Tämä nyt valmistunut sukupuu pitää sisällään loput Vaasan ennen vuotta 2000 levyttäneet bändit. Tyylillisesti sukupuussa on ennen kaikkea punk- ja metallibändejä, mutta muutama muukin, jotta kaikki saatiin muukaan. Nyt on Vaasakin kokonaan kartoitettu siinä mittakaavassa kuin on tarkoitus.
Niin punk- kuin metalliscenelle näytti olleen tyypillistä, että kaverit hyppivät bändistä toiseen aika tiheään ja jotkut soittivat useammassa bändissä samaan aikaan. Tämä teki sukupuun piirtämisestä haastavan, koska viivoja tuli todella paljon. Eiköhän tuosta kuitenkin aika hyvin selvää saa, jos jaksaa tarkasti viivoja seurata. Toinen haastavuus sukupuun tekemisessä oli, että kun en ole isommin metallista innostunut, eikö omasta levyhyllystä näitä levyjä löydy, niin metallibändien kanssa joutui tekemään enemmän töitä kuin normaalisti näissä hommissa. Uskoisin kuitenkin, että myös tuo metallipuoli on varsin hyvällä mallilla.
Mutta virheitä saattaa tässäkin olla; niistä saa, suorastaan pitää, huomauttaa, niin teen korjattuuksia sukupuuhun kommenttien pohjalta.
Closeup image of two business people shaking hands
Silloin kun Hiljaisten Levyjen hommia aloitettiin, niin mitään kirjallisia artistisopimuksia ei tehty. Päälinjat sovittiin, kättä lyötiin päälle ja se oli siinä. Ja näin on ollut senkin jälkeen. Tämä nyt ei ole kauhean fiksu tapa noin niin kuin yleisesti, mutta jotenkin sitä on niin vanhan aikainen, että lähtee siitä, että toisen sanaan luotetaan.
Itsellä ei ole pahaa sanottavaa yhdestäkään artistista siinä mielessä, etteikö sillä puolella olisi noudatettu sitä mitä on sovittu. Enkä kyllä ole kuullut yhdenkään artistin sanovan, että Hiljaiset ei olisi tehnyt mitä on luvattu.
Yksi poikkeuskerta – enemminkin LÄHES poikkeuskerta – on ollut. Erään yhtyeen yksi jäsen oli sitä mieltä, että kyllä tässä sopimus pitäisi tehdä, kun kerran kyse on masternauhan lisensoinnista. Minä ajattelin, että no kun vaaditaan, niin mikäs siinä. Kirjoittelin sopimusluonnoksen ja annoin sen bändille. Ei sitä koskaan allekirjoitettu. Kun tämä jäsen luki sopimusehdotuksen, niin kommentti oli ”Joo, eiköhän tämä ole selvä ilman sopimustakin.”
Se sopimusehdotus oli tällainen:
1. Tällä sopimuksella Hiljaiset Levyt (myöhemmin Hiljaiset Levyt) ja Artisti (myöhemmin Artisti) sopivat Artistin levyn julkaisemisesta.
2. Artisti vastaavat masternauhan ja painovalmiin kansimateriaalin kustannuksista, sekä niiden hienovaraisesta sekä hellästä toimittamisesta Hiljaisille Levyille.
3. Hiljaiset Levyt maksaa levyn masteroinnin ja CD:n fyysisen valmistuksen ja hoitaa asiaan liittyvät paperihommat todellisella ammattitaidolla.
4. Hiljaisille Levyille ei siirry mitään oikeuksia masternauhaan tai kansimateriaalin, vaan kaikki oikeudet säilyvät Artistilla täältä Eedeniin.
5. Artisti saa jatkossa halutessaan julkaista masternauhasta kappaleita – tai vaikka kaikki – levyinä tai jonain ihan muuna, jonkin muunkin tahon kanssa missä päin vain maapalloa, mukaan lukien Suomi.
6. Hiljaiset Levyt saa valmistuttaa CD-levyjä 500 kappaletta.
7. Artisti saa lisenssikorvauksena masterista ja kansista itselleen 100 kappaletta levyä ja myöhemmin lisää jos siitä niin yhdessä sovitaan.
8. Hiljaiset Levyt myy levyt niin kuin parhaaksi näkee, jos onnistuu, ja pitää rahat.
9. Hiljaiset Levyt saa myös promotida artistia lähettämällä levyjä radioihin, lehtiin ja muihin medioihin ihan niin monta kappaletta kuin haluaa.
10. Artisti saa halutessaan myydä saamiaan levyjä haluamaansa hintaan ja pitää rahat itsellään. Poikkeuksena tästä on että Artisti ei saa myydä levyjä levykauppoihin, koska silloin Hiljaisten Levyjen Jakelija tulee vihaiseksi.
