Tampereen kartoitus saa päätepisteensä tällä sukupuulla, joka on Tampere aiheisista jo yhdeksäs. Nyt pitäisi olla kartoitettuna kaikki Tampereen (ja lähialueen) bändit, jotka ovat tehneet oman levyn ennen vuotta 2000. Tämän sukupuun tyylillisinä kokonaisuuksina ovat heavy, roots ja streetrock, mutta mukana on nippu bändejä, jotka ovat löytyneet matkan varrella, ja jotka olisivat kuuluneet johonkin toiseen sukupuuhun.
Virheitä saattaa tässäkin olla, mutta niistä saa, suorastaan pitää, huomauttaa, niin teen korjattuuksia sukupuuhun kommenttien pohjalta.
Niin ja jos vielä löytyy lisää tamperelaisia bändejä, jotka ovat tehneet oman levyn ennen vuotta 2000, niin niistäkin voi ilmoittaa,
Riffi: ”Kaikkiaan ja kokonaisuutena 15 kipaleen levy on neljän ja puolen tähden paketti, jos viisi tähteä olisi se maksimi. Ja täällähän ei noita jaeta, mutta tulee asia selväksi. Kappaleet peräjälkeen ovat hyviä, elleivät erinomaisia. Itse ehkä olisin jättänyt näistä pari sinkkujen harvinaisuuksiksi, mutta en opeta kalaa uimaan.”
Kulttuuritoimitus: ” Vaikka Meidän laulu, demot 78–79 ei suomipunkin jykevin kulmakivi olekaan, kuulee siltä kyllä idullaan sen, mitä Loose Prickistä heti ensimmäisten levyjensä myötä tuli – ja yhtyehän kehittyi. … Yhden suomalaisen punkrockyhtyeen historian ensi askeleista erityisen kiinnostuneelle se voi olla tärkeä dokumentti.”
Ilkka-Pohjalainen: *** ”Loose Prickin sympaattinen kapina ei syyttä yltänyt kulttimaineeseen”
Emotion Zine: ”Äänitykset ovat varmasti treenikämppänauhoituksia, vaikka soundit ovat sentään paremmat kuin Ratsian Kloonatulla sukupolvella, joka sekin LP:nä julkaistiin. 12XU:n ohella coveroidaan PILin Public Image aika hitaasti nimellä Tulevaisuus ja Buzzcocksin Fast Cars on sitten luontevasti Paskaa, tässä on nopeuskin kohdillaan.”
Levyjen visuaalinen ilme oli minulle tärkeä. Suomessahan perinteisesti ei useinkaan ollut sinkuissa kansia ennen punkin tuloa, vaan singlet tulivat joko paperisissa levy-yhtiöpusseissa tai sitten läpinäkyvissä muovipusseissa, jotka olivat vielä sellaista hassua rapinamuovia. Love Records teki jo aika moneen levyyn kannet, ainakin ensimmäiseen painokseen, mutta vasta Poko Records aloitti Suomessa käytännön, että jokaisessa singlessä oli siihen varta vasten tehdyt kannet. Itselleni Pokoakin isompana esikuvana olivat tietenkin brittiläiset punksinglet ja niiden usein todella hieno kansitaide. Siihen en tietenkään omissa julkaisuissani alussa päässyt.
Ensimmäisen singlen Zägä Boxin Kellopelipasianssin kanssa kansien kanssa kävi kuten kaikessa muussakin tuon singlen kanssa. Mistään en tiennyt mitään ja olin täysin muiden neuvojen parissa, eikä asioita mietitty vaan tartuttiin ensimmäiseen ratkaisuehdotukseen, jota tarjottiin. Kannet olivat ihan OK, mutta ne maksoivat ”aivan valtavasti”. Ne tehtiin oikeassa kirjapainossa, lisäväri ja lakkapinta nostivat hintaa, eikä paino muutenkaan ollut se kaikkein halvin, vaan sekin ensimmäinen, joka tuli vastaan.
Tuon ensisinglen jälkeen alkoi sitten pohdinta, että kuinka kannet tullaan tekemään jatkossa. Niihin muovipussin sisään taitettuihin paperiliuskoihin en halunnut mennä. Oikeilta painoilta tilatut valmiit pahvikotelot olivat aivan liian kalliita ratkaisuja, joten tekotapa tuli pienlehtipohjalta. Pienlehtiähän olin tehnyt jo pitkään ja offsetpainot, jotka tekivät painotyötä (tai siis oikeastaan kopioivat) paperioriginaalien pohjalta eivätkä kalleilta painofilmeillä. Keskustelin Tehokopioinnin omistajan kanssa mitenkä asian voisi ratkaista. Tehokopiointi oli paikka, jossa painatin Hiljainen Kesä fanzinea. Lopputulema oli, että teen paperioriginaalin, joka sitten painettiin A3 arkille, se leikattiin korkeussuunnassa originaalin reunoista, mutta molemmille sivuille jätettiin reilun sentin reunat. Tällaiset arkit taitoin sitten kahtia ja sen jälkeen leikkasin taittoveitsellä viivoitinta käyttäen alaosasta ylimääräisen reunan pois. Tämän jälkeen taitoin yläosan siivet sisään, sivelin niihin liimaa ja laitoin kirjapinon alle painoon isompina nippuina. Näin jälkikäteen ajateltuna ihan älytöntä askarteluahan se oli, ja varsinkin kun Maaseudun Tulevaisuuden ekasta EP:stä otettiin kolme painosta, niin niiden kanssa meni useampikin ilta kun niitä värkkäsi.
