästä olen jopa vähän ylpeä – kitarankielten päälle aseteltuja kuulalaakereita, jotka vierivät edestakaisin kun kitaraa kallistaa. Mikon lauluääni oli maassa koko levynteon ajan, ja laulutontin jakaminen varmaan innosti myös muuhun kokonaiskuvan laajentamiseen.

Tätä kirjoittaessani kuuntelen Avoimella maalla -levyn julkkarikiertueen viimeisen keikan livetaltiointia Seinäjoen Crazy Hemmingwaysista (sic.) ja olen toisaalta ylpeä siitä miten hyvin ja tarkasti kaikki vanhat rallit vedetään yli kahdettakymmenettä päivää putkeen, toisaalta ihmettelen mikä bändi mahtaa olla lavalla setin encorepuolella. Varmaan joku aika eklektinen, ja sellainen jolla on ollut tylsää ennen biisilistan laatimista, mutta joka on nyt keksinyt lennosta omaa kivaa.

Tähän varsinaisesti loppuu Kätyrien taival, joka kaikkine katkoineen kesti toista vuosikymmentä. Julkaisematta jäävät kootut tuotantodemot jotka koottiin omaan käyttöön nimellä ”Sodoman kaita polku” (hauska, Afrikan Tähti -henkinen kansi joka kertoo mahdollisista reiteistä ympäri maata) sekä massiivinen livelevy ”Me olemme Kätyrit, te olette yleisö” joka sisältää pari tuntia varsin nokkelaa – ja toteutunutta – kaahausta ympäri Suomea. Ja tietysti se kuuluisa viimeinen LP, joka päätetään tehdä rahojen puutteessa täysin omana tuotantona ja demokratian nimissä kahtena vaihtoehtoisena miksauksena joista toinen on rokkia ja toinen ei. Lienee ihan hyvä että raidat katosivat jonnekin elefanttien hautausmaalle, kun kesken projektin päätin muuttaa kokonaan Suomesta pois, enkä ole tullut takaisin. Sitä levyä ei todellakaan ole eikä tule.

Hiljaiset julkaisut osa 103 – Rehtorit: Hiljaa! (CD; Hiljaiset Levyt HILL-036) 2002 alkuvuosi

Kahden CD-singlen jälkeen tehtiin Rehtorien pitkäsoitto. Samalla porukalla, studiolla ja tuottajalla taas, joten saatiin helposti otettua levylle neljä biisiä CD-singlelle tehtyjen kuuden biisin nipusta. Kahdeksan uutta biisiä äänitettiin varsinaisessa albumisessiossa loppuvuodesta 2001. Biisimateriaali ei ole levyllä yhtenäistä Heko kertoo biisin tekemisestä ja biiseistä: ” Omassa elämässäni oli kova ja karukin aikuistumisvaihe päällä ja biisejä tuli tehtyä ohimennen, väkisin ja joskus sentään luomisen ilosta. Levy on kyllä melkoinen paella levyksi. Otetaan 5 osaa punkpunkia, 3 osaa balladia, 3 stadionunelmaa, lisätään 1 stand-out track ja ripaus ränttätänttää.”

Levystä Pertti Ojala kirjoitti Soundiin 5/2002 seuraavan arvion: ”Rehtorit palaa antamaan tukiopetusta punkpitoisesta voimapopista kiinnostuneille. Seitsemän vuoden takaisella ensialbumillaan Millionääri kielioppi ei vielä ollut kunnolla Ne Luumäkien jäljiltä syntyneen bändin hallussa, mutta Hiljaa! on komentona sitäkin selvempää suomea. Rehtori Hekon johtama ryhmä on löytänyt soittoonsa uuden vaihteen ja Boys-Pojat-Ramones-Ne Luumäet -akselilla irtoaa reipasotteisen melodista ja jo nostalgiseksi luokiteltavaa tykitystä.

Perjantain ja maanantain välinen yö palauttaa mieleen Boysin Brickfield Nightsin, mutta ramalamadingdonginen Liekehtivät pulisongit liippaa Flaming Sideburns -tribuuttina jo tämän päivän trendejä. Naurettavaa? on utopistisine teksteineen Rehtorien näkemys arkipäivän Imaginesta. Kukaan ei lyö enää ketään turpaan, eikä mikään pilaa enää ilmaa. Ihmiset ovat eläimiä antaa ihmissuhdeopetusta rautalangasta vääntämällä. Lähimmäistä ei saa kiusata, koska ihmiset ovat eläimiä eikä eläimiä saa kiusata. Levyn ramonesimman raidan Maailman huonoin TV soisi tarkoittavan sitä törkyisen aivotonta ideaalia, joka on tekemässä suomalaisesta televisiosta digiajan sontaluukkua.

Soiton osalta Hiljaa! pelaa mukavan ronskisti, mutta kuraattori Kurjen siisti ja totisimmillaan joremarjarantaisiin mittoihin yltävä laulu ei istu kaikkein optimaalisimmin muun bändin rempseyteen. Ja vaikka Rehtorien oppitunti venähtääkin hieman pitkäksi, niin Hiljaa! raikaa jopa tapauksessa kuin ajoilta, jolloin koululaitoksen lopputuotteena syntyi älyllisempiä olentoja kuin Haluatko miljonääriksi -kilpailijat keskimäärin.”

Saksalainen Ox-Fanzine (Lars ”Abel” Gebhardt) arvioi levyn numeroon 48 näin: “Bereits in den frühen 90er Jahren fanden hier und da einmal Veröffentlichungen aus dem Hause Hiljaiset Levyt den Weg in meine bescheidenen vier Wände und wussten mich das ein ums andere Mal zu überraschen. Das finnische Label kümmert sich um einheimische Bands, die zumindest international noch völlig unbekannt sind, es aber mehr als verdient haben, an Popularität zu gewinnen. Und dieser Politik ist man bis heute treu geblieben, wie man an REHTORIT und ihrem Album ”Hiljaa!” sehen kann. Dieses Quintett aus dem Land der langen Winterabende frisst sich augenblicklich mit seinen hymnischen Refrainmelodien ins Gehirn und will dort auch so schnell nicht mehr raus. Und so bleibt es auch das ganze Album durch. Der Spagat zwischen ruhigeren COCK SPARRER und raueren CHEAP TRICK gelingt nicht immer, auch wenn die finnische Sprache dem ganzen eine sehr eigene Note verleiht. Ein paar schnellere Nummern hätten dem Album dennoch sehr gut getan.”

Levyn jälkeen kokoonpano alkoi taas rakoilla ja yhtye oli pidempään epävakaassa tilassa. Seuraava albumi Klassista musiikkia ilmestyi vasta vuonna 2006. Sitä Heko ei edes tarjonnut Hiljaisille Levyille vaan päätti julkaista sen itse.