11. Kaikista asioista voidaan yhdessä sopia toisin.
Vesa Vahtera tuli tutuksi jo God’s Lonely Menin aikaan. Siitä lähtien olen pitänyt Vesku ehkä Suomen lahjakkaimpana Clash-henkisten powerpop biisien tekijänä. Syy miksi Veskun GLM:n jälkeisiä bändejä en ollut julkaissut ei siis johtunut materiaalin tasosta, vaan ihan muista sysitä. Bändit eivät tahtoneet pysyä kasassa ja osa keikoista meni penkin alle, kun joku bändin jäsenistä ei ollut aivan soittokunnossa.
Veskulta kuitenkin tuli säännöllisesti uusia demoja, jotka sisälsivät hyviä biisejä. 2008 Vesku oli löytänyt uusi soittokavereita Turusta ja siitä sitten Charming Dissappointment pikkuhiljaa muotoutui. Demo tuli aikanaan ja oli erinomainen. Vesku kovasti vakuutteli, että nyt ollaan tosissaan liikkeellä ja että bändissä on jopa absolutisteja, joten eivätköhän keikatkin hoidu. Päätin antaa Veskulle mahdollisuuden.
Charming Disappointmentin kokoonpano oli: Vesa Vahtera (kitara, laulu), Kimmo Lukkarila (kitara), Bastian Schallschmidt (rummut) ja Atso Lehtinen (basso).
Suurin osa äänityksistä tehtiin Turussa bändin treenikämpällä. Viimeisiä viilauksia ja miksaus tehtiin Tampereella Napalm Studiossa. Jostain syystä levyn kansiin tuli merkintä vain Napalm Studiosta. Levystähän tuli erittäin hyvä. Lehdistötiedote kuvailee sitä näin: ”Lopputulos on vahvasti old school punk henkistä voimapoppia. Sanoitukset käsittelevät useimmiten sitä elämän varjoisempaa puolta, Ja kun soitosta löytyy asennetta ja laulussa on Veskun aavistuksen ”haavoittunut” ääni ja tiukka tulkinta, niin eletty elämä välittyy selvästi levyltä. Vaikkutteista voi Clash lisäksi mainita ainakin Chelsean, Stiff Little Fingersin, Chelsean ja Stiv Batorsin.”
Mutta miten kävi? Jostain syystä basistia ei kiinnostanut keikkailu ja yhtye teki koko olemassaolonsa aikana vain viisi keikkaa. Lisäksi yhtye hajosi juuri ennen kuin levy oli kaupoissa. Myynti jäi tietenkin vaatimattomaksi, kun ei ollut enää bändiä, josta tehdä juttuja tai joka olisi keikoilla promotoinut levyä. Tai ei bändi ihan täysin hajonnut. Vesku ja Kimmo tekivät vielä kaksi demoja ja myöhemmin digisinkun, mutta keikkoja ei tullut.
Minulla on tavallisesti kussakin bändissä yksi henkilö, jonka kanssa hoidan kaikki käytännön seikat. Wolfmenissä tämä henkilö oli ollut alusta asti Jallu Korpi. Jallu oli siinä mielessä erinomainen vastinpari minulle, että Jallu oli idearikas ja aikaansaapa. Pystyin delegoimaan tiettyjä hommia Jallulle ja luottamaan siihen, että ne tulivat hoidetuksi. Toisinaan Jallu oli myös varsin oma-aloitteinen, varsinkin bändin promotoinnissa, mikä oli ihan vain positiivinen asia.
2010 Hiljaiset Levyt oli jo lopettanut CD-singlejen julkaisun. Niitähän ei juurikaan ostettu, joten niiden käyttö oli lähinnä radiopromoiksi. Olin laskenut, että promotio tuli selvästi halvemmaksi, vaikka radioille lähetti hiukan isomman määrän kokopitkää, kun että teki erillisen singlen.
Tämän levyn kohdalla Jallu kuitenkin harrasti oma-aloitteisuutta ja teetti itse kolmen biisin (Son Of Carpenter, Shallow Grave ja Hooker) CD-singlen CDr-versiona alle sadan kappaleen painoksen. Kannet siihen teki Kari Kuusinen, jonka käsialaa myös Boothill Express -levyn ulkoasu oli.
Radiosoitto varten ensimmäiseksi biisiksi oli otettu Son of Carpenter joka edusti bändin tuotannossa harvinaisempaa hieman iisimpää materiaalia. Levyä Jallu käytti myös keikka myynnissä.
