Ei koskaan ole ollut varsinaista tarkoitusta alkaa julkaisemaan vanhoja levyjä uusina painoksina tai kaivella arkistoja, mutta niin kävi kuten niin usein tämän levy-yhtiön kohdalla. Mitään ei suunniteltu, mutta niin vain tapahtui.
Kumpikin tämän tyyppisistä julkaisuista sai ”varaslähdön” jo aikoja sitten. Ensin tuli uusintajulkaisuna Terveiden Käsien Ääretön joulu EP – kun en mistään löytänyt alkuperäistä omaan kokoelmaani, niin kysäisin Epeltä, että saisiko julkaista levyn uusiksi, ja sainhan minä (kats. levyn stoori aiemmin tässä sarjassa).
Arkistonauhojen kanssa ensimmäinen julkaisu oli Garbagemenin The Lost Tapes vuonna 1995. Garbagemenin toista albumia oltiin suunniteltu pitkää ja kun siitä ei tullut mitään niin lopulta kaivettiin esiin vanhoja nauhoja ja julkaistiin ne.
Kun minussa on hamsterin vikaa, niin pikkuhiljaa alkoi kaappeihin kertyä erilaista punkin memorabiliaa ja niiden mukana harvinaisia nauhoja. Kaverit kun tiesivät, että tällaiset minua kiinnostivat, niin aloin saada niitä lisää ja lisää. Latvis lähetteli livenauhoituksia Provinssista, Hipposelta tuli kaikenlaista Saloon liittyvä ja usealta muulta yksittäisiä nauhoja tai CDr:iä.
Jossain vaiheessa Hipponen alkoi sitten puhua, että mitä jos julkaistaisiin Vaavin varhaisia demoja ja livejä. Siitä nämä arkisto julkaisut sitten varsinaisesti alkoivat. Uusintajulkaisuissa ne pääavaajat olivat Ypö-Viiden ekat seiskat ja Hellhoundin koko tuotanto.
Homma laajeni ulkomaan puolelle, kun Alasen Anssi riittävän monta kertaa intoili Mickey Juppin biiseistä, joita mies oli tehnyt lähinnä omaksi ilokseen ja postitellut faneille CDr:inä. Juppilta julkaisin sitten kaksi LP:tä näiden itsepolttoisten parhaista biiseistä.
Uutta hyvää materiaali oli kuitenkin julkaistavaksi, vaikka kuinka paljon ja resurssit (ennen kaikkea rahavarat) olivat rajalliset, joten yritin vähän pyristellä irti arkistojulkaisuista. Tämä pyristely johti siihen, että sain Punkmuseon innostumaan julkaisemaan kokoelma-CD:n varhaisista punkbiiseistä, joita ei oltu pari biisiä lukuun ottamatta missään julkaistu. Autoin Punkmuseot tuon levyn kasaamisisessa, mutta varsinaisesti se on Punkmuseon julkaisu, vaikka takakanteen museo laittoikin kiitokseksi Hiljaisten logon.
Eikä se irti pyristely kokonaan onnistunut. Muutamia niin mielenkiintoisia juttuja on käsiini tuonkin jälkeen tullut, että ei ole voinut vastustaa kiusausta tehdä niistä pienipainoksista fyysistä levyä, jotta tietoa tällaisestakin toiminnasta säilyisi hiukan paremmin jälkipolville. Näin tulee varmaan käymään jatkossakin, vaikka edelleen on tarkoitus keskittyä lähinnä uusin julkaisuihin.
Loose Prickiä olin digannut jo vuodesta 1979 jolloin ilmestyi Kaupunki EP, se on mielestäni yksi Suomipunkin helmistä. Bändi hajosi jo 1982. Ajan kanssa tutustuin ensin Tami Rantaan, meitä kun yhdisti monen muun seikan ohella palava rakkaus Leeds Unitedia kohtaan. Vähitellen tutustuin paremmin muuhunkin Loose Prick porukkaan. Tuo muu jäsenistö tuli paremmin tutuksi reunionien kautta. Annetaanpa Jussi Kylliäisen kertoa myöhemmistä vaiheista:
”Loose Prick oli koonnut rivinsä pitkän hiljaiselon jälkeen 2000-luvulla erikoisen tapahtuman myötä. Loosen rumpali Tami Ranta istui basistiystävänsä Jussi ”Voude” Voutilaisen (mm. Whizz Kids, Nowadays, Going Public, The Komets) kanssa ravintola Seipään terassilla Jättömaa-festivaalin jälkihöyryissä, kun kyseisen festivaalin järjestäjät kysyivät, josko Loose Prick tulisi esiintymään seuraavana vuonna 2014 kyseisille festivaaleille.
Sanoista tekoihin, eikä aikaakaan kun miehistö oli valmis koitokseen muutamalla erinomaisella vahvistuksella koottuna. Mukaan tulivat Pasmo Riihelä (Maanalainen Flanelli) koskettimiin ja Loosessa jo aikaisemminkin soittanut Rakke Rautiainen (mm. Whizz Kids/Cheerleaders United) kitaraan. Jättömaa soitettiin ja siitä onnellisena Loose Prick päätti jatkaa keikkailua.
