Tämän vuoden Rebellion oli jo kolmaskymmenes. Juhlavuosi ei varsinaisena neljän festivaalipäivän aikana juurikaan näkynyt. Ennen varsinaista aloitusta torstaina oli maanantaista keskiviikkoon järjestetty esiohjelmaa. Se jäi minulta väliin, sillä tuli tuttuun tapaan vasta torstai aamuna paikalle. Eikä kauheasti harmittanut tuo esiohjelman näkemättä jättäminen, sillä todella paljon ehti taas tähän – toki vain murto-osan 400 bändistä, jotka neljän päivän aikana esiintyivät, mutta kyllä minä ainakin sain silti livekiintiön parilta viikolta täyteen. Niin ja toki viikonloppuun mahtui muutakin kuin pelkkiä bändejä, jalkapallo matsi, kaverien kanssa hengailua ja hyvin syömistä.
Taas tuli tehtyä hyvät suunnitelmat – etupäässä bändejä, joita en ole nähnyt aikaisemmin ja bändejä muualtakin kuin Briteistä tai Yhdysvalloista. Jossain määrin tuo suunnitelma piti, mutta tuli siitä lipsuttua varsinkin muutaman keikkasuosikin kohdalla. Taso oli taas kova. Ala suurin osa mitä tuli nähtyä (parista huonommasta en ottanut videota talteen). Bändit tulevat aika tarkkaan siinä järjestyksessä kun ne näin. Kultakin bändiltä otin satunnaisen biisin setistä sen jälkeen kun settiä oli mennyt sen verran, että miksaaja oli saanut nappulansa väänettyä kohdilleen.
6.8.2026
Menace
Hyvät päätökset siitä, että katsoisin bändejä, joita en ole nähnyt aikaisemmin, pettivät heti ensimmäisen artistin kohdalla. Kun olin saanut laukut hotelille, päässyt Winter Gardenin ja saanut rannekkeen, niin eka bändi, joka osui kohdalle oli vanha tuttu Menace. Tuttua vanhojen miesten 77-meuhkaamista. Tosin en muista, että olisin aiemmin So Fuck You biisiä kuullut.
Jess Silk
Menacen jälkeen Almost Acustic -lavalle ja ensimmäiselle oluelle. Siellä oli Jess Silk. Vihaisia naisia oli tarkoitus tsekata varsinaisesti sunnuntaina, jolloin yksi lava oli omistettu heille, mutta mukavahan tässä oli ottaa esimakua tulevasta. Jessillä on paljon hyviä biisejä ja kunnon protestilaulaja asenne.
Popes of Chillitown
Kyselin aina kulloiseltakin juttuseuralta, että mitä kannattaisi tsekata. Popes of Chillitownia suositteli parikin tyyppiä, että siinä on kunnon skapunkkia. Cashbah-lavan keikka ei vakuuttanut, soundi olivat tuttuun tapaa tuossa salissa kehnot ja bändin sointi tuntu liian metalliselta. Kun tätä valittelin jollekulle, niin vastaus oli, että anna bändille toinen mahdollisuus ja tsekkaa ne akustisella lavalla.
Onneksi uskoin ja menin paikalle. Biisit kuulostivat paremmilta ja nyt tuli enemmän sellainen hyvä party-party-fiilis. Tämä näytebiisi, jonka otin (otan näitä aina setissä satunnaisesti siinä vaiheessa, kun miksaus on saatu kuntoon) ei tee täyttä oikeutta bändille ja varsinkin biisin alku on kummallinen, mutta minuutin jälkeen alkaa jalka vipattamaan.
The Courettes
Courettes oli viime vuonna ihan parasta ja niin ne olivat tänäkin vuonna. Järjestätkin olivat noteeranneet viime vuoden hyvän keikan; silloin bändi oli pienessä muutama sata henkeä vetävässä salissa, nyt päälavalla. Ihan älyttömän hieno show, hyvät biisit, mainio meininki ja on se ihmeellistä kuinka upean äänimaailman vain kaksi ihmistä saa aikaiseksi. Ehdottomasti torstain paras!
