Tässä taas yksi enempi kummallinen julkaisu. God’s Lonely Meniä kun oli katsellut useamman kerran keikalla, niin oli kovasti ihaillut sitä kuinka hienosti kaverit vetivät läpi punk-klassikoita – tai sanoisinko punk-Clashikoita. Ennen kaikkea Garageland oli livenä sellainen veto, että alta pois. Joskus Veskulle sitä ihmettelin, että kuinka te sen noin hyvin osaatte soittaa. Vesku siihen vastasi ihan luontevasti, että jos sitä on seitsemän vuotiaasta asti kuunnellut ja lähes siitä asti soittanut, niin kai se menee. Se oli hetkiä kun tunsin itseni vanhaksi; olin ollut kymmenen vuotta vanhempi kun alkuperäisen ensimmäisen kerran kuulin. Muitakin hyviä lainabiisejä GLM:llä oli, mutta ei niitä oikein voinut levyille laittaa, kun loistavaa omaa materiaalikin yhtyeeltä löytyi.
Tuohon aikaan tuli muutamilta bändeiltä official bootleg –julkaisuja ja jotenkin niistä syntyi idea, että God’s Lonely Meniltä voisi tehdä sellaisen. Ihan officialiksi ei viitsitty mennä, kun olisi pitänyt maksaa Teostot ja tehdä paperitöitä, jne. Hetken ideaa pyöriteltyäni bändin kanssa päädyimme siihen, että teemme bootlegkasetin. Alun perin ajatus oli, että kasetilla olisi pelkkää Clashiä, mutta se muuttui sitten siihen, että mukaan tuli GLM:n kavereiden suosikkibiisejä. Bändi äänitti kuusi biisiä treenikämpällä ja toimitti minulle ”masterin” kasetilla. Kappaleet olivat: Didn’t Tell the Man, Advertising, Garageland, First Time, Do You Love Me? ja Wasted Life. Kaikki muut olivat covereita paitsi Advertising, joka on Vahteran ja Horton käsialaa, mutta sekin merkittiin julkaisuun sopivasti Bachman / Sheldon kaksikon nimiin.
Tyhjät sopivan mittaiset kasetit ostettiin Riihimäen Äänitetuotannosta. Kopioin ne yksi kerrallaan tupladekillä, joka minulla oli. Kasetteja tehtiin muistaakseni 200. Kannet tehtiin käsipelillä ja painettiin Tehokopioinnissa. Kasettien etiketit tehtiin nekin käsipelillä ja kopioitiin tarra-arkille, josta ne leikattiin ja liimattiin kasetteihin.
Kun tätä kasettia ei omiin nimiin laitettu, niin logoksi piirrettiin pupu, jolla on levy toisessa kädessä, ja joka näyttää keskaria. Levy-yhtiö nimi väännettiin muotoon Noisy! Tapes. Bändi jakoi ison osan painoksesta keikoilla ilmaiseksi ja osa kaseteista myytiin Hiljaisten postimyynnin kautta. Levykauppoihin tätä kasettia ei tietenkään jaeltu.
Ennen levyjen julkaisua olin ollut jo jonkin aktiivisesti mukana pienlehtiscenessä ja kontakteja ulkolaisiin pienlehtiin oli mukavasti. Ensimmäiset ”vientiponnistellut” eivät olleet mitenkään suunniteltuja tai tarkoitushakuisia. Kun levyjä alkoi ilmestyä, niin lähettelin niistä kappaleita parhaimpina pitämilleni fanzineille. Tarkoitus oli lähinnä kertoa, että ”Hei tälläkin puuhastellaan jotain ja ollaan osa sceneä.” Kun levyjä arvosteltiin näissä lehdissä, niin jo se oli positiivinen yllätys. Useimmat lehdet laittoivat vielä arvostelun alle Hiljaisten Levyjen osoitteen ja kun pari tiedustelua ja tilausta tätä kautta niin sitä oli lähinnä ihmeissään.
Pikku hiljaa alkoi herätä ajatus, että kai näitä levyjä voisi oikeasti ulkomaillekin myydä. Tämän ajatuksen kirkastumiseen auttoi Vote Vasko, jolle tehtiin 300 kappaleen painos Maaseudun TulevaisuudenAgrikulture EP:tä lähinnä ulkomaille myyntiä varten. Nyt alettiin lähetellä arvostelukappaleita hiukan suunnitellummin ja joihin lehtiin laitettiin pikku mainoksia.
Kun Jalla JallanLove Charging Battery single ilmestyi, niin olin sitä mieltä, että nyt on käsissä ensimmäinen sellainen levy ja bändi, jota todella kehtaa ulkomaan pelleille tarjota. Sitä lähetettiin laajemmin ulkolaisiin fanzineihin. Tuohon aikaan postikulut ulkomaille olivat paljon halvemmat kuin nykyään, joten operaatio ei ollut tolkuttoman kallis. Hyviä arvioita tuli, mutta ei oikein ollut ideaa kuinka ne olisi satu muutettua muutamaan myyty kappaletta isommaksi hommaksi.