Loose Prickin uusvanha kokoonpano osoittautui hengeltään ja soitoltaan toimivaksi ryhmäksi. Vanhat biisit heräsivät uudella tavalla eloon ja keikoilla nauttivat niin soittajat kuin yleisö. Kaikki päättyy kuitenkin aikanaan. Vouden sairastuminen ja ennenaikainen kuolema päätti juhlat.
Voude saatettiin haudan lepoon ja siinä samalla oli loppua myös Loose Prickin toinen tuleminen. Kenellekään meistä ei oikein ollut selkeää mielipidettä siitä tulisiko Loosen jatkaa vai ei, varsinkin kun basisteista tuntui olevan kova kysyntä. Eritoten niistä sopivista. Jossain vaiheessa kollektiivisesti kuitenkin päättäneet jatkaa Loosessa, jos vain löydämme sopivan basistin.
Olin ollessani töissä ohjelmatoimistossa, tutustunut Tortilla Flat -nimiseen helsinkiläiseen r&b-ryhmään, jonka basistin Juha Rantapuron tiesin olevan mukava seuramies ja loistava basisti. Paljastui myös, että kaverilla oli hämärä punk-menneisyys. Rantapurosta tuli sitten Loosen järjestyksessään neljäs basisti.
Stupido-ohjelmatoimisto oli kehitellyt ajatusta kiertueesta, jossa olisivat mukana Suomen punkpääkaupungin Kouvolan uudet ja vanhat punkit. Kiertueelle tulivat Kivesveto Go-Go, Have You Ever Seen Jane Fonda VHS ja Loose Prick, nyt uuden basistin kera. Keikat onnistuivat kaiken kaikkiaan upeasti ja kouvolalainen huumori toimi niin lavalla kuin lavan ulkopuolellakin.
Kiertueen toiseksi viimeinen keikka oli Helsingissä Lepakkomiehessä. Siinä roudatessa kysäisin miksaajalta olisiko mitenkään mahdollista äänittää illan Loosen keikka. Talon äänimies oli ammattimies, joka lupasi hoitaa homman jos meillä olisi tietokone käytettävissä. Siltä seisovilta pinkaisin kotona ja nappasin tietokoneen mukaan.
Keikka taltioitiin Reaper-ohjelmalla ja tallenne osoittautui toimivaksi niin ääneltään kuin fiilikseltään.”
Minä jatkan tästä: Nauha oli siis olemassa ja Tamia nähdessäni Tami kehui nauhaa ja sitä kuinka kovassa iskussa bändi oli. En tainnut ihan ekaan keskusteluun tarttua, vaan Tami taisi palata asiaan ja kommentoida, että tästä saisi kyllä todella hyvän EP:n. Tämän jälkeen pyysin biisit kuunneltavaksi ja totesin, että erittäin loistava vetohan tämä bändiltä oli ja setti oli selkeä Loose Prickin best of. Lämpenin ajatukselle levyn julkaisemisesta, mutta taivuttelin bändin siihen, että ei julkaista neljää biisiä vaan kahdeksan ja tehdään LP. Hyvän materiaalin lisäksi pontimena LP-päätökselle oli, että pitkäsoitto on huomattavasti helpompi myydä kuin EP:tä.
Äänite miksattiin ja masteroitiin Kouvolassa Kivesvedon Kalansilmä-studiossa Kivarit/Lasten Hautausmaa-rumpali Mikko ”Kärsä” Kärkkäisen toimesta. Kannet teki Loose Prickin Jussi Kylliäinen, jolla on myös mainostoimistotaustaa ja äärimmäisen hyvä visuualinen silmä. Jussi on sitten tehnyt muutamaan muunkin levynkannen Hiljaisille.
Soundi 5/2018 kirjoitti levystä näin: ”Kouvola Calling ei vello nostalgiassa, vaan virittää tutuimmatkin punk-elementit verevästi ajattomaan rockiin. Kitarariffit ja tarkat soolot kulkevat erittäin jäntevästi, iskusanat ovat helposti hoilattavia ja iskutahdit pogottavia. Omat hymyilyttävät flashbackinsa antavat Valkoisten sotilaiden ”london calling” -intro, Sinä uinuja -kappaleen moralistinen punk-puhuttelu, Etkö rakastaisi että joku rakastaisi -kappaleen ska-nykytys sekä aikoinaan lennosta Hilse-lp:lle tempaistu Mä en jaksa enää. Livelevyn ytimessä ovat mainehikkaan Kaupunki-ep:n kolme avainraitaa. Kovin voimapala on silti Yö ei tuu koskaan mua lähelle, jolla yhtye saavutti lakipisteensä 37 vuotta sitten.”
PS. Etikettikuvat on painofilmeistä, siksi niissä ei ole reikää (vain risti osoittamassa reiän paikan) ja ne ovat neliön muotoiset.
Jalla Jallan levyjen uusintajulkaisuja olin pyöritellyt mielessäni, mutta asia oli aina jäänyt, kun oli joku uusi julkaisu tekeillä. Sitten Roku Recordsin Ville Vuorjoki lähestyi ja kysyi, että saisiko hän luvan julkaista Jalla Jallan Snowmans Landin vinyylinä, kun se aikoinaan vuonna 1994 ilmestyi vain CD:nä ja kasettina. Siinä ei tarvinnut hetkeäkään miettiä, kun vastasin Ville, että onnistuu, mutta tehdään niin, että julkaistaan levy yhdessä ja laitetaan painospuoliksi, niin minäkin saan levyjä itselleni.