Ennen tämän levyn ilmestymistä Hiljaiset Levyt oli ajautunut lähes umpikujaan. Syitä oli monia. Useat alkuaikojen bändeistä, ne jotka olivat myyneet meidän mittapuulla hyvin, olivat hajonneet, rahavarat olivat olleet lähes lopussa jo pidempään. Oma motivaatio oli vähissä sekin, elin ruuhkavuosia; töissä oli kiire ja perhe vei aikaa. Oli harkinnut jo jonkin aikaa, että olisikohan tämä nyt tässä, onhan tätä nähnyt ja saatu sentään yli 100 julkaisua aikaiseksi.
Sitten Jallu otti yhteyttä ja kertoi, että Wolfmen olisi halukas tekemään uuden levyn. Kerroin Jallulle, että rahaa ei juuri ollut ja että olen levyjen julkaisemisen sijaan ajatellut lopettaa koko touhun. Jallua alkoi puhua minua ympäri ja sanoi, että bändi maksaa itse koko studiolaskun ja Hiljaisten pitää maksaa vain levyn prässäys. Hetken aikaa siinä keskusteltiin, minä annoin periksi ja lupasin julkaista levyn. Se päätös jotenkin vei muutenkin eteenpäin, eli en ajatellut enää koko homman lopettamista. Pari hiljaisempaa vuotta vielä oli, mutta sitten homma lähti joka suhteessa nousuun.
Tämä levy on siis siinä mielessä merkittävä, että ilman tätä Hiljaisten Levyjen taival olisi todennäköisesti päättynyt.
Sitten itse levyyn:
Wolfmenin kokoonpanossa oli tapahtunut muutoksia sitten edellisen levyn. Putte Seittosen tilalle komppikitaraan oli vaihtunut Mikko ”Nappula” Koskinen ja Marko Vironmäki liittyi bändiin taustalaulajaksi. Multi-instrumentalisti Vironmäki saattoi välillä myös tuurata keikoilla rummuissa tai bassossa. Marko Vironmäen mainio laulutaito toi mukanaan myös mahdollisuuksia studiossa kokeilla aikaisempia isompia stemmoja.
Boothill Express levyllä kuullaan kuitenkin vielä muutamia Seittosen biisejä, kuten Killing Moon, josta studiossa kehkeytyi hieman alkuperäistä erilaisempi versio, Boothill Express, Lightning Licks ja Son of Carpenter. Levyllä on mukana myös kolme ex-kitaristi Zimi Söderbergin tekstitystä. Maininnan arvoinen oli veto tehdä Wolfmenin ja Hiljaisten Levyjen ensimmäisen yhteistuotoksen I’m Insane -singlen kakkospuoli Lost uudelleen. Samat Zimin lyriikat uudella sävellyksellä.
Lisäksi Boothill Express -levyllä on seitsemän solisti Jallu Korven, sekä kaksi kitaristi Elmo Koskisen sävellystä. Tekstipuolella Jallu ja rumpali Moke Laine alkoivat kokeilla uutta tapaa. Jallu toi kiinnostavia aiheita ja antoi määrätyt raamit tekstille, jonka Moke viimeisteli laulettavaan muotoonsa
Äänityksestä ja tuotannosta, yhdessä bändin kera, vastasi jälleen Jani Viitanen ja masterointi oli puolestaan Svante Forsbäckin (Chartmakers) käsialaa.
Tässä vaiheessa bändin mukaan oli liittynyt myös Kari Kuusinen, jonka käsialaa on Boothill Express -levyn ulkonäkö.
Levyn lehdistötiedotteessa todettiin levystä näin: ”Porin raskaamman kitararockin leppymättömät lähettiläät Wolfmen on edennyt neljännelle asemalle. Boothill Express jatkaa toki kolmen aiemman täyspitkän suuntalinjoilla, mutta se sisältää ylivoimaisesti parhaimman ja monipuolisimman biisikattauksen. 13 biisin voimin roimitaan ”punkin saastuttamaa kitararockia” – kuten eräässä arviossa osuvasti todettiin – välillä lähestyen jopa outlaw bluesia ja powerpoppia. Pääpaino on kuitenkin siinä tutussa reseptissä missä kohtaavaan niin The Clash, Slade kuin muutkin 70-luvun tajunnanräjäyttäjät päivitettynä nykypäivän soundeilla.”
Levyn julkaisubileet pittiin bändin kotiluolassa Porin Monttu Music Clubissa 22.1.2010. Sitä seurasi kiertue, jossa keikkoja oli ainakin Helsingissä, Tamperella ja Oulussa.