Subalternos
Sitten tulikin hiukan erikoisempaa kamaa, ainakin minulle. Brasiliaista punkkia ei ole tullut ennen nähdyksi livenä, mutta nyt tuli tuokin aukko paikattua, kun São Paulolainen Subalternos tuli nähtyä akustisella lavalla. Ihan mukavan oloinen tapaus, mutta tuli kovasti sellainen fiilis, että olisi varmaan pitänyt nähdä näiltä sähköinen setti.
Janus Stark
Janus Stark on The Prodigyssä keikoilla kitaraa soittaneen Gizz Buttin bändi, joka soitti mukavaa melodista punkkia. Ei mitään maailmaa mullistavaa, mutta ihan mukavaa kuunneltavaa.
Red Moon Heroes
Red Moon Heroes tuli Milonsta Italiasta ja kun tsekkasin etukäteen bändiä netistä, niin tyyliksi ilmoitettiin post-2-Tone, mikä herätti mielenkiinnon. Ihan hyvää skapoljentoa punkotteella. Biisit olivat läpeensä hyviä, mutta jotenkin tuntui, ettei bändi vielä oikein saanut niihin ihan täyttä keinuvaa rytmiä puhallettua mukaan. Jäi kuitenkin sellainen fiilis, että nämä pitää tsekata uudestaan, kun hiukan enemmän keikkoja ovat tehneet.
The Primitives
Mitä !? The Primitives? Mitä se tekee punkfestareilla? Aika pitkälle on punkin käsitettä venytetty, jos 80-luvun indiepop mahtuu tämän termin alle. Menin kuitenkin katsomaan, koska kyllähän minä popista pidän ja Crash oli ihan älyttömän hyvä biisi aikoinaan. Vaikka minulla on bändi eka LP ja pikku nippu singlejä, niin muita biisejä en muistanut edes nimeltä. Valitettavasti setti todisti, että Crash on bändin ainoa loistava biisi. Yhden hitin ihme. Tracy Spencerin ääni oli kylläkin kaunis.
Au Pairs
Yksi bändi jonka todella tahdoin nähdä oli Au Pairs. Vuonna 1981 ilmestynyt LP Playing With A Different Sex oli aikoinaan itselleni tärkeä levy ja sellainen levy, jossa post-punk on paljon muutakin kuin pelkkää synkistely. Nyt jäljellä alkuperäisestä kokoonpanosta ei ollut kuin bändin voimahahmo Lesley Woods. Hän oli koonnut nuoremmista soittajista uuden Au Pairsin, joka oli eläväinen ja pirteä. Harmillisesti hetkittäin näkyi keikkakokemuksen puute; Lesley keskeytti biisejä ja totesi, että tämä menee nyt väärältä korkeudelta ja sitten aloitettiin uudestaan. Ei tuo muuten haitannut, mutta laski setin intensiteettiä. Hienoa, että Lesley on taas kehissä. Courettesin ja TV Smithin ohella päivän parasta antia.
T.V. Smith
Kenellekään ei lienee tule yllätyksenä, kun sanon, että TV Smith heitti taas kerran todella hienon keikan. Miehellä oli kolme keikkaa Rebellionissa. Festarin etkoilla edellisenä päinä (jossa en ollut) hän oli soittanut pelkästään uusia biisejä. Tänään oli sitten vuorossa hittiparaati, johon ihmiset olivat saaneet toivo biisejä miehen Facebook sivuilla. Yleisö sai selvästi mitä halusi ja niin sain minäkin. Hieno päätös omalle illalleni. Aamuinen viiden herätys, matka Blackpoolin ja päivä vetivät mehut pois ja viimeisen bändit jäivät illalta näkemättä. Useampikin tyyppi kehui seuraavana päivänä, että The Stranglers oli ollut todella kovat, mutta … no eihän täällä koskaan voi kaikkea nähdä.
7.8.2026
Fire Exit
Perjantai alkoi Fire Exitillä, Glasgown alkuperäisiä 1977 punkkeja. Tekivät tosin tuolloin vain yhden singlen, kaikki viisi pitkäsoitto on tehty 2000-luvulla. Tätä en ollut nähnyt aikaisemmin, mutta kun jo edellisenä päivänä näki paljon Fire Exit T-paitoja, niin odotin bändiltä aika paljon. Ihan standarditapaukseksi se ainakin akustisesti paljastui. Biisi Timewall on niitten ainoalta sinkulta silloin joskus, mutta tämä versio ei tavoita singlen tasoa lähellekään. Jäi siis ”pikku kivaksi”.