Alkuperäisen levyn pöllöpoiku-kuvaan ei oikeastaan kukaan ollut kauhean innostunut, joten päätettiin, että levyyn tehdään uudet kannet. Ne teki tietenkin Jallojen Jukka Tarkiainen, joka oli aina vastannut yhtyeen visuaalisesta puolesta. Levyyn tehtiin myös liite, jossa toisella puolella on flyerita ja julistetia ja toisella puolella Free-ons Play Tonight biisin sanat.
Levy koodinumerossa pidettiin alkuperäinen numero 018 ja eteen laitettiin LP:iden sarjan Hiljaisilla ilmaiseva HIKI.
Alkuperäisen levyn tekeminen on esitelty tämän sarjan osa 71, joten sitä on tässä turha toistaa.
Saksalainen Ox-Fanzine arvosteli uusintajulkaisun numerossa 139 (August/September 2018) ja kirjoitti siitä mm. näin: ”JALLA JALLA sitzen auf einem Output von drei Alben und einer Handvoll Singles, mit denen sie in den späten Achtzigern, frühen Neunzigern den Suomi-Punk-Boom mit orchestrierten, weniger mit D-Beat-Geknüppel als mit astreinem Pinball-Machine-Punkrock, dessen Entstehungsort man eher an der Atlantikküste als am nördlichen Polarkreis vermutet hätte.”
Samalla kun Miika Söderholmin kanssa oltiin sovittu Mari Pogoaa singlen julkaisu sovittiin myös Energia On A Ja O singlen julkaisu.
Alkuperäisessä singlessä oli taitettu paperi pussin sisällä ja paperi oli sen kokoinen, ettei se peittänyt koko takakantta, vaan osa singlestä näkyi muovinpussin sisältä. Kun tähän uusintapainokseen tehtiin kunnon pahvikansia, niin päätettiin edes jossain määrin matkia alkuperäisiä ja näin ollen takakansi tehtiin niin, että siihen painettiin näkyviin osa singleä saman tapaan kuin alkuperäisessä näkyi.
Alkuperäisessä singlessä ei ollut painettuja etikettejä vaan pelkät valkoiset etiketit. Minulla olevaan kappaleeseen joku – ehkä jopa bändistä, sillä ostin singlen aika pian sen ilmestymisen jälkeen – oli siistillä käsialalla kirjoittanut bändin ja biisien nimet. Tästä saatiin ajatus tehdä etiketti vastaavasti käsin kirjoitettuna. Toisen puolen etiketti painettiin täysin mustaksi.
Alkuperäinen single oli yksipuoleinen, eli molemmat biisit olivat samalla puolella ja toinen puoli oli niin sanottu peili – eli tasainen vinyyli. Hetken aikaa Miikan kanssa leikiteltiin ajatuksella, että jospa uusintapainoksesta tehtäisiin oikea single ja biisit laitettaisiin eri puolille, mutta sitten päädyttiin kunnioittamaan alkuperäistä ideaa ja levytä tuli yksipuoleinen.
Jarno Alho, joka teki singlemasteroinnin hoiti myös sen, että biisit kopioitiin alkuperäisiltä kelanauhoilta. Vastaavasti kuten Mari singlenkin kanssa.
Singlen ensimmäinen painos oli ollut mustalla vinyylillä, toinen vihreällä ja nyt kun tehtiin kolmas, niin värisarjaa jatkettiin sinisellä vinyylillä. Levyä painettiin 400 kappaletta.
Tämänkin uusintapainokselle oli kysyntää, ei tosin ihan yhtä paljon kuin Mari Pogoaa singlelle. Tätä riitti myyntiin vuoden verran.
Svart Records oli julkaissut joitakin vuosia aikaisemmin erän Poko Rekordsin alkupään punksinglejä uusintajulkaisuina. Tässä nipussa oli neljä Ypö-Viis sinkkua: Me Myytiin Itsemme, Kuvien Kauniit Naiset, Hyvästi Masentava Maanantai ja Keskiolut Takaisin Alkoon.
Jossain yhteydessä tuli Miika Söderholmin kanssa puhe näistä singleistä ja siinä ihmettelin, että minkä kumman takia Svart ei samalla julkaissut kahta parasta Ypö-Viis sinkkua, eli kahta ensimmäistä. Miika vastasi siihen, että eipä kukaan kysynyt lupaa niiden julkaisemiseen. Minulta pääsi siinä sellainen nopea kommentti ilman että kysymys olisi käynyt aivoissa ennen kuin se tuli suusta ulos: ”Entäs jos minä kysyisin?” Siihen Miika totesi, että mikäs siinä, sen kun julkaiset. Eihän siinä sitten voinut kuin ruveta tuumasta toimeen.
Kannet ja etiketit tehtiin alkuperäisiä mukaillen, vain Hiljaisten logo laitettiin ja takakanteen viivakoodi, jonka levykaupat olivat jo pitkään oikeastaan vaatineet levyihin. Vinyylin väriksi valittiin punainen. Muistaakseni se oli Miika jo tätä ehdotti. Jotenkin se ajatus lähti siitä, että kun Karva Levyt oli ottanut toisen painoksen Energia on A ja O singlestä, niin siinä oli värillinen vinyyli. Joten kun tämä oli tavallaan toinen painos, niin tähänkin tuli värivinyyli. Levyä painettiin 400 kappaletta.