Soundissa 2/2010 oli erittäin positiivinen arvio levystä:
” Jämerä ukkoryhmä Porista jyystää kauhumausteista särörokkia noin 25 vuoden kokemuksella. Keski-ikäinen rokkijuntta taipuu metallisesta jynkytyksestä akustiseen voimapoppiin. Kaikuja löytyy psychobillystä bluesiin ja Ramonesiin. Kaiken pohjalla moikaa reteän miehinen punkin ja glamrockin risteytys. Yrmeä perusjytä, melodiset kitarastemmat, äijämäisen ulvova laulu ja perusjämäkkä kitararokusoundi kiertävät 2010-luvun trendikkyyden noin sadan poronkuseman etäisyydeltä. Pisteet siitä.
Albumi on huolella kasattu ja moni-ilmeiseksi miksattu. Kolmentoista kappaleen putki toistaa kuitenkin yhtä ja samaa tunnelmaa. Laulaja Jallu Korpi raakkuu hirtehiset lyriikat samassa äijämäisessä rekisterissä, ja riffivetoista säkeistöä seuraa takuuvarmasti melodisempi ja isompi kertosäe. Tämä ei varmasti haittaa peräänantamattoman rokkijyystön ystäviä, mutta kokeellisemman huuruilun diggailija alkaa kaivata lisää vaihtelua. Joka tapauksessa Wolfmen hoitaa tonttinsa justiinsa jämptisti.”
Jo Tinan ensimmäisen julkaisun, CD-singlen Jos Tänään Töitä Saan, aikaan oli selvinnyt, että Tina on enemmänkin studioprojekti kuin oikea bändi. Manu oli varmaan ainoa, joka olisi halunnut tosissaan painaa eteenpäin. Keikkoja taidettiin tehdä bändin koko uran aikana vain kolme. Syitä vähiin keikkoihin oli, että ei jaksettu enää lähteä kauemmaksi punkkeikoille makuupussimajoituksella, Jani oli Yö-aikanaan saanut muutenkin yli annostuksen keikkailusta ja Tiinalla oli yli vuoden jäätynyt olkapää, joka esti basson soiton. Noista kolmesta keikasta yksi oli TV Smithin lämppärinä, joka tehtiin vaikka Tiinalla olkapää esti soiton lähes täysin. Keikka haluttiin tehdä, koska Punk Lurex OK oli tehnyt niin monta keikkaa TV:n ja yhdessä soitettiin lopussa pari Adverts biisiä. Koska Tiinan olkapää ei kestänyt, värvättiin Tinan keikalle tuuraavaksi basistiksi Nightingalesin Marko Kantola. Tiina lauloi tuon keikan ja sinnitteli basson varressa Adverts biisit yhdessä TV Smithin kanssa.
Lisäksi eteneminen oli erittäin verkkaista, CD-single oli tehty vuonna 2005, mutta tämä täyspitkä saatiin aikaiseksi vasta vuonna 2008. Ainakin ulkopuoliselle näytti, että kyse oli eräänlaisesta harrastetoiminnasta. Kokoonnuttiin aina silloin tällöin Janin Headline-studiolle treenaamaan ja juttelemaan, usein sen jälkeen Telakalle kaljalle. Tämä ”kerhotoiminta” tuntui olevan bändille tärkeämpää, kuin määrätietoinen bändin eteenpäin vienti.
Biisejä kuitenkin syntyi ja kaikki osallistuivat niiden tekemiseen – päävastuu oli kuitenkin Tiinalla ja Riitalla. Materiaali oli hiukan popimpaa kuin Punk Lurex OK:lla, mutta sama tarttuvuus niistä löytyi kuin Lurexinkin biiseistä. Niitä myös ääniteltiin pikkuhiljaa ja huolella. Mitään kiirettähän ei ollut, koska Jani omisti studion. Valokuvat kansiin otti Jukka Lahtinen ja kannet taitto Japa Mattila
Levy jäi erittäin vähälle huomiolla, varmaankin siksi, että keikkoja ei tehty. Se on harmi, sillä levy sinällään on erittäin hyvä. Soundissa 09/2008 oli Pertti Ojalan arvostelu levystä. Siinä sanottiin muun muassa: ”Kuin yksi päivä -albumilla debytoiva Tina heittäytyy nostalgisella antaumuksella vanhanmallisen pehmopunkin vietäväksi. … Tina ei anna albumin teksteissä piilevän angstin johtaa synkkyyteen. Lääkkeeksi riittää välillä ramonesmainenkin remellys. … Pientä ja näppärää melodisuutta suosiva Tina elvyttää sinänsä ansiokkaasti punkrockin alkuperäistä amatöörihenkeä.”
Levy jäi yhtyeen viimeiseksi. Tina ei koskaan hajonnut, se vain kuihtui pois. Riitta oli muuttanut jo Tina aikaan Seinäjoelle ja sieltä Tamperelle treenamaan tulo oli hankalaa. Ja kun Tiina alkoi koota uutta Punk Lurexia vuonna 2009, niin Tina vain ”unohtui” kaikilta.