Vastaus tuohon kysymykseen tuli Miettiseltä. Miettinen oli ollut yksin toisilla Berlin indiependence days indiemusiikkimessuilla vuonna 1989 – ensimmäiset olivat vuotta aikaisemmin. Mietsu kehui tapahtumaa kovasti ja sanoi, että sinne kannattaisi ehdottomasti tulla seuraavana vuonna. Jutteli asiasta Berglundin Joosen kanssa, joka myös oli sitä mieltää, että sinnehän voisi mennä. Selviteltiin hiukan mitä tuollaisessa tapahtumassa pitää tehdä. Päivät seisoskellaan messukeskuksessa ständillä, jaellaan promoja ja kehutaan bändejä. Illat kierretään kymmeniä klubeja, joilla soittavat kaikki kuumat bändit ympäri maailmaa. Varsinkin tuo jälkimmäinen kiinnosti valtavasti, joten päätös Berliiniin lähtemisestä vuonna 1990 tehtiin. Rahaa kun oli niukasti, niin otettiin Joosen kanssa yhteinen ständi ja tehtiin vielä yhteinen promokaettikin, jonka toisella puolella oli Hiljaisten bändejä ja toisella Stupidojen. Kummankaan katalogi kun ei tuossa vaiheessa vielä ollut suuren suuri.
Tilaisuus oli vieläkin parempi kuin osasin aavistaa. Varsinkin ne keikat olivat aivan käsittämättömiä. Tuohon aikaan Suomessa näki aika huonosti ulkomaalaisia bändejä, varsinkaan uusia ja nousevia ja edes festareilla ei ollut mahdollisuus nähdä kuin pari kolme samana päivänä. Nyt pääsi valitsemaan useasta kymmenistä joka ilta ja sopivalla suunnittelulla näki kuusi seitsemän indie bändiä illassa Euroopasta tai Yhdysvalloista. Varsinaisella messupuolella ei vielä oikein osattu muuta kuin jakaa kasetteja, vasta viimeisinä päivinä äkkäsi, että voisi kysyä, että mitä voisit tehdä näiden bändien hyväksi omassa maassasi. Omasta alkeellisesta toiminnasta huolimatta, tulosta tuli sen verran, että tilaisuuden jälkeisellä kirjeenvaihdolla saatiin omia biisejä useammallekin kokoelmalevylle. Tuohon aikaan, kun indiemusiikin tiedotuskanavat olivat vähäiset, niin kokoelmalevyjä julkaistiin aika paljon. Niin ja mikä tärkeintä jo 1990 tutustuin Mike Korbikin (Twang Records!), josta tuli ajan kanssa hyvä ystäväni.
Pieni lepohetki messupäivän jälkeen ennen iltaklubeja.
BID:in jälkeen oli täysin selvää, että seuraavana vuonna mentäisiin uudestaan. Kun oli nähty mitä toiminta on, niin alettiin määrätietoisemmin suunnitella seuraavaa vuotta. Seuraavaksi vuodeksi nähtiin hiukan enemmän vaivaa rekvisiittaan, tehtiin bändikohtaisia esitteitä ja tällekin messulle tehtiin Joosen kanssa yhteinen promokasetti, joka kantoi nimeä Twin Peeks & Silent Moments. Rekvisiitan kruunasi Jalloista tutun Jukka Tarkiaisen käsin maalama tauskangas, jossa oli nalle logoa, Hiljaisten bändien nimiä ja vekkuleita kuvia. Tuloksetkin olivat paremmat: suurimpana saavutuksena Jalla Jallan ekan albumin Englannin lisenssi saatiin sovittua ja peräti CD:nä – itse ei oltu tuossa vaiheessa vielä CD:itä julkaistu.
Seuraavaa vuotta varten heräsi peräti ajatus, että jos sinne saisi omiakin bändejä näytille. Tätä alettiin vääntämään ja Mike Korbik Berlinin päässä oli suureksi avuksi. Lisäksi Silke Fiedler, joka oli alkanut kansainvälisesti mangeroida Waltaria, hoiti sen että Saksassa julkaistiin Vielklangin toimesta Finland Rules kokoelma CD, jolla Hiljaisilta saatiin Jalla Jalla (Between Us) , Wolfmen (Shadow War) ja Lowdown Shakin’ Chills (Scudy Fya). Vuoden 1992 BID:ssä oli sitten Suomi-ilta, jossa soittivat Stupidoilta Greenhouse AC, Gaga Goodiesilta 69 Eyes ja Hiljaisilta Jalla Jalla. Waltari oli saanut oma paikan isommalla klubilla. Koko päivä ständillä kehuttiin kaikille tulevaa iltaa ja jännitettiin tuleeko illalla paikalle ketään – kilpailevaa tarjontaa kun taas oli vaikka kuinka. Isoksi yllätykseksi tupa oli täynnä ja kaikki Suomi-bändit heittivät erinomaiset setit – minusta tietysti Jalla Jalla oli aivan käsittämättömän loistava. Muistan sen hetken, kun yhtye polkaisee Minnesota Platesin käyntiin, soundit ovat loistavat ja yhtye todella energinen ja yleisö on selvästi kiinnostunut, niin minä kasvoin kymmenen senttiä pituutta salin perällä ja ajattelin ”Minun pojat”. 1992 BID:in julkaistiin oma kokoelma CD Guitars That Go Buzzz…, jota tehtiin sen verran suurempi painos, että se riitti seuraavankin vuoden messuille jakoon.
Seuraava vuosi (1993) oli valitettavasti BID:in viimeinen. Taas saatiin järjestettyä Suomi-ilta ja soittamassa oli Hiljaisilta tällä kertaa Lowdown Shakin’ Chills. Muutenkin hommat menivät kokolailla samalla lailla kuin aikaisemmin. 1993 osallistuimme myös ensimmäisen kerran Kölnissä järjestettyyn Popkom tapahtumaan. Suomen vienninedistämissäätiö alkoi tukea musiikkivientiä, joka tarkoitti, sitä että reissut maksoivat enään puolet siitä kuin aikaisemmin, näin toiseenkin tapahtumaan oli varaa. Sillä lailla hyvä veto käydä Popkomissa juuri tuolloin, että silloin ei vielä tiedetty Berlinin tapahtuman loppumista.