Uusintapainokselle oli selvästi kysyntää, sillä painos myytiin loppuun muutamassa kuukaudessa.
Lyhyt versio tarinaista menee tutun kaavan mukaisesti: Hyvä ja mukava tyyppi tuli tarjoamaan bändiään Hiljaisille ja minä tietenkin julkaisin.
Sitten hiukan pidempi versio:
Antti Annunen oli tullut tutuksi alkujaan Radiopuhelimista, mutta kun hän aikoinaan pyöri taajemmin Tampereellakin, niin siinä tuli pikkuhiljaa ystävystyttyä. Antti kävi silloin tällöin Sinkkuklubilla ja Puutarhajatseissa ja tietysti Radiopuhelimien keikoilla tuli juteltua.
Antti oli puhunut toisesta bändistään ja New Rising Sunsista. Radiopuhelimet-palasina kirjassa yhtyeen alku kuvataan näin: ”New Rising Suns alkoi aluksi nelimiehisenä mutta aika pian bändiin tuli toiseksi kitaristiksi Pirkka Åman. Tällä kokoonpanolla soitettiin yksi esiintyminen yksityistilaisuudessa. Pirkan muutettua Helsinkiin kitaristiksi tuli jo ennestään Radiopuhelimista ja Luxury Spitista tuttu Jukka Kangas. Vielä basistin vaihdoksen myötä vakiintui nykyinen kokoonpano: Jussi Nykänen (laulu), Antti Annunen (kitara ja laulu), Jukka Kangas (kitara), Ismo Autioniemi (basso) ja Jyrki Raatikainen (rummut).”
Siis tavallaan superkokoonpano, kun ottaa huomioon missä bändeissä tyypit ovat aiemmin soittaneet: Antti Annunen – Luxury Spit, Radiopuhelimet, Murnau, Duo Anamäki, Jussi Nykänen – Greenhouse AC, Harvester, Funhouse 5, Jukka Kangas – Bryssel kaupallinen, Radiopuhelimet, KTMK, Ismo Autioniemi – EBPSATRFM, The Blaster Master, Jyrki Raatikainen – Radiopuhelimet, KTMK
Bändi eteni hitaasti. Ensimmäiset äänityssessio olivat elokuun 2013 lopulla ja kolme vuotta myöhemmin 19.10. oli albumillisen verran kamaa kasassa. Tämän jälkeen Antti otti yhteyttä ja tarjosi materiaalia julkaistavaksi. Bändi kiinnityskriteereistä se tärkeämpi tyyppien täytyy olla hyviä tyyppejä tiesin toteutuvan Antin lisäksi Nykäsen Jussi kohdalla. Raatikaisen tunsin vain päällisin puolin ja hänkin vaikutti OK:lta Kangasta ja Autioniemeä en aiemmin tuntenut. Musiikkikin oli mielenkiintoista, vahvasti The Stooges vaikutteista, mutta modernimmin tehtynä, todellista räjähtävää kitararockia.
Kaikki oli siis periaatteessa kunnossa. Ainoa mikä mietitytti oli levyn myynti. Vaikka kavereilla oli takanaan vaikka minkälaisia bändejä, niin New Rising Sunsilla ei ollut vielä ”nimeä” ja sitäkin epäilin, että tuskinpa keikkoja hirveästi alkaisivat tekemään, koska pääbändeillä oli omat kiireensä. Sanoin Annuselle, että lähden tähän mukaan, jos löydät jonkun toisen levy-yhtiön joka tulee toisella puolella mukaan. Anttihan löysi. Heikkisen Mikko Cattrack Recordsista oli se, joka otti puolet vastuusta.
Palataanpa levyn äänityksiin. Ne tehtiin Wolfbeat-studiossa Kempeleessä. Antti kertoo:
”Äänittäjänä ja miksaajana toimi Pentti Amore eli Juho Kauhanen. Hän osallistui myös tuottamisprosessiin. Wolfbeat studiota ei enää ole mutta siellä oli mukava äänitellä ja tulihan siellä tehtyä myös Radiopuhelimet-levyjä. Levyn masteroi Janne Huotari ja kannet teki Mikkolan Jari.
Äänityssessio oli pitkä mutta osa biisimateriaalistakin oli jo pitemmältä ajalta. Esim. Behind, Millicent dream ja Spiders don´t smile olivat jonkinlaisina versioina jo vuonna 2004 säveltäessäni elokuvamusaa Dr. Jekyll and Mister Hyde leffaan IIK-kauhuelokuvafestareilla. Tämän elokuva-säestyksen toteutti Duo Annunen brass jossa mukana olivat Antti Annunen (kitara, basso, laulu, koskettimet), Mika Moilanen (rummut), Veli-Matti Ylihukka (Basso) ja Marko Jouste (luuttu). Behind ja Millicent dream olivat leffassa toistuvina riffeina tiettyjen henkilöiden ilmestyessä kuvaan. Behind soi kun Hyde ilmestyi kuviin ja Millicent dream kun Millicent (Jekylin rakastettu) oli kuvissa. Spiders don´t smile soi elokuvan lopuksi versiona, jossa oli myös laulu mukana.