Sitä en muista missä se oli, kun joskus Woimasoinnun Hannun kanssa alkusyksystä tapasimme. Kaiken näköistä juteltiin ja jotenkin tuli puheeksi punkbändien joululevyt. Jompikumpi meistä sanoi, että olisi kiva julkaista joululevy ja toinen sanoi, että niin olisi. Niin siinä sitten saman tien päätettiin, että julkaistaan kokoelma, jossa on kummaltakin levy-yhtiöltä useampi bändi. Olisikohan ollut niin, että Hannulla oli jo yksi biisi valmiina?
Hannu: ”Woimasointu julkaisi 2002 Surfpoika Rexin eli Luonteri Surf, Pojat ja Rehtorit -orkesterien jouluep:n. Tämä tietysti oli saanut inspiraation Poko Rekordsin Ne Luupojat Surfin (Luonteri Surf, Pojat ja Ne Luumäet) kahdesta jouluep:stä 90-luvulla. Tämä oli niin mukava projekti (levyjä toki on vieläkin myynnissä (kaupallinen tiedote)), että toinenkin joululevy olisi hieno tehdä. Ja kun Iskuryhmän Pasi lähestyi uuden joulubiisinsä Jouluaattona saattamiseksi kait alunperin vinyylinsinkulle ei ollut kovin vaikea lähteä tekemän uutta joululevyä. Ja bonukseksi tietysti vuotta aiemmin julkaistu Iskuryhmän loistava Jouluksi Jamaicalle (tämän pitäisi soida radiossa seuraavaksi eniten Fairytale of New Yorkin jälkeen). ”
Seuraavana päivänä sitten ihmettelin, että mitäs sitä tulikaan taas luvattua. Aloin miettiä, että kuinka levy saadaan näin lyhyellä aikataulla aikaiseksi. Joulubiisejä löytyi tuossa vaiheessa omasta back katalogista vain Maaseudun TulevaisuudenAdventtilaulu. Se oli selkeä valinta levylle. TV Smithiltä, jolta olin julkaissut yhteislevyn Punk Lurexin kanssa ja jonka tuolloin laskin jo kaverikseni, kysäisi saisiko lisensoida hänen pari vuotta aikaisemmin tekemänsä Xmas Bloody Xmas -biisin kokoelmalle. Tämä oli tietenkin enemmän kuin OK TV Smithille. Tina oli juuri tuolloin menossa studioon, joten kysäisin Tiina Wessliniltä ja Jani Viitaselta, että syntyikö joulubiisi. Vastaus oli, että vaikka heti.
Jani todellisena ammattilaisena väsäsi jouluhenkisen sävellyksen alta aikayksikön. Sitten parivaljakko Tiina ja Jani keksi biisin nimen Joulu ojassa. Tästä alkoi sitten erilaisten kliseiden kasaamien, joista tehtiin kolme säkeistöä, joissa mitä erin laisimmat henkilöt joutuvat joulun alla ojana ”ja sinne voi tehdä oman joulumaan”. Erittäin hauska kappale.
Vihannesten Pete Hirvonen muistelee: ”Tuli kyselyä joulubiisistä kokoelmalevylle. Yhtenä iltana Vihanneskellarissa Pajunen esitteli biisin ja äänitettiin siltä istumalta samana iltana. Miksasin lähipäivinä ja siinähän se. Olispa biisien julkaisu aina yhtä helppoa! Ei olla muuten koskaan soitettu yhdessä edes treeneissä tuota biisiä koska jokaisen osuus äänitettiin erikseen.”
Levyn kannen piirroksen teki Iskuryhmän rumpali ja hovisäveltäjä/sanoittaja Markus Nuotio ja kannen löi kasaan Iskuryhmän kitaristi Harri ”Tuuska” Tuuva ja masteroinnin hoiti Iskuryhmän luottomies Olli Huttunen.
Levyn nimestä käytiin kovasti kolmikantakeskustelua Hannun ja Iskuryhmän Tuuskan ja Pasin kesken. Sähköpostin syövereistä löytyi tätä kirjoitusta varten melkoinen lista ehdotuksia… Jouluaattona, Joulu ojassa (tinan biisi), Joulupunkki, Joulupunkin pojan paluun kosto, Lämmintä joulua!, Jouluna pohjalla, Märkää joulua! Woimasointu jouluaattona, Woimakasta ja hiljaista joulua! Kauneimmat joululaulut, Kauheimmat joululaulut, Jouluräyhää, Lumiukko Pop, Joulupukki on pop. Nimikisan ratkaisi Tuuska toteamalla, että häntä alkoi miellyttää Jouluräyhää ja Pasi ilmeisen kyllästyneenä debattiin, eikös se voisi olla tuo Jouluräyhää (tämähän oli Woimasoinnun Hannun yksi ehdotus, joten levymoguli ylpistyi kovasti…).