Eikä askartelu loppunut pelkästään kansiin, vaan useimpiin levyihin tehtiin jonkinlainen liite mukaan. Harvoin se oli pelkkä erillinen paperi, tavallisesti useampisivuinen A6 kokoinen lehti. Niin ja sitten vielä pari kertaa innostuin tekemään jonkun aivan specupakkauksen. Tällainen oli vaikkapa Johnny Spunkyn Lunar Power EP:n kansi. Siitä tuli pieni vihkonen, jonka viimeinen sivu oli levypussi. Sivut nidoin niiteillä kiinni ja sitten laitoin vielä paksun eristysnauhan suojaamaan sitä, että niitit eivät hankaa levyhyllyssä muita kansia. Mitenkä ihmeessä aika riitti kaikkeen tähän askartelun tuolloin?
LP:issä turvauduin kuitenkin oikein kirjapainojen apuun, koska offsetpainoilla ei tuohon aikaan – onneksi – pystynyt painamaan A3 kokoista suurempaa pahvia, eikä tuo riittänyt LP:n kannen kokoon. Aluksi kannen suunnittelu tehtiin paikallisessa painotalossa, joka ohjeideni perusteella teki valmiit kansifilmit. Mutta pian siirryin siihen, että LP:n kannet suunnitteli joku muu ja kansifilmit tulostettiin jossain muualla (tavallisesti Soundin toimituksessa) ja kiikutettiin painotaloon. Tuohon aikaan väripainatus oli kallista ja filmien valmistaminen maksoi, joten pitkää Hiljaisten LP:t tehtiin kaksivärisinä. Tehtiin molemmille väreille oma filmi ja kerrottiin painolle millä pantone sävyillä kumpikin filmi painettiin. Kyse ei siis ollut normaalista neliväripainamisesta, vaan halvemmasta teknologiasta.
90-luvun alussa luovuin singlejen kohdalla offset painamisesta ja siirryin niissäkin oikeaan painoon. Kun lupasin painattaa kaikkien singlejeni kannet samassa paikassa, teki painotalo singlejä varten oman stanssin. Singlet siis leikattiin niin, että liimaussiivet olivat valmiina ja kaikista kohdista mistä kantta piti taitella oli painauma, joka helpotti taittamista. Kansien liimaaminen nopeutui nyt huomattavasti. Sitten kun singlejen julkaiseminen aloitettiin uudestaan 2014 siirryttiin täysin valmiisiin singlekoteloihin, jotka vinyylipuristamo teetätti omalla alihankkijallaan ja levyt tulivat täysin valmiina.
Pienlehti harrastuksen myötä oli tutustunut melko laajaan joukkoon sarjakuvapiirtäjiä. Kun singlen kansia mietittiin ja jos bändillä ei ollut selvää ideaa mitä se halusi, niin usein käytin jotakuta näistä sarjakuvataiteilija tutuistani piirtämään kanteen tulevan kuvan. Aikanaan kun 2020-luvun alussa kokosin oman punkmuseoni ja kävin läpi omat arkistoni, niin hämmästyin itsekin kuinka paljon Hiljaisten Levyjen kansissa oli piirros- / maalauskansia. Useimmat levy-yhtiöthän käyttävät tavallisesti valokuvia, mutta Hiljaisilla on todella paljon varta vasten tehdyttä taidetta kansia varten. Tämä ei ole ollut mikään tietoinen strategia, vaan se on syntynyt jotenkin luonnostaan kaveripiirin kautta. Näin jälkeenpäin siitä ei voi olla kuin ylpeä. Vai mitä olette mieltä listasta: Juho Juntunen, Timo Kokkila, Kivi Larmola, Tommi Liimatta, P.A. Manninen, Jarkko Martikainen, Christer Nuutinen, Ville Pirinen, Tomi Riionheimo, Tapani ”Nasky” Rtöhonka, Jukka Tilsa, Nalle Virolainen, jne.
Tuosta ylpeydestä vielä sen verran, että jos jo alun perin tarkoitus oli tehdä komeita paketteja, mutta taidot ja resurssit eivät siihen silloin riittänet, niin koko 2000-luvun ajan olen kyllä ollut erittäin tyytyväinen kaikkiin levyjen kansiin, jotka on tehty.
CD:iden tulon myötä siirryttiin julkaisuissa neliväri kansiin. Useampia vuosia tehtaalle piti toimittaa värierotellut filmit painotöitä varten. Koska filmien tulostaminen normaaleissa liikkeissä oli hiukan tyyristä pääsin suhteillani hiukan halvemmalla, kun filmit tulostettiin Soundissa. Tämän takia Japa Mattila teki ison nipun kansia. Japa oli ammattimies ihan vimoisen päälle ja kannet olivat aina ihan priimaa, kertaakaan kannet eivät tulleet painosta takaisin. Sen sijaan aina toisinaan kansien tekemisessä sorruin siihen, että annoin jonkun bändiä lähellä olevan tehdä ne, vaikka aika ajoin päätin, että ei enää. Vaikka bändi kuinka vakuutteli, että kansien tekijä on todella pätevä ja tehnyt näitä hommia, niin aika usein kannet tulivat kerran tai kaksi, kerran jopa kolmasti takaisin tehtaalta. Milloin seassa oli väärän värijärjestelmän elementtejä, milloin koko ei ollut pikselilleen oikean kokoinen, milloin bliidit olivat väärän kokoiset, jne. Mutta kaikista näistäkin saatiin aina pienen ylimääräisen jumppaamisen jälkeen ihan erinomaisia kansia.