Everything we can biisissä lainasin itseäni ja”varastin” kertosäkeen riffin varhaisesta Luxury Spit-bändin biisistä. Visions oli ihan ensimmäisiä New Rising suns biisejä joita treenattiin. Corner, Surprises, A revolution in vacuum olivat myös valmiina jo hyvissä ajoin ennen nauhoituksia. Uusimmat biisit levyllä ovat Loaded ja Lake ja näistä Lake selvästi uusin. Vähän ennen studioon menoa tehty.”
Nykäsen Jussilla on hauska muisto äänityksistä:”Äänityspäivän jälkeen lähdimme Pentti Amore, minä ja Antti paikalliseen legendaariseen Pohjankievari-ravintolaan. Sieltä palattuamme Antti ja Pena jatkoivat kitaroiden nauhoituksia. Keskellä yötä herättyäni menin katsomaan mitä äänityshuoneessa touhutaan. Antti oli polvillaan 10 cm korkean mini-fender vahvarin edessä ja vinguttaa kitaraa ja yrittää saada feedbackia ulos vahvarista. Ajattelin, että on paras mennä takaisin nukkumaan.”
Levyn lehdistötiedotteeseen kirjoitin muun muassa: ”New Rising Sunsin soundin taustalla vaikuttavat Annusen jo nuorukaisena pään sekoittaneet The Saints, The Velvet Underground, The Gun Club, The Stooges, Bowie, Dinosaur Jr… ja lukemattomat muut; avaruuden ääniä unohtamatta. New Rising Sunsin idea tiivistyy hyvin levyn Loaded biisiin. Siinä on alle kahdessa minuutissa se musiikillinen ajattelu, mitä yhtye edustaa ja mistä sen musiikissa on kyse. Loaded on kaikkea sitä räjähtävää voimaa, intoa, intensiivisyyttä ja mielikuvitusta, mitä musiikissa voi parhaimmillaan olla. Annunen kertoo tajunneensa tämä 10-vuotiaana kesällä -79, kun hän tutustui punkbändeihin ja myöhemmin muuhun musaan, missä on nerokkuutta, voimaa, tunnetta ja kapinaa.”
Levyn tiimoilta yhtye soitti kaksi julkkarikeikkaa, toisen Oulussa ja toisin Tampereella.
Antti Luukkanen arvioi levyn Soundin 10/2017: “New Rising Sunsin debyytillä kuuluu viime vuosikymmenten garage rockin perintö monella eri tasolla, joskin ne limittyvät toisiinsa hyvin loogisella ja luontevalla tavalla. Alkupiste on tietysti The Stooges. Bändin konstailematon soitto rullaa kuin Union Carbide Productions villeimmillään. Laajakaarinen ja kauniin väkivaltainen kitarankuritus on lähisukua Otra Romppasen Psychoplasma-vuosille.”
Aamulehti (Markku Makkonen) kirjoitti: ” New Rising Suns nousee särörockin alkulähteiltä. Muutos ja kapina ovat jälleen ajankohtaisia: oikeilla soittimilla ilman koneistusta tuotetulla tavaralla ei nykyisin juhlita listoilla. Psychedelic Sound Romance on läpileikkaus syvästä ja hyvästä rockista, kuten sitä kuuluu soittaa. Pää ei räjähdä, mutta aitous välittyy.”
Noise.fi puolestaan näin: “Erittäin orgaaniselta vaikuttavan yhtyeen yhteinen kokemuspohja paistaa läpi yhtyeen itsevarmassa otteessa ja tyylittelyssä, eikä albumikokonaisuus tottele orjallisesti minkään yksittäisen, New Rising Sunsille viitteellisesti ominaisen genren lainalaisuuksia. Tämä lähestymiskulma musiikkiin tuo yhtyeen ilmaisuun tilaa ja albumikokonaisuuteen ennalta arvaamattomuutta.”
Kun sana alkoi levitä, että Hiljaiset Levyt julkaisee vanhoja punknauhoja, niin tarjouksia alkoi tulla. Mukana oli muutama mielenkiintoinenkin. Yksi yhteydenotto tuli Osmo Koivulalta, joka kertoi 70-luvun puolella perustetusta Irtopäästä, jossa soitti Jukka Tilsa. Suurena Tilsa fanina, kiinnostuin tietysti välittömästi. Kiinnostusta lisäsi vielä se, että bändi oli koottu uudestaan ja se teki jonkin verran keikkoja – tämä auttaa aina levymyynnissä.
Sitten meinasi tulla stoppi. Olin kuvitellut, että Osmo on tarjoamassa jotain 70-luvulla tehtyä nauhoitusta, mutta ilmenikin, että tarkoitus oli äänittää uusiksi ne biisit, joita bändi silloin aikoinaan soitti. Olin jo torppaamassa koko projektia, kun Osmo sanoi, että masteri ei tule maksamaan mitään ja että bändi maksaa puolet painoksesta vastaavaa levymäärä vastaan. Pikku harkinnan ja ennen kaikkea ensimmäisten biisien kuulemisen myötä totesin, että mikäs tässä, tehdään vaan se levy.
Irtopään kokoonpano levyllä on: Kalle Helminen (basso), Jari Kärki (rummut), Jukka Tilsa (kitara) ja Osmo Koivula (laulu). Levyn äänitti Jahnukaisten äänimiehenä tuntemani maan mainio Antti Ilola ja kannet teki Tiina Anttila. Levyn hieman kryptiseltä kuulostavan nimi tuli sekin 70-luvulta, jolloin talvisin joku bändin jäsenistä potkukelkalla oikaisi Vihasjärven yli mennessään Eräjärvelle päin.