Spleen
Italian Spleen venytti punkkiaan vahvasti grungen suuntaan. Hiukan nuorempia kavereita ja kova oli yritys, mutta ei vain jotenkin innostanut minua ihmeemmin. Ei huono, mutta jotain puuttui.
Cryssis
Jostain syystä olin siinä käsityksessä, että akustisella lavalla esiintyisi koko Cryssis. Olin todella innoissani, että vihdoinkin näkisin koko bändin setin. Pettymys oli siis melkoinen, kun se taas kerran oli pelkkä Dick York & Vom duo. Ihan hyvähän se taas oli, mutta kun odotukset oli ihan jossain muualla. Kyllä nämä mahtavat biisit olisi joskus kiva kuulla koko bändin vetämänä.
Random Hand
Random Hand oli taas näitä bändejä, joita tutut suosittelivat, muuten en kyllä olisi ollut osannut mennä paikalle. Ihan älyttömän vetävää skapunkkia todella hyvällä groovella soittava bändi. Tästä tuli kyllä välittömästi bändi, jota pitää alkaa seuraamaan.
TV Smith and the Bored Teenagers
TV Smith and the Bored Teenagers soittivat jälleen kerran vahvan Adverts-setin. Tämä menee tähän osastoon, jonka käyn joka kerta katsomassa, vaikka olen jo useasti nähnyt. Adverts oli kuitenkin minulle yksi niitä kaikkein rakkaimpia bändejä. Takuuvarmaa työtä jälleen kerran.
The Kids
Belgialainen The Kids jäi joitakin vuosia sitten tsekkaamatta Puntalassa, joten otin nyt vahingon takaisin. Ihan reipasta menoa, mutta ei saavuta tämäkään kahden ekan LP:n tunnelmaa livenä. Silti ihan mukava että tämäkin tuli nähtyä.
Roman Jugg Band
Roman Jugg soitti Damnedin riveissä vuosina 1982–1989. Nyt hän oli koonnut bändi, joka soitti etupäässä Damned-materiaali, jonka säveltämiseen hän oli osittain osallistunut. Bändissä oli selvästi nuorempaa väkeä, mikä takasi hyvän menon ja koskettimet olivat hieno lisä ääni maailmaan. Muuten todella hyvä, mutta ei Roman Jugg kyllä mikään laulaja ole, jos olisi ottanut mukaan jonkun kunnon laulajan ja tyytynyt soittamaan vain kitaraa olisi tämä ollut vieläkin parempi.
The Outcasts
The Outcasts on heittänyt tavallisesti takuuvarmoja ja tiukkoja punksettejä, joten kun oli sopiva rakokin, niin päätin mennä katsomaan bändin taas kerran. Kokoonpano oli kasvatettu triosta viisimiehiseksi, mutta homma ei ollut parantanut. Tiukkuutta oli työskentelystä vähentynyt ja joten bändi tuntui vain laiskemmalta kuin aikaisemmin.
Ferocious Dog
Jos Outcastsin näkemin tällä kertaa oli pettymys, niin Ferocious Dog ei sitä ollut. Bändi tuntui olevan suorastaan entistä paremman vedossa ja irkkupunkki kulki kuin mikä. Mutta jos välipuheista ymmärsin, niin tämä jäi sitten viimeiseksi kerraksi, kun näin bändin. Tekevät kiertueen loppuun ja laittavat sitten tinapillit ja viulut pussiin.
The Sample
The Sample oli aikoinaan näitä vain kaksi sinkkua tehneitä bändejä. Itselleni ostin niistä jälkimmäisen (Dead Hero) kun se ilmestyi ja pidin siitä, se putoaa hauskasti vanhan punkin ja HC:n väliin. Pitihän tuo nyt tietenkin tsekata. Ei ihmeellinen, mutta ihan OK tämäkin. Ei Sham 69:n eikä Anti-Nowhere League jaksaneet kiinnostaa, joten lähdin hotellille ennen niitä nukkumaan.