Lowdown Shakin’ Chillsin hajottua Tumppi perusti vuonna 1996 Burning Pipe Harmonyn Hazy Delights ja Capital Crime yhtyeissä soittaneiden kavereiden kanssa. Kokoonpano oli Tero Rosendahl (kitara), Tommi ”Gregory” Sihvo (rummut), Ville ”Jopo” Vettenranta (kitara), Mika Ruusunen (basso) ja Tuomo ”Tumppi” Kuoppala (laulu). Seuraavana vuonna bassoon vaihtui Jussi ”Magler” Metsälä. Kahden demon jälkeen BPH sai ensimmäiset biisinsä julki The Finnish Rock’n’roll freak show -kokoelmalevyllä. Seuraava julkaisu Baby Glass biisi Italialaiselle Dogs D’amour -tribuutti CD:lle. Vuosi 2000 toi tullessaan neljä biisiä hyväntekeväisyyskokoelmalle Rock’n’roll Baby Care. BPH oli ollut erittäin mielenkiintoisen bändi sarakkeessa Hiljaisten Levyjen kirjoissa, mutta uusia bändejä ei uskaltanut ottaa. Kun bändi sitten vuoden 2000 kesällä kiikutti valmiin Happy Road Studiolla äänitetyn masterin ja kysyi, että julkaisetko? Niin eihän siihen enää voinut sanoa ei.
Lehdistötiedotteeseen yhtyeestä kirjoitettiin: ”RevolutioNapalm on juuri sitä, mistä Burning Pipe Harmonyssä on kyse: kirskuvan meheviä kitaroita, tarttuvia kerosäkeitä ja tuimaa sykettä. Nämä elementit paketoidaan toimiviksi ja tiukoiksi menopaloiksi. Ladies Prefer Zombies kertoo uskomattomalla drivella, mikä bändissä tyttöjä viehättää. Who Am I? biisistä löytyy glamrock-kaikuja ja Bored, Psyche out & Gone nostaa jälleen kunniaan MC5:n tunnetuksi tekemän motorcity-rockin. Levyn nimi tulee kitaristi Jopon tokaisusta yhden onnistuneen keikan jälkeen: ”Mehän oltiin silkkaa räjähtävää napalmia.” Ja sitähän yhtye totta vie on livenä. Häpeilemätön, visuaalinen ja tiukasti yhteen soittava ryhmä. Keikka-arvioissa yhtyettä on kuvattu muun muassa seuraavasti: ”Yhtye on sekoitus Motorheadin Lemmyn ja Elviksen äpäräpoikia”. Levy julkkarikeikka oli YO-Talolla 27.9.2000. Levystä julkaistiin myöhemmin kasettiversio Venäjällä.
Maximum Rock’n’roll kirjoitti levystä numeroon 214 (maaliskuu 2001): ”More competent, well produced, sleazy dirt-head car rock from Europe’s North end, Finland in this case. Hard to call punk, not fast enough. Has no STOOGES or stoner-rock slow bum either. Since I’m pressed for comparison, maybe we’U go with a little CULT, and of course, the obligatory, HELLACOPTERS (sans new keyboard addition). It really doesn’t sound exactly like anything, and yet is still somehow generic. Not bad.
Soundi arvioi levyä näin: ”Muun muassa Lowdown Shakin’ Chillsin perilliseksi kolmisen vuotta sitten syntynyt Burning Pipe Harmony räväyttää kokopitkällä debyytillään niljakasta katurockia. Kovaäänisenä räyhäävää luukutusta, josta kulkee suora linja The Stoogesiin ja MC5een ja jollaista 69 Eyes saattaisi edelleen tehdä, ellei bändi olisi keksinyt ruudin sijasta lisää goottirockia.”
Taas on tullut yhtä jos toista hubaa. Ennen kaikkea tuli nippu erittäin kohtuuhintaisia klassikkolevyä. Niin ja ehdottomasti pitää mainita, että saatiin yhteydet ruotsalaiseen mainioon Bollmora Rekordsiin. Lafka julkaisee klassikkopunkkia, sekä uudempaa punkkiin ja powerpoppiin päin kallellaan olevaa musiikkia. Isommasta nipusta mikä saatiin myyntiin nostettakoon esiin 1977 perustettu Incest Brothers, jonka paluu singlen Ljuset Igen Bollmora julkaisi ja upea Vrid Upp, jossa Hanoista tuttu Gyp Casino nykyisin soittaa; Muren LP on tehty vielä studiorumpalien kera.
Kaikkia tässä mainittuja levyjä en ole vielä ehtinyt lisätä Discogsiin, mutta kaikki ovat siis jo tilattavissa.
Jos haluat tsekata kaikki levyt jotka ovat myynnissä, niin ne löytyvät täältä: https://www.discogs.com/seller/hiljainen_man/profile
Kaikkia levyjä voi tilata viestillä, silloin pystyn hiukan paremmin pyöristelemään hintoja.
Postikulut: 1 – 3 singleä 4,60. Yli 4 singleä ja/tai yksi tai useampia LP:itä 5,90.