Levyn pitkässä lehdistötiedotteessa kerrottiin kaikki oleellinen yhtyeestä:
”Vuonna 1978 punk saavutti myös Oriveden Eräjärven Vihasjärven. Neljä musiikista kiinnostunutta kaverusta Kalle Helminen, Jari Kärki, Jukka Tilsa ja Osmo Koivula kuulivat radiosta Ramonesia ja Sex Pistolsia, sekä ennen kaikkea kovan vaikutukset heihin tehneitä Eppu Normaalia ja Pelle Miljoona. Syntyi oivallus että ”soittaa voikin just niin kuin ite haluaa, ei oo pakko matkia muita”. Päätös perustaa punkbändi oli selviö.
Homma aloitettiin tekemällä oma soitin, jytälauta. Se oli lankun pätkä, jossa oli yksi kitarankieli. Ensimmäinen keikka oli 4H järjestön iltamissa. Tilaisuuden järjestäjä sanoi keikan jälkeen, että älkää tulko ikinä soittamaan uudestaan – todellinen punk aloitus!
Tämä ei tietenkään lannistanut, vaan omia biisejä alkoi syntyä kiihtyvällä tahdilla ja etupäässä omasta ympäristöstä. Esimerkiksi Pultsari on kuvaus siitä miltä Oriveden keskustan alkoholistit näyttivät ja tuntuivat noin 15-vuotiaasta maalla kasvaneesta pojasta. Juovuksissa olevat ihmiset näyttivät kummallisilta. Viettääkö ne yönkin linja-auto asemalla? Eikö kukaan voi tehdä niiden hyväks mitään? Muita tuon ajan biisejä olivat muun muassa Matkalla Ostaan Makkaraa, Kouluruokala, Maitoauto ja jo kovin Tilsamaisesti nimetty Sika Söi Ruutia.
Keikkoja tehtiin muutama kymmenen vuosina 1978-79. Tampereellekin asti päästiin soittamaan, legendaariselle Safety Pins Clubille, ja jopa kahdesti. Nuuka Nautinto -lehden bileitä Orivedellä yhtye esiintyi, muut keikat olivat etupäässä lähiseudulla.
Pari vuoden toiminnan jälkeen homma hiipui. Koskaan Irtopää ei suoranaisesti lopettanut, mutta treeneissä tai keikoilla ei enää käyty. Vuonna 2012 Pojat yhtyeen Miika Söderholm kyseli bändejä Eräpunk tapahtumaan ja yhtyeestä tuntui että voisihan sitä taas keikalle mennäkin. Kokoonpano oli alkuperäinen ja keikka omassa mittakaavassaan menestys. Niinpä oli oikeastaan selviö että ei tämä tähän jää.
Lisää keikkoja tehtiin. Uusia biisejä alkoi syntyä ja ennen kaikkea päätettiin tehdä levy. Levyn tekemisen punainen lanka oli, että yritetään tavoittaa se Irtopää, joka 70-luvun lopulla innoissaan esitti omanlaistaan maaseutupunkkia. Tai ehkä paremminkin voisi sanoa punkrockia ilman mitään rajoja.
Levylle laitettiin ennen kaikkea vanhoja biisejä. Uusia on trenattu enemmänkin, joten eiköhän jatkoa seuraa. Yhtye suhtautuu jatkoon maanläheisemmin. ”Mennään keikalle, jos pyydetään. Soitetaan niin kauan kuin se on hauskaa.”
1.7.2017 arvostelussa Aamulehti (Markku Makkonen) antoi levylle neljä tähteä ja kirjoitti: ”Irtopään biiseissä soi suomipunk. Vuonna 1978 Orivedellä perustettu yhtye tarjoaa vanhoilla päivillään annoksen mättöä, joka maistuu aidolta ja oikealta. Irtopään sedät eivät ole suvereeneja instrumenttiensa kanssa, mutta se on osa Kelkalla yli Wihasjärven -levyn tenhoa. Laidoilla The Doors, Sleepy Sleepers, Sex Pistols ja Dr. Feelgood, keskellä Irtopää.”
Aika pitkältihän tämä tuli käsiteltyä pari julkaisua aikaisemmin (Hiljaiset julkaisut osa 131: Hellhound: Soitetaan Rock’n’Rollia), mutta kertaushan on opintojen äiti.
Oli siis sopinut Hellhoundin koko tuotannon uudelleen julkaisemisesta CD:llä. Yhtye olisi halunnut levylle myös kaksi Räimeen raitaa, jotka olivat aikoinaan Rokit julkaisemalla kokoelma-LP:llä Pistä Paremmaksi. Räime oli Hellhoundin huumorimielinen sivuprojekti, jossa Hellhoundia täydensivät Tarmo ”Laano the Kid” Karjalainen ja Bill ”Kauko Näres” Heilimo. Räimeen biisieistä Ottaa Päähän oli klassikko, joten siinä mielessä ymmärrettävä toive. Mielestäni tämä kaksi biisiä kuitenkin rikkoivat kokonaisuuden, joten ehdotin, että julkaistaan Räime singlenä. Tämä ratkaisu tyydytti kaikkia.