Tästä eteenpäin sitten käytiin lähinnä Popkomissa ja muutamissa muissa tapahtumissa kuten Bratislava Rock and Pop Daysissä. Promopuolella Suomesta oli tehty pari levy-yhtiöiden yhteistä Reindeer rock CD:tä. Nyt kun mekin osallistuimme isoihin tapahtumiin, emmekä vain indiejuttuihin, niin pääsimme näihin CD:ihin yhdellä bändillä/biisillä per vuosi. Lisenssisopimuksia saatiin lisää ja peräti levyjen jakelusopimus Itävaltaan, joka kattoi myös Saksan ja Sveitsin. Tämä juttu muuttui pienoiseksi katastrofiksi, sillä kun oltiin saatu pari ensimmäistä tilitystä, niin jakelija meni konkurssiin ja iso nippu levyjä jäi Itävaltaan. Noilla saaduilla tilityksillä oli suunnilleen maksettu levyjen rahdit sinne.
Tämän jälkeen vientitoiminta oli sitten pienempi muotoista ja tarkemmin kohdistettua. Oli selvinnyt se, että vaikka ulkolaisten kanssa häslääminen oli kivaa, niin se vei paljon aikaa, eikä tuottanut kuin pientä tappiota – nekin rahat päätettiin jatkossa käyttää levyjen julkaisemiseen. Pieniä lisenssidiilejä edelleen tehtiin ja levyjä myytiin muutamille tukuille lähinnä yksittäisiä laatikoita – Japaniin meni hiukan enemmän.
Koska Sound Consultingin studion tilat olivat todella pienet ja koska live-EP:n äänityksissä oltiin testattu piuhat YO-Talolta studiolle, syntyi Alivaltiosihteerin toista albumia suunnitellessa idea, että mitä jos pohjat äänitettäisiin YO-Talolla. Asia tsekattiin niin 957:lta kuin Ylioppilaskunnalta ja homma oli selvä. Ainoa pieni ongelma oli, että YO-Talon sai käyttöön vain yhdeksi päiväksi. Tämä tarkoitti, että kaikkien biisien pohjat piti äänittää samana päivänä. Siis suunnilleen livenä.
19.2.1989 Alivaltiosihteeri kokosi kamansa YO-Talon lavalle ja Timo Mesimäen kanssa alettiin hommiin. Kaikki biisit saatiin purkkiin päivän aikana. Levyn takakannessa on vain kaksi päivää, tämä pohjien äänityspäivä ja miksauspäivä Sound Consulting studiolla (19.3.1989), mutta tuossa välissä käytiin studiolla tekemässä lisäyksiä.
Biisimateriaali oli tuttua Alivaltiosihteeriä ja levyn kaikki kaksitoista kappaletta yhtyeen omaa tuotantoa. Etupäässä sävellykset olivat Pasi Heikuran käsialaa ja tekstit Simo Frangénin. Parissa biisissä kaksikko teki yhteistyötä ja yhtä tällaista biisiä (Tahdon olla Tarvajärvi) Simo muisteli Te Olette Huono Yleisö kokoelma-CD:n kasivihossa näin: ”Tämän tekstin teimme yhdessä Pasin kanssa hänen ja Sadun kämpällä Vanhalla Domuksella. Olimme molemmat camp-hengessä innostuneita legendaarisesta radio- ja tv-esiintyjästä Niilo Tarvajärven aamukahvitteluista, laatikkoleikeistä ja ”sillä lailla” –hokemasta. Meillä molemmilla oli myös hänen muistelmakirjansa ”Tarvan Muistelmat!” vuodelta 1964. Tämän innoituksen vallassa teimme tämän biisin sanat yhdeltä istumalta ja muistaakseni Pasi samalla kitaralla rämpytti siihen soinnut ja melodiankin. Todella vaivattomasti syntynyt juttu.”
Kannet tehtiin samalla tavalla kuin edellisissäkin AVS-levyissä. Pasi kävi lehtiarkistojaan läpi ja sieltä leikattiin sopiva kuva. Moni on luullut, että kuvassa on Lauri Kristian Relander, Suomen Tasavallan toinen presidentti, mutta näin ei ole. Kansikuvassa on Brittiläinen kirjailija Cecil Scott Forester. Takakanne kuvan otti Risto Vainio 16.4.1989. Levyn mukaan tehtiin muhkea 20 sivuinen, A5 kokoinen Kansakunnan Selkäranka lehti. Kansakunnan Selkärangan lisäksi mukana oli pieni lappunen ”Faktoja Nuhasta”, joka sisälsi oleellista tietoa malliin: ”Voit saada NUHAn olemalla vaginaalisessa tai anaalisessa yhdynnässä jo tartunnan saaneen henkilön kanssa lumihangessa ilman vaatteita.” Lappu parodioi tuon aikaista AIDS-valistusta. Tällä kertaa kansipainoa varten otettiin mitat todella huolella, ja kun ne kannet onnistuivat erinomaisesti, käskettiin stanssi pitää tallessa seuraavia levyjä varten.
Etiketissä levyjen puolet nimettiin A-Studioksi ja B-Studioksi. Kaiverruksen ja matriisiraapustukset teki tuttuun tapaan For Oy. A-puolen matriisissa lukee ”Jyrkkä ehkä kulttuuri-imperialismille” ja B-puolella ”Asioita on voimakkaasti korostettava”.
Levy julkaistiin kesäkuun alussa 1989 ja elokuussa yhtye teki keikan oikean alivaltiosihteeriin Juhani Kivelän virkaanastujaisissa valtiovarainministeriössä. Tämä oli kaikkineen levy, jonka valmistus onnistui ilman minkäänlaisia isompia kommelluksia.