HILJAISET LEVYT UUTUUS:
Nuoret Metsänvartijat / Pikipojat: Jukka Tolosen Hiukset / Sarjamurha (split-single, kahdelta legendaariselta UJO-konserin yhtyeeltä) 8,00
LP:T
Ac/Dc: Stiff Upper Lip 26,00
Boniface; Boniface -Coloured/Ltd- 9,00
Eminem: Curtain Call 2LP 24,00
Halo Maud: Je Suis Une Ile -Ltd- 24,00
David Johansen: David Johansen =Blue= 24,00
L7: The Beauty Process: Triple Platinum 24,00
L7: Hungry For Stink -Coloured- 20,00
Less Than Jake: In With The Out Crowd -Gatefold- 24,00
Rezillos: Mission Accomplished… But The Beat Goes On -Coloured- 28,00
Brian Setzer: Gotta Have The Rumble -Deluxe- 22,00
The Phantom Tonesin pitkäsoiton äänitykset alkavoit 16.4.2000 Headline-studiolla ja äänittäjänä ja tuottajana oli Jani Viitanen. Menee tietysti hiukan off-topic, mutta tuona päivänä, kun kävin studiolla, Jani kertoi lopettavansa kitaran soittamisen Yö-yhtyeessä ja keskittyvänsä vain ja ainoastaan studion pyörittämiseen – aika lailla hämmästyin. Levyn biisimateriaali levyllä oli lähes täysin Pasi Kaukosen käsialaa. Jarno Sakki teki kaksi biisiä (Fire ja Running) ja Kaukonen & Ari Väntänen kirjoittivat yhdessä tekstin biisiin No Angels.
Kun julkaisua alettiin suunnitella, niin MNW:stä kerrotaan, että heillä on myyntinäyttely Suomenlinnassa 1.9.2000 ja sinne on tulossa paljon levykauppiaita, joten se olisi hyvä julkaisuajankohta. Kun hommaa vielä mietittiin pidemmälle, saatiin sovittua, että The Phantom Tones menee sinne soittamaan. Tuli siis melko kiire kansien ja muun kanssa. Kannen valokuvan otti Sari Antila ja bändikuvat Teemu Korpela. Kannet painofilmeiksi teki Soundin taittaja Japa Mattila.
Lehdistötiedotteessa levystä luki: ”Että mitäkö hyville pop-biiseille tapahtui? Niille, jotka jäivät hyvän keikan jälkeen soimaan päähäsi tuntikausiksi? Niille, jotka saivat sinut juoksemaan levykauppaan? Niille, jotka oikeasti tuntuivat joltakin? Ei huolta, tässähän näitä on täysi tusina! Kaarinan voimapop-ylpeys The Phantom Tones vietti keväänsä Headline-studion hämärässä ja kapusi ulos kainalossaan debyyttialbumi Entitled Nameless.
Phantomien aikaisemmat EP:t (Just Fine ’97 ja Phantastico ’99) saivat mukavasti soittoaikaa radioissa, ja pyörähtelipä You Didn’t Know Me -biisin videokin taajaan kaapelikanavalla vuosi-tuhannen viimeisenä kesänä. Mutta vasta Entitled Nameless polkaisee bileet kunnolla käyntiin. Levy on rockisti poppaava, sydäntäsärkevän melodinen ja rankasti energinen albumikokonaisuus, jonka sävyskaala venyy Runningin unitunnelmoinnista aina Falling Downin klassiseen voimapoppiin ja Sapphire & Steelin (hatunnosto TV-klassikolle!) tummiin sfääreihin saakka. Ja mikä parasta; se tarttuu kuin purkka tukkaan.
Bändi flirttailee popin, kitararockin ja punkin kanssa eikä vierasta rohkeitakaan ratkaisuja, kun sellaisia tarvitaan. Phantomien sävelkynällä piirtäisi nuotteja useammankin pop-orkesterin tarpeiksi, ja neljän vuoden uhmaikään ehtineen kvartetin soitannassa on koukkuja kuin kreikkalaisella kalastajalla. Tavoitteetkin ovat selvillä; The Phantom Tones haluaa soittaa rokkia isoilla kitaroilla, suurilla tunteilla ja särödraivilla. Linjapuhe on siis pidetty: Melkein kaikki paitsi rokkipop on turhaa.”
Antti Luukkanen kirjoitti levystä Soundin 10/2000: ”Matalaa profiilia pikkulevyjensä jälkeen pitänyt The Phantom Tones jatkaa ensimmäisellä kokopitkällään pikkukivan popin parissa. Eri asia on, kuinka paljon siitä on näin hutiloiden tehtynä iloa. Amatöörimäisyys on tietysti tämän tyylilajin kohdalla asenteena paikallaan, mutta kun urvelosti nimetyllä albumilla se kääntyy itseään vastaan löysyytenä ja huolimattomuutena, ei näille sävelille taida löytyä divaria kummempaa kotia.
Raivostuttavinta Entitled Namelessissa on se potentiaali, joka massasta erottuvilla sovituksilla, ponnekkaammilla soundeilla ja ennen kaikkea kelvollisella laulajalla olisi saatu huomattavasti paremmin esiin. Surku hyviä biisejä, jotka menevät täysin harakoille. Rumpusoundi, kuten koko bändisoitto, on veltto kuin nuukan emännän velli, levyn yleisilme apaattinen lähinnä levyn tuotannon puisevuudesta johtuen ja lyön vaikka vetoa, että P. Kaukonen on yhtyeen laulajana vain siksi, että ensimmäisissä treeneissä sai lyhyimmän tikun.”
Ulkomailla bändistä tykättiin enemmän. Skrutt-fanzine (Ruotsi): “Tones plays a poppy style of punk and I think of groups like Undertones and Buzzcocks in a way. Grown up with the same parts of pop and punk I think they are. It´s good melodies and good songs and many of the songs is going to be on my mixed records/cassettes to my car. Phantom Tones is one of the more interesting bands in Finland right now.”