Räime oli siis Hellhoundin sivuprojekti. Se oli karnevalistinen ja se satsasi lavashow’hun. Sen keikkasuosio oli mittava Pirkanmaan alueella, ja covereiden lisäksi sillä oli ohjelmistossa omiakin biisejä, mutta jostain syystä bändiin kaverit eivät satsanneet enempää, vaan se jäi pelkäksi bileprojektiksi. Jälkeenpäin on helppo sanoa, että suosio olisi ollut levylläkin taattu.
Koska kyseiset biisit oli julkaistu vain kokoelmaraitoina, ei levylle ollut olemassa kantta. Etukannen piirsi sarjakuvapiirtäjä Timo Kokkila. Takakanteen laitettiin valokuva ja lyhyt esittelyteksti mistä Räimeessä oli kyse.
Olin julkaissut vuotta aikaisemmin Vaavin demo- ja livekokoelman CD:nä. Sen jälkeen Kari Hipponen alkoi puhua uuden Vaavi levyn tekemisestä. Olin nähnyt bändin viimeisen vuoden aikana pari kertaa livenä, ja tiesin sen olevan hyvässä iskussa, joten mikäs siinä. Bändin kokoonpano oli nyt Ilkka Isotupa (laulu, kitara), Kari Hipponen (kitara, laulu), Frans Hipponen (basso, laulu) ja Juho Kavasto (rummut, laulu). Frans on Karin poika.
Kari Hipponen kertoo levyn taustoista: ”Biisejä oli jäänyt erilaisista syistä talteen 1970-, 80-, ja 90-luvulta. Ja myös muutama uudempi biisi alkoi löytää tiensä Vaavin työpöydälle. 2015 alettiin olla siinä tilanteessa, että uusi Vaavi-lp oli enää muutamaa biisiä vaille valmistumassa. Syksyllä 2016 alkoi sitten cd-julkaisun viimeinen voitelu Salon ja Tampereen treenikämpillä.
Albumin esituotannon loppusuoralla alkoi hahmottua, että tätä levyä työstettiin julkaisukuntoon marraskuussa 2014 kuolleen Tommi Micklinin muistolle – Harmaa Mies biisi kuvailee yhdestä näkökulmasta Tommia ja tuosta biisistä löytyi lp:lle nimi. Ja ajatus levyn kannesta syntyi saman tien eli Fia Hipposen maalaus olisi juuri sopiva tähän yhteyteen.
Kämäset Jukkeli oli kuullut, että Vaavi on menossa studioon alkuvuodesta 2017. Tapaaminen sovittiin ja tulos oli se, että albumi julkaistaisiin Kämästen Levyjen toimesta myös vinyylinä [minä olin luvannut julkaista vain CD:n, Jukan huom.]. Projekti sai näin lisää painetta ja myös duunia. Studioaika saatiin sovittua Viitasen Janin kanssa Headline Studiolle helmikuulle 2017 – kaksi viikonloppua ja lisäksi pari päivää miksaukselle. Studiossa oli tarkoitus toimia ns. vanhanliiton metodeilla eli pohjat livenä, ei käytetä klikkiä ja päällesoitot & laulut tehdään mahdollisimman tehokkaasti turhaa sekoilua vältellen – viikossa levy valmiiksi miksauksineen oli metodina ja sen mukaisesti treeneissä valmistauduttiin studioäänityksiin.
Vaavin vuodenvaihteen viimeistelytreenit päättyivät siihen, että rytmiryhmä kadotti yhteisen sävelen ja Pepe totesi, että levylle hän voi tulla soittamaan mutta keikoille hän ei enää lähde. Jo 1970-luvulla alkanut bändin pitkä perinne kalkkiviivoilla tapahtuvasta kaaoksesta sai näin jälleen uuden version. Tilanne oli se, että jos levy tehdään, niin keikoille on pakko päästä – levyä pitää promotoida ja bändin pitää saada maksettua studiokulut. Stupido Booking oli kiinnostunut hoitamaan keikkamyynnin eli nyt piti nopeasti päättää, tehdäänkö levy vai unohdetaanko koko homma. Tammikuun alussa 2017 soitettiin Tampereella koesoitto Juho Kavaston kanssa ja homma toimi niin hyvin, että studioaikoja ei alettu perua. Pepe soitti levylle rummut ja oli muutenkin täysillä mukana studiotyössä ja maaliskuussa alkoivat treenit Juhon kanssa keikkasetin rakentamiseksi. Huhtikuun lopulla 2017 alkoivat lp:n promokeikat. Juho oli Vaavissa 2017–19 ja Pepe palasi rumpaliksi 2022 Vaavin aktivoituessa uudelleen.
Levyn äänitykset sujuivat kutakuinkin suunnitelman mukaisesti. Janin kanssa minä olin tehnyt töitä monen projektin parissa jo 1990-luvun alusta lähtien ja muutkin vaavit olivat tehneet studiohommia Viitasen kanssa useamman kerran. Miksauksessa otettiin huomioon se, että levy julkaistaan myös 33:na eli masterointiin tehtiin sopivan teknisesti turvallista äänimaailmaa kahta erilaista masterointia varten. Maaliskuun alkuun oli sovittu masterointi Alhon Jarnon kanssa ja homma eteni kuten aina Jarnon kanssa – sulavan joutuisasti.”