Garbagemen oli psychobillyn uranuurtaja ja suunnannäyttäjä Suomessa. Sen perustivat Billy Nieminen, Jusa Nieminen, Riki Viitanen ja Matti Kalkamo 80-luvun puolessa välissä. Nimensä yhtye otti tietenkin Crampsin kappaleesta Garbageman. Garbagemen teki ensimmäisen levynsä The Verminous GarbagemenVille Nisosen vaateliike Dekadenzin samannimiselle levymerkille vuonna 1987.
Olin nähnyt yhtyeen useamman kerran livenä ja se oli kyllä erikoisuudessaan aivan mahtava. Joskus vuoden 1989 alkuloppu puolella törmäsin kadulla bändiin. Tässä vaiheessa Jusa oli jättänyt bändin ja uusi laulaja oli Vellu Lehtonen. Billy tunnisti minut ja aloitti hirvittävän selvittämisen. Dekadenz oli lopettanut levyjen julkaisun ja Hiljaiset Levyt oli maailman levy-yhtiöistä ainoa jolle Garbagemen haluaisi jatkossa levyttää, näin Billy maalaili. Minä siinä sitten mietin ja totesin että kaippa sitä voitaisiin seiskatuumainen tehdä.
Se missä EP on äänitetty, sitä en muista. Sain valmiin masternauha bändiltä. EP:lle tuli neljä biisiä: Godzilla’s Bazooka, I am a Cee Pee Honey, Trash ja Invasion of The Spaceniggers. Kansien suunnittelu ja tekeminen oli aivan oma projektinsa. Billyllä oli varsin selkeä, joskin laaja ja monitahoinen, näkemys bändin visuaalisesta ilmeestä. Kaikkea piti olla paljon tai vielä enemmän. Billy oli nähnyt Johnny SpunkynLunar Power EP:n, joten hiukan samantyyppisestä vihkoratkaisusta lähdetiin. Varsinaisen kansipussin päälle tehtiin erillinen kansilehti, joka niitattiin pussiin kiinni ja niitit peitettiin paksulla mustalla teipillä. Billy halusi levyyn ehdottomasti myös sisäpussin. Siispä sekin tehtiin, painettiin paperille ja leikattiin leikkurilla ja saksilla oikeaan kokoon, ja liimattiin käsin liimapuikolla kasaan. Tämäkään ei vielä Billylle riittänyt, lisäksi mukaan tehtiin kaksipuoleinen A3 kokoinen juliste ja mainoslappunen, jossa luvattiin lähettää The Verminous Garbagemen LP:n sanoitusliuska niille, joiden kappaleesta se puuttui. Se mikä helpotti huomattavasti oli, että bändi osallistui kansien askartelutalkoisiin ja minulle jäi lähinnä koko paketin kasaan laittaminen. Kun yhtye askartelin kansipusseja kokoon painatetusta kartongista, niin ennen liimausta jokaiseen kappaleeseen kirjoitettiin jotain kummallista kansien sisäpuolelle. Kukin kappale on siis yksilöllinen.
Levy kaiverettiin For Oy:ssä ja matriisi kaiverruksiksi tuli A-puolelle ”Zules Verne Jules OK” ja B-puolelle ”There seems to be something wrong with this toilet.” Etiketeissä päädyttiin sellaiseen ratkaisuun, että kaikki tekstit tulivat A-puolen etikettiin ja B-puolelle tuli Billyn kuva. Levy julkaistiin 7.9.1989.
Berliniläisen Twang Tonen pomomies Mike Korbik pyysi lupaa saadaa laittaa kaksi EP:n biisiä Godzilla’s Bazooka ja I Am A Cee Pee Honey kokoelmakasetille Under The Midnight Sun Vol. 2, jonka hän oli julkaisemassa vuonna 1990. Tähän tietenkin suostuttiin.
Ulo-fanzinen Pekka Suomäki kokosi vielä yhden EP:n Hiljaisille levyille. Sillä tyylillinen skaala laajeni HC:stä myös psychobillyn suuntaan. Pekan valitsemat bändit ja biisit olivat:
Perestroikka, joka oli Valtiokolhoosin raunioille koottu bändi. Valtiokolhoosi puolestaan oli ollut jo Hiljaisten Levyjen julkaisemalla 10 Vuotta Myöhemmin EP:llä. Perestroikan hempeästi nimettyä kappaletta Kyrpäjyrä ei löydy bändin muilta julkaisuilta.
Surfin’ Dead Boys tuli Raumalta ja tämä on bändin ensimmäinen julkaisu ja tyylillisesti ollaan psychobillyssä. Yhtye teki tämän jälkeen kolme EP:tä. That Kind Of Girl ei löydy miltään muulta levyltä kuin tältä.
Raumalta tuli myös Primitive Roadrunners, joka tyylillisestikin oli aika lähellä Surfin’ Dead Boysia. Myöskin Jim’ll Fix It on ennen julkaisematon ja Primitive Roadrunners sai aikaiseksi vain yhden oman EP:n Lost In The Swamp.
Tamperelainen Mafia oli ollut jo Ulon julkaisemalla Juppi EP:llä, jossa minullakin oli hiukan sormeni pelissä (ks. aiempi julkaisu tässä sarjassa). Tässä julkaistu Testamentti, löytyy eri versiona Darklandsin julkaisemalta EP:ltä V.O. Sen lisäksi bändi sai aikaiseksi Happosade EP:n. Mafian kitaristi Janne Sorasahihan tuli myöhemmin levyttämään Hiljaisille Mean Idols kokoonpanonsa kanssa.
