Billy Nieminen im Memorial

Billy Nieminen menehtyi kotonaan Tampereella 13. marraskuuta. Hän oli 51-vuotias, syntynyt Helsingissä 18.10.1968. Billy oli lahjakas muusikko, marginaalimusiikin todellinen tuntija ja monessa mukana ollut erikoismies.

Billy oli musiikillisesti hyvin laaja-alainen, ja kutsumanimeksi muuttuneen lempinimensäkin Billy sai tämän takia jo ala-asteella Savonlinnassa. Punkkariporukoissa pyörinyt Billy tyrkytti kavereilleen rockabillyä ja kaverit nimesivät hänet Billymieheksi.

Tampereelle muutettuaan Billy löysi Tampereen ilmaisutaidon lukiosta samanhenkistä kaveriporukkaa. Trash-estetiikkaa, B-elokuvia ja sarjakuvia rakastava joukko innostui myös psychobillystä, joka tuolloin oli Suomessa täysin tuntematonta. Psychobillyssä yhdistyivät punk ja rockabilly, niin musiikillisesti kuin visuaalisestikin. Pian Billy, Jusa Nieminen, Riki Viitanen ja Matti Kalkamo perustivat Garbagemenin, joka otti nimensä Crampsin kappaleesta Garbageman. Garbagemen teki ensimmäisen levynsä The Verminous Garbagemen vaateliike Dekadenzin samannimiselle levymerkille vuonna 1987.

Reilun vuotta myöhemmin yhtye siirtyi Hiljaisille Levylle. Tämä tapahtui niin, että tuo erikoisen näköinen joukko pysäytti minut kaupungilla ja ilmoitti, että me teemme seuraavan levyn Hiljaisille Levyille. Eihän tuohon ollut mitään sanomista. Yhtyeen ulkoasu herätti todella huomiota, tukat sojottivat kokonaan ylöspäin tai sinne tänne, ja pukeutuminen oli punkille ominaisen shokeeraava. Kerran kotonani, kun ovikello oli soinut ja seitsemänvuotias tyttäreni oli käynyt avaamassa oven, kuului eteisestä heleä-ääninen huuto: ”Isä, täällä on ne sun kummallisen näköiset kaverit.”

Billy oli erittäin innostunut levittämään tietoa kaikesta musiikista, josta oli innostunut. Minunkin psychobilly-tietämykseni olisi jäänyt lähes Crampsiin ja Meteorsiin, jos Billy ei olisi sauhunnut vaikkapa Demented Are Gosta tai Sting-Raysistä. Sting-Raysistä Billy oli siinä määrin innostunut, että perusti Banaanimiehet-yhtyeen, joka soitti Sting-Raysiä Suomeksi.

Kahden seikatuumaisen (Godzillas’s Bazooka ja Blind Man) jälkeen ilmestyi Garbagemenin toinen albumi Nobody Move Nobody Get Hurt (1992). Yhtye oli nyt liukunut garage rockin suuntaan ja mukaan oli tullut psykedeliavaikutteita. Levy on kokeellinen, mutta samaan aikaan hyvin perinnetietoinen.

Musiikin tekemisen lisäksi Billy oli erittäin innostunut kuvataiteista, ja Garbagemenin julisteet, flyerit, tiedotteet sekä levynkannet olivat etupäässä Billyn käsialaa. Levynkansiin ja insertteihin Billy saattoi käyttää jopa enemmän aikaa kuin studiotyöskentelyyn. Billyn visuaalisen kuvaston innoittajina toimivat kauhuelokuvajulisteet ja -sarjakuvat, pin up -kulttuuri sekä 50-luvun mainokset.

Visuaalinen kiinnostus vei Billyn tekemään graafista suunnittelua. Lisäksi Billy toimi muun muassa DJ:nä ja baarimestarina. Tällä saralla Tampereen City-lehti valitsi Billyn vuonna 1990 kaupungin parhaaksi baarimikoksi. Miehen yliaktiivisuus ja kiinnostuksen hajoaminen moneen suuntaan esti kuitenkin pitkäaikaisen vakituisen työuran löytämisen.

Garbagemenin jälkeen Billy perusti 1990-luvun lopussa Voimaryhmän. Taas oltiin pioneerityötä tekemässä, kun jamaikalaiseen ska-rytmiin yhdistettiin punkkia ja voimapoppia. Voimaryhmässä Billy jaksoi olla mukana vuoteen 2005. Voimaryhmä on jatkanut tämänkin jälkeen, ja sen laulajana on Veli-Pekka ”Vellu” Lehtonen, joka lauloi aikoinaan myös Garbagemenissä.

Aktiivisen luoneensa, näkyvän habituksensa ja jopa ylisosiaalisen käytöksensä takia Billy oli tuttu laajasti niin musiikkipiireissä kuin muutenkin. Billyllä oli draamantajua ja -halua, ja miehen ympärillä tapahtui aina kaikenlaista niin hyvässä kuin joskus pahassakin. Henkilökohtaiset ongelmat saivat Billystä vuosi vuodelta enemmän otetta, mutta musiikki kiinnosti loppuun asti. Garbagemen aktivoitui aika ajoin, ja uutta bändiviritystä oli työn alla. Uusia biisejäkin syntyi, mutta ne jäivät pöytälaatikkoon. Kesken jäi myös Nobody Move Nobody Get Hurt -albumin vinyylijulkaisun täysin uudet kannet, joita Billy itselleen ominaiseen tyyli ehti työstää lähes vuoden.