Levylle kävi kuten 99% joululevyistä. Ei aiheuttanut isompaa kuohuntaa missään. Mutta hauska oli tehdä ja mukava erilainen lisä katalogissa.
Edellisestä Nightingales levystä oli kulunut jo hyvä tovi. Kokoonpanoonkin oli tullut lisäys, kun Pasi Pakarinen oli tullut toiseksi kitaristiksi. Keikkoja yhtye oli tehnyt niin Suomessa kuin useammankin kiertueen Saksassakin. Itse asiassa tuntui siltä, että kiinnostus yhtyettä kohtaan oli kovempaa Saksassa kuin Suomessa. Aloite tämän levyn tekemiseen tulikin Saksasta, kun Tug Recordsin Martti ”Mäkkelä” Trillitzschin otti minuun yhteyttä. Martti kertoi, että Nightingalesin kokoelma oli myynyt hyvin ja että olisinko kiinnostunut siihen, että tehtäisiin seuraava Nightingales levy yhdessä. Tottakai olin. Sovittiin, että kulut laitetaan puoliksi ja samoin painos ja että Martti hoitaa käytännön järjestelyt.
Levy äänitettiin Tampereella Headline studiossa. Viitasen Jani oli tietenkin äänittäjänä ja tuottajana. Marko Kantola kertoo äänityksistä: ”Pasi Pakarisen myöstä bändin yleissaundi muuttui hiukan kitarapainotteisemmaksi, ja Pasilla oli suuri osuus myös levyn taiteellisen tuotannon puolella. Jani Viitanen huomautti miksausvaiheessa, että ”tältä levyltähän puuttuu melkein kokonaan ne teidän saluunapianot”. Sentimental Hospital taitaakin olla Nightingalesin levyistä jos ei nyt seesteisin niin ainakin surumielisin ja tempoiltaan rauhallisin.
”Omnichordia, tätä mainiota ”elektronista autoharpia” soitettiin kappaleeseen Sun jotenkin niin, että minä (Marko) painoin sointuja ja Pasi hoiti rämpytyskättä. Ehkä siinä on joidenkin kimuranttiempien 11- tms. -sointujen takia vaadittu kaksi kättä sointupuolelle. Varmaan ollut se tuhertaminen aika lystikkään näköistä”, muistelee Marko
Kannet teki Nightingalesin luottograafikko Heikki Viitanen.
Levyn lehdistötiedotteessa levystä kerrotaan:
”Sentimental Hospitalilla laulaja-lauluntekijä Marko Kantolan sävelkynä on ollut terässä myös viime vuodet kun bändi on viettänyt hiljaisempaa eloa. Tästä kertyneestä sadosta on uudelle levylle poimittu täysi tusina popsävellysten helmiä.
Edellisiltä levyiltä tutut jazz-, retro- yms. vaikutteita on yhä selvästi havaittavissa, mutta levy esittelee selvästi suoraviivaisemman ja helpommin lähestyttävän bändin. Tuttujen Beatlesin ja Kinksin haamujen lisäksi vaikuttaisi siltä, että myös esim. David Bowien ja Marc Bolanin levyt ovat viihtyneet veikkosten levylautasilla. Uudistuneeseen saundiin ovat varmasti vaikuttaneet myös uusi kitaristi, punk- ja pubrockveteraani Pasi Pakarinen sekä levyn tuttuun tapaan taidolla äänittänyt ja tuottanut Jani Viitanen. Vierailijoina kuullaan mm. Absoluuttinen Nollapiste –veijari Tommi Liimattaa.
Yksittäisistä kappaleista voisi nostaa esiin vaikkapa akustisten kitaroiden kantaman, tarttuvan nimikappaleen tai bändin uran ehkä jylhimmän esityksen Could It Be:n. Ennen kaikkea levy on kuitenkin vahva ja vaihteleva kokonaisuus.”
Levynjulkaisukeikka pidettiin Rovaniemellä 11.5. Kesällä yhtye kiersi Suomea ja Saksaan mentiin syksyllä promotoimaan levyä.