Snowbound 4 (USA): “Guitarist and lead vocalist Pasi Kaukonen, who does most of the quartet’s songwriting, has fully assimilated the power pop ethos epitomized by such seminal bands of that era as the Buzzcocks (listen to No Angels) and Cheap Trick (listen to Driving Song). The hook has usually been firmly implanted and the final chord struck in less than three and a half minutes. Kaukonen, the dominant personality in the band, writes with a keen bitterness. His vocal style seems to be constrained by a reluctance to let go and actually sing, which is ironic given his knack for hooks.
Bassist Jarno Sakki displays a decidedly more romantic sensibility on the songs he contributes and on which he also takes the lead vocal, sounding somewhat reminiscent of Tom Verlaine in Television (the late ‘70s, again). Although these are only 2 of 12 tracks, they broaden the range of the music and add interest to what is an already strong set.
The straightforward quality of the recording itself suits the band well; they sound fresh and relaxed, in full command of their material. A couple of the songs on Entitled Nameless, Tell Me and You Didn’t Know Me, appeared previously, in slightly different versions, on the 1999 Phantastico EP.”
Albumi jäi The Phantom Tonesin ainoaksi ja bändi hajosi pian sen ilmestymisen jälkeen.
Kuten tiedetään yksi asia johtaa toiseen ja se taas … Eli aloitetaan alusta:
Muutakin vanha punkkari, joihin Hiljaisten mogulikin kuuluu, rakasti Advertsia ja ihaili bändin nokkamiehen TV Smithin myöhempiä tuotoksia. Kun Smithiä oli riittävän kauan kaveripiirissä toisille kehuskeltu, tultiin siihen päätökseen, että mieshän on keikalla nähtävä. Web-saitilta löydettiin Saksan kiertueen aikataulu, jonne sitten oikeauskoisten lähetystö lähti – minunkin piti lähteä, mutta työesteet olivat ylivoimaiset. Keikat olivat upeita ja TV Smithin kansassa lähetystö pääsi rupattelemaan. Useamman kaljan jälkeen nousi esiin kysymys: “Tuletko Suomeen keikoille?” Vastaus oli, että totta kai, jos joku järjestää. Lähetystö totesi, että he tietävät kaverin, joka järjestää. Asia sovittiin. Suomeen palattuaan lähetystö ilmoitti minulle, että sovimme TV:n kanssa, että sinä järjestät hänelle kiertueen Suomeen. Eihän siinä sitten voinut muuta kuin järjestää.
Hiljaisten bändeistä Punk Lurex OK oli levyttänyt Gary Gilmore’s Eyen (Tappajan Silmät) ja soittanut keikalla One Chord Wondersia (Yhden soinnun ihmeet), joten päätettiin järjestää Smithin ja Lurexin yhteiskiertue keväälle 1999. Kiertue oli huima, varsinkin yhdessä soitetut Adverts klassikot. Kaikilla oli kivaa, joten homma piti ottaa uusiksi ja seuraava yhteinen keikka oli Rovaniemellä Down By The Kemijoki festareilla loppukesästä 1999. Siellä oli vielä mukavampaa ja useamman oluen jälkeen puhuttiin jo Advertsin ensimmäisen LP:n uudelleen levyttämisestä.
No, humalatilan laskettua ja muutaman sähköpostin vaihdon jälkeen ajatus saatiin järkevämpään muotoon: Tehdäänpä muutama TV Smithin uusi biisi ja pari Adverts klassikkoa levylle. Talvella 2000 oli vuorossa herra Smithin kolmas Suomen. Muutama keikka ja muutama studiopäivä, joilla äänitetään viisi biisiä. Herra Smith innostui tuotoksesta valtavasti ja sanoit että näitä biisejä pitää päästä soittamaan livenä. Niinpä tarina jatkuu muutamalla keikalla ja DBTL-esiintymisellä kesäkuussa 2000.
Vaan eipä mennä asioiden edelle, eli pysytään tässä levyssä. Kiertue ja äänityssessio sovittiin tammikuun lopulle. Idea oli mielestäni niin erikoinen, että ajattelin sen kiinnostavat muitakin. Ja niin kiinnostikin. Peräti SST tarttui aiheeseen ja siitä uutisen levyn ilmestyttyä ja Aamulehti teki aukeaman jutun TV Smithistä studiossa. Sarjakuvataiteilija Kivi Larmola otti yhteyttä ja sanoi, että hän on sopinut Rumban kanssa, että hän tekee sarjakuvan TV Smithistä studiossa, eli pitäisi päästä paikalle. Tämä sopi ja samalla sovittiin, että saamme Kiveltä kansikuvan levyyn. Kivi Larmola piirsi Rumbaan studiosessioihin liittyvän sarjakuvan ”Ennen tulevaisuus oli parempi”. Lurexin kitaristin Kukan mukaan Larmolan sarjakuva tiivistää varsin hyvin studiosessioiden hyvät fiilikset. Valokuvat booklettiin ottivat Heikki Astola, Kivi ja minä. Japa Mattila laittoi taas kerran kannen kasaan. Äänitykset tehtiin Headline studiossa Jani Viitasen ollessa äänittäjä.
CD-EP:llä on kaksi TV:n uutta tarttuvaa melodista ja sanoisinko klassista 77-henkistä biisiä. The Furture Used to Be Better ja World Just Got Smaller Again sivaltelevat tiukalla otteella tätä päivää. My Punk Rock Poem kertoo nostalgisesti muistellen mitä oli soittaa punkbändissä vuonna 1977 ja Gary Gilmore’s Eye sekä One Chord Wonders olivat ne levytetyt klassikot.