Pekka hoiti tuttuun tapaan myös tyylikkäät kannet ja levyn väliin tulleen lehdykän. Kannen kuvan piirisi Hiltunen. A-puolen matriisikaiverrus meni kaivertajalta hiukan pieleen. Siinä piti lukea ”Surfaako Venäjä”, mutta se näyttää siltä kuin siinä lukisi ”Su77aako Venäjä”, 7:ssa on keskellä viiva. Tai sen voi lukea myös muotoon ”Suttaako Venäjä”. B-puolella lukee ”Rikollista”. Levyn kierrosnopeus on 33 rpm, mihin levyn nimi viittaa käsiaseen kaliberlin lisäksi.
Johnny eka EP oli herättänyt ihan kivasti huomiota, vaikkei ollutkaan hirveän nopeasti myynyt painosta loppuun, joten toista levyä kohtaan odotukset olivat nousujohteiset. Kyseltiin Juha ”Spunky” Kaarsalolta, että valitsisiko hän kasettiraiturilla tekemistään nauhoista materiaalia toiselle EP:lle. Juhalla oli kuitenkin ambitiot korkeammalla ja Juha vuokrasi kalustoa levyn äänitystä varten. Jostain Juha sai kotistudioonsa kasiraitakelamankan ja ”valtavan muinaismikserin”. Juha teki taas kaiken itse, eli soitti kitarat ja syntetisaattorit sekä ohjelmoi rumpukoneen. Tammi-helmikuussa 1989 hän työsti kuusi biisiään uuteen uskoon. Levylle tulevat kappaleet olivat: Play With Fire / Zonked On Your Zazzle / On The Road Again // Get Rid Of Your Friends / How Serpents Charm ! / Black Hole In The Head.
Kannen piirrokset teki, kuten ensimmäisessäkin EP:ssä, Juhan veli Simo ja Juhan äiti Liisa puolestaan hoiti taittamisen ja graafisen ulkoasun, niin kansiin, etiketteihin kuin liitteeseenkin. Liite oli tällä kertaan A3 kokoinen, joka oli taitettu sellaiseksi, että se mahtui singlepussiin. Se oli painettu paremmalle kellertävälle paperille vain toiselta puolelta ja siinä olivat kappaleiden sanat. Minulla on sellainen muistikuva, että Liisa Kaarsalo olisi hoitanut painatuksenkin ja että Juha olisi tuonut minulle valmiit liitteet, jotka työnsin kansien mukaan samalla, kun kansipusseja leikkailin ja liimailin kokoon.
Levyt kaiverrettiin ja prässättiin muuten vanhan kaavan mukaan, mutta MTV oli hiukan uudelleen organisoinut toimintojaan. Siellä oli perustettu tytäryhtiö For OY, jonne oli siirretty koko MTV äänilevyjen valmistuspuoli. Näin ollen matriisissa ei ollut tällä kertaa kaiverruspaikan merkkinä MTV vaan FOR. Normi matriisikaiverrukset löytyivät levystä ja ne olivat A-puolella ”Before and after silence” ja B-puolella ”Spunky Sonic Attacks Commence”. Levyn virallinen julkaisupäivä oli 11.5.1989.
Levy sai hyvän kritiikin ja John Peel soitti EP:ltä biisin How Serpents Charm! ohjelmassaan 25.11.1989. EP herätti kiinnostusta myös muissakin pienmerkeissä. Stigma Levyt pyysi tältä levyltä yhtä biisiä kokoelma-LP:lleen Maanalainen Vuosikerta 1989 (Stigma JOLP-4). Mutta koska Juhalla oli niin paljon jo valmista materiaali, päädyttiin siihen, että kokoelmalle tuli ennen julkaisematon biisi Gangrenous Transplant. Saksassa Twang! Records levyltä biisit Play With Fire ja Zonked On You Zazzle kokoelmakasetilleen Under The Midnight Sun – A Compilation Of Finnish Rock Vol 4. Kun Berlin Indiependences Daysissä reilun vuoden päästä tehtiin vientitoimintaa, niin Zonked On Your Zazzle saatiin myytyä Kreikkalaisella Euroopan indiesceneä esittelevälle kokoelma-LP:lle Random Relations Part 2 (Elfish ELF009), joka julkaistiin vuonna 1992. Levyn biisi Play With Fire nousi esille vielä vuonna 2005, kun Poko julkaisi 4CD boxin Suomi-indien historiaa, Sivulliset – Valikoima Suomalaista Vaihtoehtorockia Vuosilta 1985-2000.
Alivaltiosihteeri, tai tarkemmin sanottuna Simo Frangén, Pasi Heikura ja Satu Kurvinen, olivat aloittaneet oman ohjelman, Naurun Remakkaa, tekemisen Tamperelaiseen Radio 957:n vuonna 1987. Huumorikasetit olivat tulleet myös rockpiireihin hiukan tätä ennen. Miettinen ja Kuusisen Rami olivat tehneet kaksi Synti Ja Syöpä kasettia ja Pahkasian pojat puolestaan kaksi kappaletta Köyhien Radio kasettia. Nämä kaksi faktaa kun yhdistettiin, niin syntyi idea, että Hiljaiset Levythän voisi julkaista Naurun Remakkaa ohjelman parhaita kasettina.
Ideaa alettiin työstämään loppuvuodesta 1988, jolloin päädyttiin siihen, että kasetille tulevat sketsit valittiin syksyn 1987 ja kevään 1988 ohjelmista. En muista oliko suhteet Radioon niin hyvät (todennäköisesti) vai oliko Simolla, Pasilla ja Sadulla niin hyvä sopimus, että nauhat saatiin ilmaiseksi käyttöön. Ainoa mitä Radio 957 vaati, oli että radion logo pitää näkyä kasetin kansissa.