Kritiikki oli pelkästään kiittävää. Soundi 05/2007 kirjoitti näin: ”Down Down Down hymyilyttää levyn avauksena Status Quon ja The Facesin sukuisella introllaan. Päällimmäinen vaikutelma levystä onkin se, kuinka vahvana vuosikymmenten takainen poptraditio sen raidoilla elää. Sillä vaikka Thank You My Lord For Plastic istuisikin nimensä perusteella luontevimmin Absoluuttisen Nollapisteen ohjelmistoon, niin itse biisi tuo mieleen lähinnä The Kinksin. The Nightingalesin humoristiseenkin kaleidoskooppiin mahtuu tälläkin kertaa myös ripaus jazzillisuutta ja varsinkin Hard Working Manilla jo ammoin tavaramerkikseen erottunutta Villistä Lännestä periytyvää saluunapianismia.”
Saksassa arvioita oli tukuittain Martin vahvan promotyön asioista. Tässä esimerkkinä Ox-Fanzinen numeron April/Mai 2007 arvio: “Das ist bei Sentimental Hospital ganz anders. Ohne schales Bier und kalten Zigarettenrauch wird frisch eingeschenkt, 12 Mal wunderbarer Pubrock, wie er britischer nicht klingen könnte. Wie machen die das nur? Barpiano, ein bisschen KINKS und T-REX und dazu ganz skurrile Texte beziehungsweise Songtitel wie Thank you my lord for plastic oder My girl loved Velvet Underground.
Besonders das Titelstück ”Sentimental hospital (We happy alcoholics)”, die TV PERSONALITIES könnten es nicht besser formulieren, lädt zum Mitsummen ein.”
Lopuksi pitää vielä mainita, että Eläkeläiset versioi Nightingalesin biisin Thank You My Lord for Plastic albumilleen Humppa of Finland (2017) nimellä Onneksi sentään on humppa.
Woimasointu levy-yhtiön Hannu Jokinen, oli tullut tutuksi silloin kun Hannu oli perustamassa Woimasointua. Hannu kyseli minulta pikku vinkkejä levy-yhtiön perustamiseen. Siitä ystävyys sitten alkoi syvetä ja aloimme törmätä toisiimme joko levy-yhtiö hommissa tai Ramopunkpippaloissa.
Hannu oli jo julkaissut Mean Idols split-EP:n Null$katte$nylterne kanssa yhdessä Nosebleeder Recordsin kanssa. Mean Idols oli perustettu vuonna 2000 ja se oli ehtinyt ennen Hannun julkaisu tehdä oman EP:n ja split-singlen Trasselsin kanssa. Bändi oli tarjonnut Hannulle nauhaa mini-CD:tä julkaisu ajatellen, mutta Hannu oli empinyt ja miettinyt saisiko hän sitä riittävästi myytyä. Hannu otti sitten minuun yhtyettä ja kysyi julkaistaisiinko mini-CD kimpassa. Pääpointti tarjouksessa oli, että bändi oli Tampereelta ja niin oli Hiljaiset Levytkin, eli saisin varmaan helposti myytyä levyjä täällä.
Bändi ei ollut minullekaan vieras. Sorkun touhuja oli seurannut jo Mafia ajoista lähtien ja Gregory oli puolestaan levyttänyt Hiljaisille Burning Pipe Harmonyn riveissä. Niinpä vastasin isompia miettimättä, että joo tehdään vaan levy. Bändin kokoonpano oli tässä vaiheessa: Ville ”Vetsi” Vettenranta (laulu), Timo ”Tinppa” Hiltunen (kitara), Janne ”Sorkku” Sorasahi (basso), Tommi ”Gregory” Sihvo (rummut).
Nauha oli siis äänitetty jo aikaisemmin. Kansiin on merkitty, että Fantom Studiossa olisi oltu marraskuussa 2004 ja syyskuussa 2005. Bändin jäsenten muistikuvien mukaan studiossa ei olisi oltu kolmea päivää pidempään.
Levylle tuli kahdeksan biisiä, niistä yksi oli coveri, erittäin onnistunut versio Ramonesin Poison Heartista. Shut the Door oli vanhempaa perua ja se oli tehty jo Buring Pipe Harmonylle, joka sitä ei ehtinyt levyttää. Biiseistä Fallen Boy oli omistettu Joe Strummerille. Go! biisissä Pekka Koivisto kävi puhaltamassa fonia.
Levyjulkkaribileet pidettiin Tampereen lähiössä Peltolammilla, Peltolammin Saluunassa. Itse oli ideaa vastaan, sillä oli varma, ettei paikalle tulisi porukkaa. Bändin perustelu oli, että Peltolammilla kun ei koskaan tapahdu mitään niin tottakai jokainen Peltolammin nuori tulee paikalle, kun siellä kerrankin on rokkia. Ei se ihan niin mennyt.