Levyn virallinen julkaisupäivä oli 30.5.2000, mutta julkaisu kiertue oli viikkoa myöhemmin ja varsinainen julkkarikeikka pidettiin Tampereen Tulliklubilla 7.6.2000. Paikalla olivat sekä Punk Lurex OK että TV Smith. Kumpi soitti oman senttinsä ja lopuksi yhdessä lyhyen yhteisen osuuden. Levy myi hyvin ja siitä otettiin kesän lopussa 500 kappaleen lisäpainos. Saksassa Teenage Rebel Records kiinnostui tästäkin ja julkaisi sen seiskatuumaisen vinyylinä, sekä mustalla, että oranssilla vinyyillä.
AllMusic arvioi levyä mm. näin: ”Perhaps most will be feel titillated or incredulous by TV Smith resinging his old, unforgettable Adverts 1977 punk classics (”Gary Gilmore’s Eyes” and ”One Chord Wonders”) backed by a modern punk band that’s far hotter, tighter, meaner, and better recorded than his old band. (The Adverts were great for other reasons, a fantastic product of much different, more original times.) Really, the very idea sounds pointless until you hear how much Punk Lurex OK smokes ’em. In fact, if there is ever an Adverts tribute album, this Finnish four should be on first ballot. … ”My Punk Rock Poem,” ”World Just Got Smaller Again,” and the title track are so comparable to the two oldies-but-newies, if you didn’t know better, you’d think they might have been Adverts classics as well. But no, they’re the sound of a man aging with his principles, self-esteem, artistry, and intellect so in tact. This EP rips, with chops, talent, and determination, thanks to a band with real enthusiasm to match its talent, and a singer chuffed to sing with them.”
Ari Väntänen kirjoitti levystä Suen näin: “Kun The Adverts -legenda TV Smith levyttää suomenkielisen punkyhtyeen kanssa, voitaisiin puhua vaikka ympyrän sulkeutumisesta. Homma on selvästikin hedelmällistä, sillä molemmat osapuolet ovat saaneet toisiltaan jotakin. Poissaolollaan loistavat niin Punk Lurexin hellyttävän ja ärsyttävän rajamailla tasapainoileva idealismi kuin TV Smithin livenä hyödyntämät sekvensserisounditkin. TV Smith and Punk Lurex OK veivaa perinteikästä punkkia rujon vihaisesti mutta melodisesti ja ilmeisen hyvissä fiiliksissä. Smithin molemmat biisit ovat yhtä taattua tavaraa kuin levyltä löytyvät Adverts-klassikotkin. Spoken word -pala Punk Rock Poem loppuu hiukan kesken, olisihan tarinaa brittipunkin kultavuosilta luullut riittävän useampaankin säkeistöön. Kivi Larmolan karikatyyrikansi on lämpimissä sävyissään niin kiva, että hahmojen seikkailuja olisi seurannut mielellään takakannessakin.”
Skrutt Magazine puolestaan näin: ”TV Smith together with finnish Punk Lurex OK it must be good. Yeah, it´s fucking good and TV Smiths voice is really a rock voice and one of the biggest in the world ever I think. Here they do Gary Gilmore´s eyes and One Chord Wonder plus two new written songs and a punk rock poem of the life with Adverts, A brilliant record which really tocuh me.”
Nightingalesin kolmas täyspitkä (neljäs jos mini-albumi Nostalgia For The Reptiles lasketaan mukaan) äänitettiin Happy Road Studiolla Tampereella 28.6-2.7.1999. Happy Road -studio oli tuolloin Nekalassa teollisuusalueella, pelkkää peltihallia ja asfalttia ympärillä. Oli erittäin lämmin kesä ja studiolla ilmastoinnista ei tietoakaan, tarkkaamon puolella yksi pieni propellituuletin, soittohuoneessa ei sitäkään. Marko Kantola kommentoi studioreissua sanoin: ”Voi sanoa, ettei tullut vilu.” Studio vaikutti jo pelkällä olemuksellaan levyyn. Soittohuoneen ovensaranat narisi tosi aavemaisesti. Saundia äänitettiin That’s Not Funny Anymoren alkuun. Kreditteihin merkattiin Pirttijärven Jukalle eksoottinen soitin ”door”.
Äänittäjänä ja tuottajana toimi Tumppi Niemelä, jonka kanssa yhtye oli tehnyt kaksi edellistä levyä. Sellainen ihme sattui tämän levyn tekemisen kanssa, että studiopäiviä oli varattu kuusi, mutta bändi käytti vain viisi! Toiseen suuntaan päivien suhteen on menty useita kertoja.
Levy ei materiaaliltaan ja äänimaisemaltaan ollut ihan edellisten kaltainen. Tommi Liimatan kirjassa Manse – Markka-aikaMarko Kantola kertoo levystä Tommille: ”Et ole ainut jota Radio Sensen laulusoundi vieraannutti. Mun asenne tuon levyn teossa oli se, että jos joku voisi tykätä, kyllä me jotain keksitään, ettei se enää tykkää. Muu bändi ei jakanut tätä asennetta. Pirttijärven Jukka sanoi, että biisit olisi ehkä voineet soida radiossa, jos Kantola ei olisi päättänyt, että laulun pitää tulla viemäristä ja kitarasta ei olisi leikattu pois alataajuuksia niin että lopputulos on kirskuntaa. Tuolloin 1998, 1999 uudesta musiikista katosi viimeinenkin orgaanisuus. Särö ei enää tullut kamoista vaan sitä lisättiin miksauksessa – ’pannaan pikkuisen säröä, että tämä iskelmä voidaan markkinoida rokkina’. Ja kun radiosta tuli näin järjetöntä musiikkia, ajattelin että meidän levy olisi se radio jossa on järkeä, Radio Sense. ”
Tumppi tulee Tampereelle levyn masterointiin 20.8. Masterointi tehdään Petjan pajalla, mutta masteroija on J-P Järvinen. Masterin viimeistely ja kopiointi jää ”seuraavaan päivään”. Sitten tulee taas jotain ja saan lopulta masterin itselleni vasta 29.9.