Pasi, Simo ja Satu valitsivat kasetille tulevan materiaalin. Mukana oli erittäin lyhyitä sketsejä, kuten yksi mielestäni parhaista Alivaltiosihteeri radio sketseistä ”Esko Hiirelä viiden ruuhkassa”, jonka liikenneradio parodian kymmensekuntinen menee näin: ”Täällä Esko Hiirelä. Olen nyt viiden ruuhkassa ja meidän auto on neljäs.” Toisaalta mukana oli yli kolmeminuuttisiakin sketsejä, jotka muistuttivat jo myöhempiä Alivaltiosihteeri radio-ohjelmien juttuja, joissa Kurvisen oli korvannut Jyrki Liikka. Alivaltiosihteerin nimeä kantava ohjelmahan alkoi Radiomafiassa vuonna 1990.
Naurun Remakkaa ohjelmassa esiintyi siis kolme hahmoa. Daami oli tietenkin Satu Kurvinen, mutta Eino-miehen ja Porkkakosken roolissa vaihtelivat Pasi ja Simo. He vuorottelivat studiopöydän takana ja se kumpi oli vastuuvuorossa oli Porkka-Koski. Pelkän mikin takana oleva oli Eino-Mies.
Kasetin kansikuvan piirsi Pasi Heikura ja merkittävää julkaisussa on, että se on ensimmäinen kasettijulkaisu, jonka Hiljaiset Levyt teki. Tuotakin merkittävämpää oli, että kyseessä on ensimmäinen, julkaisu, joka oli Poko kautta PEC:in jakelussa. Kasetin tarkka ilmestymispäivämääräkin on tiedossa, koska PEC:in viikkokirje tuolta ajalta on säilynyt. Naurun Remakkaa! – Suupaltit Navetassa! ilmestyi virallisesti 4.5.1989.
Tuo Pokon jakeluun siirtyminen on oma tarinansa. Euroksen kautta oli sovittu vain LP:iden jakelusta. Koska singlejäkin tuli melkoisesti, ajattelin, että nekin pitäisi saada oikeaan jakeluun, eikä vain myydä itse suoraan kuluttajille ja muutamille valituille levykaupoille lähinnä Tampereella. Lisäksi oli tiedossa, että jakeluprosentti Euroksella oli kovinkin korkea. Epe Heleniuksen tunsin tuolloin vain ulkonäöltä, enkä juurikaan ollut hänen kanssaan puhunut. Jotenkin olin oman pääni sisälle kehittänyt sellaisen ajatuksen, että olin niin pieni ja mitätön tekijä, ihan eri liigassa kun Poko, joten eihän Epe millään voisi edes haluta keskustella kanssani – kuinka väärässä olinkaan. Sen sijaan olin Poko A&R mieheen Petteri Paloahoon törmännyt useammankin kerran keikoilla YO-Talolla. Petterin kanssa olimme sellaisissa moikkausväleissä. Hieno mies oli hänkin, R.I.P.
Yhtenä iltana olin taas kerran YO-talolla katsomassa bändejä, kun näin Petterin hänen vakipaikallaan lavalta katsottuna oikeassa reunassa pienten rappusten vieressä, missä oli pieni syvennyt salin ja kaljanmyyntipuolen välissä. Siitä tuli minunkin vakipaikkani bändien tarkkailuun aikanaan. Siinä sain sitten ajatuksen, että menenpä Petteri juttelemaan jakeluongelmistani. Petteri kuunteli ja sanoi, että ehkä jakelu voitaisiin hoitaa Pokon kautta, mutta että minun pitää sopia siitä Epen kanssa. Petteri lupasi järjestää tapaamisen.
Menin tapaamiseen erittäin jännittyneenä, enkä paljoa odottanut, olin edelleen sitä mieltä, että Epe on varmasti ylimielinen, eikä sitä tällainen pikkutekijä kiinnosta. Mielipiteen Epestä muuttui viidessä minuutissa ja puolen tunnin jälkeen oli sovittu paitsi jakelusta, joka oli viisi prosenttiyksikkö halvempi kuin Euroksen kautta, niin myös siitä, että saisin käyttää Poko promopalveluita ilmaiseksi hyväkseni. Toisin vain nipun levyjä ja valmiin lehdistötiedotteen ja Poko promohenkilö postittaisi levy ilmaiseksi lehtiin, radioille ja muulle medialle. Tämä oli aivan valtava säästö postikuluissa ja promojakelu saatiin näin järkevälle tasolle. Lisäksi Poko promo-osasto leikkeli talteen arvioita levyistä ja auttoi muutenkin. Eikä siinä kaikki; tästä alkoi yksi kerrassaan upea ystävyyssuhde. Epe osoittautui mieheksi, jolla on sydän paikallaan, ja joka on aina innoissaan kaikista pöhköistä ideoista. Monet iltapäivät Epen toimistolla istuin, puhuin urheilusta, lähinnä jalkapallosta ja paljon musiikista. Epen kanssa perustimme Suomen Die Toten Hosen kerhon ja se käsittämätön määrä neuvoja ja apua minkä Epe on Hiljaisille Levyille ja minulle matkan varrella antanut on suunnaton. Voin rehellisesti sanoa, että tuskin Hiljaisia Levyjä olisi nyt vielä hengissä jos Epeä ei olisi ollut.