Paikalla oli noin kuusi pöydällistä porukkaa eli jotain kolmenkymmenen tietämillä. Yksikolmasosa yleisöstä oli paikan kantajengiä, jota musiikki vain häiritsi. Toinen kolmannes oli niitä Peltolammin nuoria. Heistä minulle selvisi, että keikalla oloakin pitää opetella; tuohon opetteluun kuului esim. se, että lavalle ei saa mennä ihmettelemään soittimia edes silloin kun bändi ei ole paikalla. Viimeinen kolmannes oli sitten bändin kavereita, jotka olivat ainoita jotka todella diggasivat ohjelmaan.
Olin myymässä levyjä ja illan absurdein episodi oli, kun paikan kantaporukasta yksi kävi ostamassa levyn ja lahjoitti sen suurieleisesti yhdelle pöytänsä leideistä. Leidi hyppäsi pystyyn halasi ja pussasi herraa. Tämän jälkeen kaikki muut kantaporukan miehet tulivat jonossa ostamaan levyjä ja lahjoittivat ne omille naisilleen.
Jukeboss-levykauppa oli julkaissut jokuseen levy jo silloin, kun Jarmo piti sitä. Jarmo myi aikanaan levyn kaupan siellä auttaneille kavereille, jotka jatkoivat myös Jukeboss-levymerkin julkaisutoimintaa. Jukeboss miehistä Junnu oli kova Maaseudun Tulevaisuus fani ja kyseli minulta usein, että enkö julkaisi Maaseudun Tulevaisuuden levyjä uudestaan. Epäilin myisivätkö ne tarpeeksi ja kun keskustelua oltiin käyty muutaman kerran, niin päädyttiin siihen, että jospa Jukeboss ja Hiljaiset Levyt julkaisivat levyn yhdessä; kulut ja painos laitettaisiin puoliksi. Jukebossin kaverit lupasivat hoitaa kaikki levyn julkaisuun liittyvät käytännön järjestelyt. Minä varasin meidän katalogista levylle numeron HILL-042.
Päätettiin tehdä tupla-CD, jolle tulisi kaikki Maaseudun Tulevaisuuden levytetty tuotanto ja bonuksia niin paljon kuin mahtuu. Olin joskus saanut Latvikselta Maaseudun Tulevaisuuden Provinssin livekeikan vuodelta 1989. Puhuttiin, että siltä olisi kiva saada materiaalia. Otin yhteyttä Yleisradioon ostaakseni oikeudet nauhaan, heillä ei ollut tietoakaan tuollaisen äänityksen olemassaolosta, mutta sanoivat, että jos minulla olisi nauha, niin parilla sadalla saisin käyttää sitä. Maksoin sen.
Oma ajatukseni oli, että bonuksina olisivat ne Kymäojan demosession Akaan MR-studiossa äänitetyt coverit, joita ei tullut lopulliselle levylle ja sitten tuo Provinssi-live. Jukebossin porukalla oli toinen näkemys. He halusivat Kylmäoja demon kokonaan ja sitten varhaisen kokoelmakasetilla julkaistun kuuden biisin kokonaisuuden. Lopulta koko Provinssi-live jäi yli – maksoin siitä ihan turhaan.
Jukeboss toimitti materiaalin Dassumin Penalle masteroitavaksi ja sitten alkoivat ongelmat. Aluksi Pena taisi olla jossain ulkomailla, mutta kun hän palasi, niin mitään ei silti tuntunut tapahtuvan. Kyselin Jukebossista, että missä mennään ja vastaus oli, että ihan kohta. Aikanaan selvisi, että Pena oli kyllä tehnyt CD-masterin, mutta kansia ei oltu aloitettukaan. Selvisi, että kavereilla oli rahaongelmia ja ne viivästyttivät julkaisu. Pari vuotta taisi mennä ja lopulta homma sitten raukesi ihan kokonaan. Koodi jäi käyttämättä; katalogin numerosarjaan jäi aukko.
Ihan tarinan loppu tämä ei ollut, sillä aikanaan Rocket Records aloitti melko mittavan uudelleen julkaisutuotannon ja lisensoi levyjä sieltä ja täältä. Ensin Roket teki Alivaltiosihteerin tupla-CD kokoelman ja sen onnistuttua kiinnostui tekemään Maaseudun Tulevaisuuden kokoelma. Juha innostui vielä enemmän, kun kuuli, että valmis CD-master olisi olemassa. Pikku hässäkkä tuli, kun ilmeni, että masterista ei oltu vielä maksettu mitään Penalle, mutta siitä selvittiin sopivalla summalla ja lopulta Rocket julkaisi materiaalin vuonna 2012. Koska julkaisu oli kokonaan Rocketin, ei siihen tullut Hiljaisten Levyjen koodia ja isojen levyjen koodisarjaan jäi lopullisesti aukko. Laitoin tämän artikkelin kuvituskuvaksi kuitenkin tuon Roketin julkaisun kansikuvan.