Kansia tehdään taas parinkin miehen voimin. Nightingales luotto piirtäjä Heikki Viitanen vastaa bookletin sisälle ja labeliin tulevista kuvista. Kannen ja inlay cardin mallaukset tekee puolestaan Absoluuttisesta Nollapisteestä tuttu Tommi Liimatta. Tommi on Rovaniemeltä kuten Nightingales ja Markon tavoin asettunut Tampereelle. Markolla ja Tommilla on keskinäinen arvostus toistensa tekemistä kohtaan ja siksi Marko valitsee Tommin tekemään kannen ja varsin upea maalaus siitä tuleekin. Kansifilmit laittoi kasaan taas kerran Japa Mattila.
Lehdistötiedotteessa levystä todetaan: ”Levy tehtiin intensiivisesti ’Back to basics’ -periaatteella. Jopa niin pitkälle, ettei huimaa laulusoundia ole tuotettu modernilla tekniikalla vaan aidolla 40-lukuisella mikrofonilla. Tietoisesti on haettu kontrasteja: kovaa – hiljaa, elektronista – akustista, hidasta – nopeaa, paljon tavaraa – vähän tavaraa. Näin on saatu aikaan koko CD:n mittainen kokonaisuus, joka elää ja hengittää ahnaasti. Biisien tekstien oudon kiehtovan kerrontaan kannattaa paneutua, sillä monikerroksisina ja vahvasti runollisina nekin antavat paljon. Värikkäästä ja stereokuvaltaan totuttua laajemmasta äänimaailmasta vastaa bändin luottotuottaja Tumppi Niemelä.”
Pertti Ojala kirjoitti levystä arvion Soundiin 12/1999: ”Nightingalesin Radio Sense tarjoaa järkevän vaihtoehdon musiikkiohjelmistojensa typerryttävällä yksipuolisuudella kilpaileville radioasemille. Radio Sensellä Nightingales on jälleen kerran oma epäsuomalainen itsensä Jorma Pirttijärven saluunapianon raivatessa skan, ragtimen ja country & westernin kautta tietään kohti peribrittiläistä music hall -traditiota.
Taiteellinen tinkimättömyys on Nightingalesin voima ja samalla bändin tietoinen keino tuomita itsensä ikuiseen marginaaliin. My Headin Motörhead-henkisenä jyräävä intro sentään liippaa meidän aikaamme, mutta Poet’s Sonin tivolimaisena kiertävä karusellisoundi tai The Fastest Lover In The Westin shuffle ovat mahdollisimman kaukana siitä mistä 90-luvun lopun rockin trendit on tehty.
Nightingales yhdistää kapakkasoundiinsa aina ensimmäiseen sputnikiin saakka ulottuvaa nostalgiaa. Mr. Pleasantin Kinks-versioinnin englantilaisuudelle vetää vertoja vain In My Brother’s Housen Mad-Blur-nessisyys. Ja jos Radio Sensen vaivattoman maanläheisessä ja epämuodikkaassa soinnissa ei ole tarpeeksi purtavaa, niin lopulliset silaukset antavat Marko Kantolan fraseeraus ja Absoluuttisen Nollapisteen Tommi Liimatan maalaama mystinen kansikuva.”
Hot Rodsin uusi single Why Should I Care / A Million Miles Away ei ole tullut tehtaalta ihan siihen tahtiin kuin on luvattu. Pari kertaa olin jo kysynyt, että mikä maksaa ja tänään sitten lähetin hiukan tiukkasanaisemman viestin. Se sai aikaan sen, että tehdas pahoitteli viivettä ja todisteeksi siitä, että homma on todella työn alla he lähettivät lyhyen videon, josta näkyy, että single todellakin on tekeillä.
Toivotaan, ettei singlen toimittamisessa Suomeen tule enää mitään ylimääräisiä mutkia matkaan. Joka tapauksessa singlen virallinen julkaisupäivä on nyt 1.12.2023.
Hundred Million Martians toista täyspitkää äänitettiin Baker Studiolla Turussa tammi-maaliskuun aikana useammassa sessiossa. Äänittäjänä ja tuottajana toimi Pate Kerkola. Äänityksiä tehtiin lähinnä, kun studiossa oli sopivia rakoja muiden äänitysten välissä. Kerkola saattoi soittaa koska vaan jollekulle bändistä ja sanoa jotein tyyliin että ”nyt olis tunti aikaa täällä studiolla, ehiks tulla soittaan pari kitararaitaa?” Jyrki muistaa myös ikimuistoiset läpi yön kestäneet taustalaulusessiot, joista hän lähti Tuomaksen kanssa suoraan töihin.