Billyä jäivät kaipaamaan äiti, kaksi lasta, elämänkumppani sekä suuri joukko ystäviä.

Jukka Junttila

Kirjoittaja on Hiljaisten Levyjen puuhamies, joka on läheltä seurannut Billyn tekemisiä vuosia.

Zägä Box: Kellopelipasianssi / Älä Tuu

Kun oman pienlehteilyni muuttui kunnianhimoisemmaksi 1980-luvun alussa ja aloin tehdä Hiljainen Kesä lehteä, niin sitä varten perustettiin Hiljainen Kulttuuriyhdistys Rekisteröity Yhdistys. Näin saatiin rahaliikenne selkeäksi ja päästiin laskuttamaan niitä muutamia harvoja paikkoja, jotka ottivat lehteä jälleenmyytiin. Pian julkaistiin myös sarjakuvia, tehtiin kasimillisiä lyhytelokuvia ja yhtä sun toista. Oli siis vain ajan kysymys milloin levyjen kustantaminen alkaisi. Päätös tähän kypsyi loppuvuodesta 1985.

Ensimmäiseksi bändiksi valikoitu pikkuveljeni Jaken Meridiaani. Demon olin saanut ja joululomalla kävin katsomassa bändin treenit Lahdessa, ja homma oli selvä. Bändiin kuuluivat Jakke Junttila (akustinen kitara), A. Koskela (akustinen kitara ja laulu) sekä Helena Lampi (laulu ja lyömäsoittimet). Jakke oli tätä ennen soittanut lahden parhaassa punkbändissä Vau!!:ssa ja Mikki Boossa, muilla ei ollut merkittävää bänditaustaa. Bändin tylli oli akustinen punk, jossa oli vaikutteita folkista. Meridiaani oli keikkaillut aika paljon Lahden alueella ja hankkinut kulttisuosiota, joten homma näytti hyvältä joka suhteessa.

Juuri ennen sinkun äänityksiä seuraavan vuoden puolella Jakke soitti ja kertoi Meridiaanin hajonneen. Kyllähän harmitti, sillä levyn julkaiseminen oli alkanut jo oikein poltella. No Jakke sanoi että ei hätää, hänellä on uusi bändi Zägä Box. Zägä Box oli perinteinen sähköinen bändi, jonka juuret olivat punkissa ja post-punkissa. Jakke soitti siinä kitaraa ja Helena lauloi, muut muusikot olivat Ari Jaatinen (basso, ex-Tretjak) ja Timo Leinonen (rummut, ex-Good Heavens).

Hiljaisten Levyjen ensimmäinen julkaisu oli siis Zägä Boxin Kellopelipasianssi. Se oli hyvä levy, mutta sen tekeminen oli hirveää tuskaa. Kaikki asiat olivat uusia, sähläys oli melkoista, eikä mikään tuntunut onnistuvan, eikä hommasta oikein osannut nauttia, kun koko ajan oli säätöä. Studio maksoi enemmän kuin arvattiin – Vaahteran Ari osasi laskuttaa ensikertalaista, tosin 27.4.1986 mies kyllä teki hyvää jälkeä Sound City Studiossa. Kannet maksoivat omasta mielestä todella paljon, kaikki otti aikaa. Logo tehtiin Letrasetin irtokirjaimista, eikä tuttua nallea vielä tässä vaiheessa ollut logotekstin vieressä. Levy koodi valittiin HIKS-001. HIKS oli eräänlainen lyhenne sanoista Hiljainen Kulttuuriyhdistys Single.

Kun levy ilmestyi, ei ollut hajuakaan kuinka sitä promotoidaan. Kun into oli suuri, ei mieleen tullut ollenkaan, että täysin uuden ja tuntemattoman bändin, joka ei ole edes tehnyt yhtään keikkaa, julkaiseminen ei ehkä olisi se maailman paras idea. Myynti oli mitä oli, ja sen kruunasi levyn myyntireissu Epesiin. Jaska olisi suostunut ostamaan rahalla kaksi singleä myytäväksi, mutta sanoi, että jos jätän levyt myyntitiliin, niin voin jättää koko laatikon. Kauaa ei tarvinnut pohti sitä, haluanko levyä myytävän Epesissä 2 vaiko 25 kappaletta. Itku oli tulla kun kuukauden päästä kävin hakemassa myymättömät levyt pois, niitä oli 25 kappaletta. Siitä se kuitenkin lähti. Oppia tuli paljon ja siitä sai jotain maksaakin, mutta seuraavat levyt sitten syntyivätkin paljon helpommin.

Zägä Box oli selkeästi post-punk-yhtye. Naisvokalisti Helena Lampi antoi tulkintaan lisää väriä. Levy sai ihan OK arviot (sitten kun niitä alettiin saamaan) ja yllättäen onnistuin lisensoimaan B-puolen Älä Tuu biisin Ranskalaiselle Tour De Farce Part 3 kokoelma-LP:lle, jolla on indieyhtyeitä ympäri Eurooppaa.