Levy lehdistötiedotteessa todettiin mm. : ”Punk, Uusi Aalto, Vaihtoehto-rock – kaikkia näitä on käytetty kuvaamaan Vaavin musiikkia vuodesta 1978 lähtien. Bändi itse on halunnut aina tarjota kuuntelijoille vain vaihtoehdon valtavirralle. …. Vuodesta 2007 lähtien bändi on tehnyt taas säännöllisesti muutaman keikan vuodessa ja viime vuonna yhtye alkoi toimia vakavammalla mielellä uudestaan. Silloin ilmestyi julkaisemattomista tallenteista koottu ”Romulaatikko” (HILL-053) ja nyt on vuorossa ”Viimeinen Elävä Köyhä”. Tämä on ensimmäinen kokonaan uutta materiaalia sisältävä Vaavi-albumi vuoden 1981 jälkeen. Levy osoittaa, että yhtyeelle aikoinaan tavaramerkeiksi muodostuneet tarttuvat uuden aallon melodia, omaperäinen katsantokanta ja hienosti rullaava toteutus ovat tallella.”
Turun Sanomat kirjoitti levystä mm. näin: ”Dystopia uusi levy ei ole, vaikka sille Maailmanloppu mahtuukin. Vaavi, jonka takavuosien miehistöstä jäljellä ovat laulaja-kitaristi Ilkka Isotupa ja kitaristi Kari Hipponen, pitää kiinni poikavuosiensa punk rockista ja uudesta aallosta – hyvässä ja pahassa. Levyn alku tekee selväksi, että perusasiat ovat hanskassa”
Vuonna 2013 järjestin meidän puutarhassamme ensimmäisen Puutarhajatsin. Homma lähti liikkeelle muutamasta hassusta heitosta keskustellessani Pasi Heikuran kanssa. Pasi kertoili Jalla Jallan kavereiden sivuprojektista Kipsi-Swingistä, joka soitti omalaistaan jatsia. Pasi sanoi, että olisipa kiva, jos Jahnukaiset soittaisi Kipsi-Swingin kanssa. Sanoin, että jos muualta ei keikkapaikkaa löydy, niin tulkaa meidän pihalle. Siitä se sitten lähti.
Ensimmäinen Puutarhajatsi oli joka suhteessa menestys, ja niin se piti uusia seuraavana kesänä. Pian se oli jo säännöllinen tapahtuma, jossa jatsia oli se, että paikalla oli aina Jahnukaiset. Muuta bändit, joita oli kolmesta viiteen, vaihtelivat ja olisivat jotain muuta kuin jatsia. Mutta nimi siis jäi.
Vuoden 2016 Puutarhajatseissa soitti Jahnukaisten lisäksi muun muassa Janne Lauri soolona. Heikuran Pasi tykkää tehdä pikku yllätyksiä ja tällä kertaa sellainen oli, että Jahnukaiset oli sovittanut Sex Pistolsin Anarchy in the UK:sta swing-version ja he olivat vieläpä pyytäneet Janne Laurilaa laulamaan sen. Kyllä alaleukani tipahti, kun tämä esityksen kuuliin. Se oli mielestäni aivan mahtava. Muut Jahnukaiset puutarhassa olivat Pasin lisäksi Jukka Tilsa, Antti Seppänen, Juha Vihusaari ja Juppo Paavola.
Pasi oli äänittänyt keikan ja laittoi minulle parin päivän päästä äänitiedoston Anarchystä. Se kuulosti vieläkin paremmalta kuin mitä muistin. Innostui toden teolla ja ehdotin Pasille, että julkaistaan tuo liveveto singleä. Pasin mielestä versio ei ollut täysin onnistunut, eikä hän innostunut sen julkaisemisesta, mutta hän sanoin: ”Mutta jos pidät siitä, niin voidaanhan me äänittää se oikeassa studiossa.” Näin päätettiin tehdä ja samalla päätettiin, että B-puolelle äänitetään jonkun Janne Laurilan biisin ”Jahnukaisversio”.
Äänitykset tehtiin Eräjärvellä ja äänittäjänä toimi Jahnukaisten äänimies Antti Ilola, joka muuten on se joka on hoitanut joka vuosi äänentoiston Puutarhajatseille. Jahnujen klarinetisti sarjakuvataiteilija Jukka Tilsa piirsi tietenkin singlen kannen ja kansifilkat kokoon laittoi Pauli Maukonen.
Levyn lehdistötiedotteessa sanailtiin näin:
”Anarkia on hauska asia!
Punkin 40-vuotisjuhlavuoden hilpein levytys on varmasti tamperelaisen jazz-yhtye Jahnukaisten ja laulaja-lauluntekijä Janne Laurilan yhteissingle Anarchy in the U.K. / Laura.
Punkin kaikki-osaa -asenteella jazzia tekevä Jahnukaiset muistuttaa vierailevan laulusolistinsa, hunajaäänisen Laurilan kanssa, että punk oli ennen kaikkea hauskaa ja anarkiakin voi olla hilpeää!
Anarchy in the U.K. on esittäjien näkemys Sex Pistolsin klassisesta punk-kappaleesta. Janne Laurilan laulu Laura saa kuusikon käsissä herkän bossanovatulkinnan.”
Levyn julkkarikeikka pidettiin hiukan singlen kauppoihin tulon jälkeen 18.3.2017 Tampereen Telakalla.