8.8.2026
Ruts DC
Vaikka kuinka päättää, ettei kävisi katsomassa samoja vanhoja bändejä, niin Ruts DC:tä en vain voinut olla jättämättä väliin – se on jokavuotinen must. Bändi on ihan älyttömän hyvä, kappaleet loistavia, ne on akustista settiä varten sovitettu siihen sopiviksi, ei vain vedetä löysästi läpi, vaan hommaan on nähty vaivaa. Uskomaton groove mitä nämä kolme herraa saavat soittoon. Pidän paljosti.
Nothing Thrives
Nothing Thrives tulee Kreikasta ja paiskoi aika standardin omaista punkkia, mutta ote tekemiseen oli erinomainen. Pidemmän päälle setti kävi kylläkin tylsäksi biisimateriaalin yksiulotteisuuden takia.
Mick Rossi
Mick Rossikin oli valitettavasti löystynyt. Tosin tänä vuonna en nähnyt miehen sähköistä keikkaa Gun Street bändin kanssa. Oheisella pätkällä Rossi on Slaughter and the Dogsin yhden minun mielestäni parhaan biisin Situationsin kimpussa, mutta ei saa puhallettua siihen sitä henkeä mikä biisiin kuuluu, vaikka soitto sinänsä kulkeekin.
Salford Jets
Salford Jets on mod-bändi ja soitti sitä 80-luvun Thames-beat tyylistä modmusiikkia, vaikka tuleekin Manchesteristä. Tyylille soivan heleästi ja ilmavasti homma toimi. Oikein mukava kuulla tämänkin tyylistä bändiä väliin.
Die Toten Hosen – Auswärtsspiel
Sitten se keikka, jota olin odottanut ja joka on suurin syy siihen miksi edes lähdin Rebellioniin tänä vuonna. Die Toten Hosen teki juuri viimeisen levynsä ja aloitti yli vuoden kestävän kiertueen jonka jälkeen bändi lopettaa. Tämä on minulle viimeinen kerta, kun näen bändi ja mikä kerta se oli! Vaikka bändi on stadionluokkaa ja isot keikat ovat etupäässä stadionrockia punksärmällä, niin tällä keikalla Hosen osoitti, että kyllä he punkbändi ovat silloin kun haluavat. Setissä useampi biisi, joita ei viime stadionkeikoilla ole kuultu, mutta silti pelkkiä hittejä. Olin punkrocktaivaassa tunnin ajan – siis koko keikan. Ehdottomasti tämän Rebellionin paras keikka.
Pussyliquor
Pussyliquor edusti nuorempaa naisenergiaa ja millä tavalla! Keikka oli äärimmäisen viihdyttävä. Kyseinen video ei tee täysin oikeutta bändin lavamenolle. Kunnon meuhkaamista ja heittäytymistä tilanteeseen. Keikan jälkeen piti mennä merkkapisteelle juttelemaan naisten kanssa ja ostamaan levy. Tämä on bändejä, joka menee seurantalistalle.
The Attack
Itse asiassa kuvittelin meneväni katsomaan aivan toista Attackia, kuin minkä näin. Pieni keskustelu asiasta tietävien kanssa toi selkeyttä asiaan ja selvisi että tämä Attack tulee Orlandosta Yhdysvalloista. Ihan kelpo kamaa oli tämäkin.
Resistance 77
Resistance 77 oli monena vuonna ollut tsekattavien bändien listalla, sillä ne muutamat levyt, jotka minulla on ovat ihan mainioita. Aina oli kuitenkin tullut joku toinen bändi, joka oli ollut mielenkiintoisempi sillä hetkellä. Nyt pidin huolen että näen bändin. Ehkä odotukset usean vuoden odotuksen jälkeen olivat liian korkealla; bändi osoittautui vain ihan hyväksi keskisarjan yhtyeeksi. Päivän missaus seuraavan päivän kommenttien perusteella oli Dave Formula & Nokon Magazine-keikka, jota useampi ylisti.
9.8.2026
Violet Violet
Sunnuntaina Pavillion-lava oli omistettu ”vihaisille naisille”. Päätin tsekata aina kun vain jotenkin muuhun ohjelmaan sopi mitä siellä on tarjolla ja mielenkiintoista kamaahan siellä oli. Eka uusi tuttavuus tältä lavalta oli post-punkkia punkkiinsa yhdistävä Violet Violet.