Tämän singlen tekeminen meni aika lailla samaa rataa kuin aiemmatkin. Ensin hiukan säädettiin, että saatiin sovitettua asiat niin, että Jalloilla olisi keikka YO-talolla. Kun tämä oli selvä, niin lyötiin kiinni Sound Consulting studion ja äänittäjäksi tuli Timo Mesimäki. Ajankohta oli loppuvuotta, todennäköisesti marraskuuta, koska silloin oli jo pakkasta ja lunta. Hiukan poikkeuksellisesti äänitys tehtiin päiväsaikaan. Jallat olivat ajaneet keikkabussillaan koko yön Rovaniemeltä Tampereelle ja lähes kylmiltään menivät äänittämään singleä. Studiossa tehtiin samaan aikaan radio-ohjelmaa ja Rovaniemeläislähtöinen Jaakko Kangosjärvi oli noteerannut entisen kotikaupunkinsa pojat ja kertoi suorassa lähetyksessä, että seinän takana Jalla Jalla äänittää levyä.
Kannet, etiketit ja liitteen levyyn teki tietenkin Jallojen Jukka Tarkiainen. Minä lisäsin koodit takakanteen ja etiketteihin ja etiketteihin vielä p & c merkinnät. Ne erottuvat kiusallisesti Tarkiaisen upeasta jäljestä – kyllä hävettää.
Levyä yritettiin saada julkaisuun vielä vuoden 1988 puolella ja matriisista käy ilmi, että kaiverrus tehtiin tuon vuoden puolella. Jostain syystä muuten levystä puuttuvat hassut matriisi tekstit, minkähän lienee hävinneet. Hiukan sählättiin prässäykseen toimituksen kanssa Riihimäen Äänitetuotannolle ja levyn ilmestyminen siirtyi vuoden 1989 puolella.
Kun äänitysten jälkeen kuuli valmiin tuotoksen, niin olin aivan ällikällä lyöty. ”Voi samperi, mehän on tehty aivan kansavälisen tason single. Tätä kelpaa ulkomaille lähettää”, oli ensimmäinen ajatukseni. Eikä se kyllä ole siitä kauheasti muuttunut. Pari vieläkin tätäkin parempaa biisiä Jalla onnistuivat tekemään, mutta vuonna 1988 tämä oli jotain järisyttävää minulle. A-puoli on Jouko Hiltusen käsialaa, siinä on Joukolle tuttu popsensibiliteetti, joka on toteutuksessa saanut punkin saastuttaman kitararock käsittelyn – aivan mahtavaa.
Etikettiin Love Charging Battery tekstin tekijäksi on laitettu Jim Da Capo, joka on oikeasti Jari Pulsa. Jari Pulsa oli Rovaniemeläin muusikko, joka oli soittanut Rovaniemen ensimmäisessä punkbändissä Lapin Kullat yhtyeessä. Se äänitti demoja, mutta niistä koottu LP ilmestyi vasta 2014 – erittäin hieno levy muuten, suosittelen. Pulsa soitti myös Karu Selissä. Jari auttoi Jalloja sanoitusten kanssa useasti vuosien varrella.
Minulla oli siis kädessä omasta mielestä erittäin vientikelpoinen tuote. Näin ollen sitä lähetettiinkin isompi nippu ulkomaille fanzineisiin. Noise for Heroes oli yksi ensimmäistä joiden kanssa tärppäsi. Ensin lehti teki erittäin kehuvan arvion singlestä ja sitten jutun. Lehden päätoimittajasta Steve Gardnerista tuli Suomi-indie fani ja hyvä ystäväni. Hänelle lähettelin levyjä kerran jos toisenkin. Pian Steve perusti oman levy-yhtiön NKVD Recordsin ja sen kolmas julkaisu oli Suomi-indie CD The Violence Inherent In The System. Tälle levylle tietenkin tuli myös Love Charging Battery.
Myös Miettinen julkaisi Gaga Goodiesilla Suomen indierockin parhaat vuonna 1991 nimellä Finndies volume 1. Tällekin kokoelmalle Love Charging Battery mahtui. Ja kun me teimme yhdessä Stupido Twinsin kanssa vientitoimintaa varten kokoelmakasetin vuonna 1990, niin Love Charging Battery lyösi tiensä myös sille. Tästä biisistä voidaan sanoa Hiljaisten Levyjen määrätietoisen vientitoiminnan alkaneen.
Tämä ei ole Hiljaiset Levyt julkaisu, mutta liittyy sen verran läheisesti, että käydään nyt tämäkin tässä läpi.
Ulon mukana ilmestyi siis Hiljaisten maksama Raamattupiiri / Perestroika split-EP. Se sai erittäin hyvän vastaanoton ja Pekka Suomäki päätti tehdä levyn seuraavankin lehden mukaan. Tämän levyn Pekka maksoi itse, minä taisin maksaa jotain ihan pientä, rahteja ja vastaavaa ja minä hoidin asioinnin kaiverruksen ja prässäyksen osalta. Levystä tehtiin mahdollisimman halpa, joka tarkoitti, että se oli yksipuoleinen EP.
Pekka valitsi tälle levylle kolme bändiä. Mafia tuli Tampereelta ja sen ensimmäisessä kokoonpanossa oli laulanut Garbagemenin ekan levyn laulusolisti Jusa. Tällä levyllä laulaja on Rellu. Tämä Juppi biisi on ensimmäinen levylle päässyt Mafia kappale. Myöhemmin parille kokoelmalle tuli varhaisemmilta demoilta biisejä ja Mafia teki kaksi omaakin EP:tä. Sekaannus tuli Virroilta ja se oli ehtinyt jo ennen tätä kokoelmaa tehdä kaksi EP:tä, splitin Massacren kanssa ja yksipuoleisen Kutsu EP:n. Sekaannuksen biisi tällä EP:llä on Reikä Päässä. Brutalin kotikaupunki oli Äänekoski ja tällä levyllä oleva Välkkyvä Aurinko oli yhtyeen debytointi vinyylillä. Vielä samana vuonna siltä ilmestyi omakin EP Tappavat Pisarat.