Aiemmin ilmestyneestä neljän biisin I Wanna Be Your Boyfriend CD-EP:ltä napattiin HMM:n oma tekemän tuon niminen biisi tälle levylle. Jyrki Mäkelä vastasi pääosasta biisimateriaalia, mutta myös Tuomas Pelttari kantoi oman kertonsa kekoon kolmella biisillä. Lisäksi Seppo Lehdonkivi sävelsi kolme biisiä, joihin Jyrki teki sanat. Levyn kannet teki bändin luottovisualisti Jarkko Salama. Kuten jo edellisen levyn kohdalla tuli selväksi, HMM ei pitänyt tekstien julkaisemista bookletissa, mitä minä taas halusin. Yhtye päätyi tällä kertaa taas omintakeiseen ja näppärään ratkaisuun: Inlay card (siis CD:n takakansi) painettiin kaksipuoleisena, mutta tray (se johon levy kiinnitetään) ei ollut tällä kertaa läpinäkyvä, kuten kaksipuoleisissa inlay cardeissa normaalisti on, vaan musta. Näin trayn keskireiästä näkyy aivan pieni pala tekstiä. Jos kuluttaja halusi nähdä mitä siellä on, niin tray piti irrottaa kotelosta.
Levy julkaisu meni sitten omalla tavallaan pipariksi ja ilmestyminen siirtyi todella kummallisesta syystä. Alun perin oli ajateltu, että levy ilmestyisi 13.5.1990 samaan aikaan kuin The Phantom TonesinPhantastico CD-EP ja että Turun Dynamossa pidettäisiin kahden levyn julkkarit samaan aikaan. Se selvisi jo hyvissä ajoin, että tuohon eivät levyt ehdi. Levyjulkkaripäivämäärästä pidettiin kuitenkin kiinni, koska bändin Ruisrockin keikka oli puoliksi sovittua sillä argumentoinnilla, että yhtyeeltä ilmestyy uusi levy juuri ennen kesää. Ruisrock esiintyminen sitten toteutuikin.
Perjantai 21.5.1999 CD-Linjalta tuli sähköpostia, että levyt ovat valmiit ja että niistä lähti 100 Ruotsiin jakelijan varastoon, MNW levytukun toiminta oli tuolloin keskitetty Ruotsiin, ja loput minulle. Naputtelin MNW:n Suomen viikkokirjettä varten tekstin ja kaiken piti olla OK, mutta … Tiistaina 15.6.1999 MNW:n Tomppa lähettää ihmettelevän mailin: Hundred Million Martiansin levyä ei ole vieläkään tullut varastoon. Hätääntyneenä soitin CD-Linjaan, josta levyt olivat lähteneet sinne ja sain päivämäärän 20.5., pyysin CD-Linjaa vielä etsimään rahtikirjan. Sitten Tompalle soitto, että kyllä levyjen pitäisi olla siellä. Tomppa sanoi käskevänsä varaston etsiä niitä. Tunnin päästä CD-Linja ilmoittaa rahtikirjan numeron, mutta toteaa samalla, että levyt ovat todennäköisesti menneet Warnerin varastoon Kistaan yhdessä jonkin Johannan lähetyksen kanssa, ja että sieltä levyjä oli kysytty, mutta kukaan ei tiennyt niistä mitään. Tieto Tompalle, joka kertoi samalla, että etsintä ei – tietenkään – ollut tuottanut tulosta. Taas soitto CD-Linjaan, joka lupasi mahdollisimman pikaisesti tehdä vastaavan erän levyjä ja laittaa ne pikana Ruotsiin. Kyllä otti päähän. CD-Linja saa sata kappaletta levyjä tehtyä 17.6.1999 ja lähetettyä ne nyt oikeaan osoitteeseen. Julkaisupäivä sovitaan 11.7.1999 jotta levyt varmasti ovat perillä ja jotta tiedot saadaan uuteen viikkokirjeeseen ja muukin byrokratia pyöräytettyä.
Lehdistötiedotteessa levystä kerrottiin seuraavaa: ”Levyn biisimateriaali rajautuu hienosti avausbiisin kärpäspaperikertosäkeellä varustetun, ylikierroksilla punkpoppaavan Where Ever You Are I Hope That You’re Happy Now ja levyn rauhalliseen tunnelmointiin päättävään Cool Shades väliin. Tuohon väliin mahtuu suvereeni ”brittiläis-ruotsalainen” poppisbiisi Milk Turned Sour kuin glampunk vaikutteinen It Could Be Cool Tomorrow ja aina kantrisävyihin asti kipuava Spotlight.Now! Levyn tuottajana tällä kertaa häärinyt Pate Kerkola on puristanut HMM:sta tiukan ydinmehun irti ja loihtinut levylle uskomattoman tuhdit ja selkeät soundit.”
Joachim Hiller kirjoitti Ox-Fanzinen numeroon 31 levystä näin: ”Ist es Punkrock, den Nachwuchsbandwettbewerb einer finnischen Brauerei zu gewinnen? Kommt auf das Bier an, würde ich sagen… HMM ist das jedenfalls gelungen, und nach der als Preis gewonnenen CD-EP haben sie jetzt ihr Debütalbum aufgenommen. Das stellt die Fünf aus dem Norden als Lederjacken und Chucks tragende Punkers dar, die ein bisschen RAMONES genascht haben, aber sonst doch eher in England zuhause sind, gerne locker aus dem Handgelenk geschüttelte Pop-Punk-Songs in bester BUZZCOCKS-Manier spielen und sich dabei erfreulicherweise von Mainstreamgerocke halbwegs fernhalten, obwohl ihnen ein solides Rockriff doch was wert zu sein scheint – die frühen MEGA CITY 4 kommen mir da in den Sinn. Ist ’ne schöne Scheibe, die wirklichen Schmacht-Hits fehlen mir persönlich aber.”