Mika Bomb
Mika Bomb puolestaan edusti päälavalla nuorten naisten energiaa Japanista. Se on just niin Japanilainen kuin saattoi arvatakin, sitä sellaista japani-pop-punkkia mitä aika monet alan naisbändit sieltä soittavat.
Los Fastidios
Sitten olikin vuorossa yksi ehdottomista Rebellion suosikeistani jo vuosien ajan Los Fastidios. Ne saivat akustisella lavalla todella mahtavan fiiliksen aikaan sunnuntaina heti puolen päivän jälkeen. Lattia keinui kun salintäyteinen yleisö heilui bändin skapunkin tahdissa. Nämä eivät petä koskaan. Todellista hyvän tuulen musiikkia ja vielä sanoman kera. Vahva suositus bändin tsekkaamiseen.
Chelsea
Sitten olikin taas vuorossa 77-punkkia, tai oikeastaan 76, sillä Chelsean juuret yltävät sinne asti. Ihan hyvin Gene October jaksoi edelleen vetää. Kovin sitä mitä odotin, muttei juuri enempää. Mielellään tämänkin katsoi läpi.
Darling Buds
Jos Primitives hämmästytti sillä, että mitä se tekee Rebellionissa, niin Darling Buds hämmästytti vielä enemmän. Mutta niin vain menin sitäkin katsomaan, sillä pidin aikoinaan niitten 80-luvun lopun indiepophiteistä. Yllätys oli melkoinen, että Darling Buds oli selkeästi relevantimpi kuin Primitives. Paikoitellen se oli ihan suoraa uutta aaltoa – näytebiisi ei anna parasta kuvaa bändistä. Andrea Lewis oli lisäksi paljon energisempi, vapautuneempi ja söpömpi kuin Primitivesin Tracy. Tästä tulikin varsin mainio reilu puolituntinen
Witch Spit
Sitten taas vihaisia naisia, nyt duon voimin. Ideaa ja yritystä oli, mutta jotta saisit duona koko setin kantamaan, niin pitää olla todella hyvä soittamaan ja esiintymään (vrt. Courettes) ja sitä Witch Spit ei ainakaan vielä ole. Energiasta homma ei jäänyt kiinni.
Breakup Haircut
Breakup Haircut oli sellaista oikealla tavalla amatöörimäistä popimpaa punkkia, jossa oli välillä mukavia rytmiratkaisuja. Tykkäsin.
Members
JC Carrollin soolokeikka akustisena oli ollut niin huono, että melkein skippasin tämän. Carroll oli soolona niin huono, että en ottanut edes yhtä biisi talteen – sama muuten kävi Johnny Mopedin akustisen keikan kanssa, bändi tuntui olevan lähes sketsiviihdeversio itsestään, väärällä lailla kieli poskella – sekin jäi ottamatta talteen. Onneksi tuo idea, että Members soittaa läpi klassikkolevynsä At the Chelsea Nightclub sai kuitenkin tulemaan paikalle, sillä tämä oli ihan aitoa asiaa. Muu bändi sai puhallettua Carrolinkin vauhtia. Kun levy soitettiin biisijärjestyksessä läpi, niin oli helppo laskea missä kohtaa Solitary Confinement ja The Sound of the Suburbs tulivat. Otin molemmat talteen. Tämä keikka oli iso ilo ja ylitti selvästi odotukset, kun Carroll oli laskenut ne kovin alas.
Whoremones
Nämä vihaiset naiset tulivat Los Angelesista. Vaikka bändi on aika tuore niin esiintymisessä oli se tuttu jenkkivarmuus, joka aloittelevilta Eurooppalaisilta usein puuttuu. Kun biisimateriaaliin tasoa saadaan nostettua niin tästä voi tulla kovakin.
Godfathers
Takuuvarma keikka jyrä Godfathers jäi minulla festivaalin viimeiseksi bändiksi. Tähän oli hyvä päättää festarit: Birth, School, Work, Rebellion, Death. Ei mitään maata mullistavaa, mutta erittäin hyvin läpivedetty show. Jäi ihan hyvä maku suuhun Rebellionista.