Kannet Pekka hoiti samalla tavalla kuin ensimmäisessäkin ULO-EP:ssä, ne oli painettu lehteen, josta ne sai leikattu, kuten myös etiketin. Puolikas etiketti, joka oli helpompi leikata irti ja liimata levyyn, oli taas ratkaisu.
Hiukka asian ulkopuolelta, mutta mainittakoon vielä, että Ulo julkaisi vielä kaksi levy. Ne eivät tulleet lehtien mukana vaan olivat erillisiä julkaisuja. Ensimmäinen näistä oli The Butchersin single Let Me Go / Let’s Go Out (ULOS-001; 1989) ja jälkimmäinen Y.U.P.:n 7” EP Julmasti Juhlallista (ULOS-002; 1991).
Jokelaisen Jarkko oli tullut tutuksi pienlehtikuvioista – tietenkin. Jarkko oli todella aktiivinen nuori kaveri, joka teki ikäänsä nähden – tai itse asiassa mitään ikätasoitusta ei tarvi Jarkolle edes antaa – erittäin upeaa ja asiantuntevaa Subterranean Jungle fanzinea. Kaiken lisäksi lehti ilmestyi todella taajaan.
Kun aikanaan sitten selvisi, että Jarkolla oli bändi, niin ajatuskuvio meni suurin piirtein niin, että kun kaverilla on noin hyvä musiikkimaku ja kun se on noin aktiivinen, niin eihän sen bändi voi olla huono. Tässä vaiheessa olivat kiteytyneet bändien kiinnityssäännöt: 1) Musiikin piti olla sellaista josta pidän – tämä oli kaikkein löysin kriteeri 2) Bändin piti olla hyvä myös livenä – olen aina arvostanut keikkoja, ne ovat paljon intensiivisempi tapa kuunnella bändiä kuin levyltä 3) Bändin tyyppien piti olla niin sanotusti hyviä tyyppejä – kun tämä homma nyt kuitenkin oli minulle harrastus, niin järkeilin, että harrastuksen pitää olla kivaa. Eikä kusipäiden kanssa vääntäminen ole sitä.
Jarkko oli selvinnyt mukavaksi mieheksi jo kirjeiden perusteella ja elävässä elämässä vieläkin mukavammaksi. Bändin demosta selvisi, että musiikki oli sitä mistä pidin. Toisaalta se oli kyllä oletettavaakin, kun kerran yhtye oli napannut nimensä Lurkersin LP:n nimestä ja Lurkers kuului suosikkibändeihini. Olen muuten ajan kanssa tullut siihen tulokseen, että Vesa Vahtera on yksi tämän maan parhaista punkpopmelodioiden säveltäjiä – harmi ettei mies ole saanut sitä arvostusta joka hänelle kuuluisi. Kun sitten näin vielä bändin livenä, niin oli selvää, että kaikki kolme kiinnityksen kriteeriä täyttyivät, joten ei muuta kuin levyn tekoon. Kolmas GLM oli basisti Tero Teränen, joka jäi minulle hiukan vieraammaksi.
Viisi biisiä (Warlord, Ain’t Got Nothing, Time Is Running Out Of My Hands, Just Like Always ja Where Did All That Go) äänitettiin Helsingissä Equaliz Studiossa elokuussa 1988. Äänittäjä toimi Ari Hämäläinen ja tuottajana hääri bändin kotikaupungin Salon kaveri Teemu Horto. Aikanaan, kun päästiin GLM:n pitkäsoittoa tekemään, oli Teemu korvannut Teron. Teemu vastasi tällöin isolta osin kitaroista ja Vesa pääosin bassosta.
Jarkko kun oli pystyvä pienlehtimies, teki kannet ja liitteenä olevan hyvän näköisen lehdykän. Levyn kansista ja etiketistä kannattaa mainita, että niistä puuttuu maininta erittäin lyhyestä Where Did All That Go kappaleesta. Salabiisejä siis harrastettiin jo ennen CD aikaa. Lehdykän takakannessa on Hiljaisten Levyjen mainos ja siinä oli kaksi Stiff tyyppistä iskulausetta ”Hiljaiset Levyt – Ne sähköisesti Äänitetyt!” ja ”Jo se kolisee, niin se on Hiljainen Levy!!”. Tämän tyyppisiä lauseita viljeltiin tuohon aikaan rutkasti nettisivuilla ja mainoksissa.
Tässä vaiheessa vaihdoin singlejen etikettipohjan. Uudesta pohjasta yritettiin saada sen näköinen, kuin etiketti olisi irtoamassa oikeasta yläkulmasta. Tämäkin idea oli pöllitty ja toteutettu huonommin kuin alkuperäinen. Ardeck, joka oli Undertonesin oma yhtiö ja jolle bändi levytti Siren jälkeen, käytti saman tyyppistä tosin neliväristä etikettiä.
Levy kaiverrettiin 33 rpm MTV:llä ja A-puolen materiisikaiverrus ”Welcome to the Garageland and rock and roll Jungle” on kunnianosoitus bändin innoittajalle Clashille, sekä Jarkon fanzinelle. B-puolen matriisikaiverus on ”Where Did All That Go (God’s Loonely Men) 0:34. Eli täältä löytyy mysteeribisin nimi ja kreditit.
Biisit Time Is Running Out Of My Hands ja Just Like Always päätyivät Saksalaisen Twang! Recordsin julkaisemalle kokoelmakasetille Under The Midnight Sun – A Compilation Of Finnish Rock Vol 2.
