Tässä olisi pieni videokatsaus tämän vuoden Rebellion festivaalien bändeihin. Bändejä oli taas neljän päivän aikana pitkälti yli 300. Vain pienen osan ehdin nähdä, eikä edes kaikista nähdyistä tullut otettu videota talteen, mutta sentään joistakin ja ne ovat nyt nähtävissä tässä artikkelissa. Lupauduin kirjoittamaan pidemmän Rebellion festivaalijutun Manifetsiin – en tähän juuri ilmestyvään, vaan seuraavaan numeroon. Joten jos aihe enemmän kiinnostaa, niin Manifetsi kannattaa hankkia vuoden lopulla, siihen juttuun tulee laaja taustoitus ja bändien lisäksi paljon muutakin mitä festareilla tapahtui.
Pirates Of The Pubs
Tuttuun tapaan menin ensin Almoust Acoustic saliin. Siellä on tuoleja, joissa voi istua, olut jonot siedettävät ja äänenvoimakkuus sellainen, että varsinkin myöhemmässä vaiheessa festaria korvat arvostavat sitä kovasti. Nyt päivän suunnittelun aikana soiton aloitti Pirates Of The Pubs. Bändi on irkku-punkkibändi … Tšekeistä! Hulvattoman hienoa ja energistä meno. Soundia värittivät haitari ja viulu. Isoin osa biiseistä laulettiin englanniksi, mutta osa tšekiksi, kuten tämä biisi tässä.
Viki Vortex & the Cumshots
Levyjen perusteella (viisi albumia viimeisen kymmenen vuoden sisällä) Viki joukkoineen vaikutti mielenkiintoiselta. Livenä yksittäiset biisit olivat OK, mutta pidemmän päälle trio aika ahdas toteutusmuotti alkoi puuduttamaan.
Teenage Bottlerocket
Yksi Rebellionin hyvistä puolista on, että siellä näkee sellaisia jenkkibändejä, joita ei muuten ehkä tulisi nähdyksi. Teenage Bottlerocketin kohdalla odotukset olivat todella korkealla, ehkä liiankin korkealla, sillä vaikka keikka oli hyvä, niin jotenkin tuntui, ettei saanut ihan sitä mitä odotti.
Blyth Power
Viime vuonna näin aivan vahingossa Blyth Powerin akustisen keikan ja oli aivan ihmeissäni, että mikä on tämä todella upea folk-punk-bändi. Isot pojat sitten kertoivat, että bändi on toiminut jo 80-luvun puolesta välistä ja tehnyt jo 20 albumia. Olin aivan ällistynyt, että miten tämä on mennyt aivan ohi minulta. Kun sitten tämän vuoden ohjelmassa oli sähköinen keikka yhtyeeltä, niin sehän meni sitten must-see-listalle. Ja kyllä olikin upea. Mahtavat soundit, rumpalilaulaja Joseph Porter oli aivan valloittava välispiikkeissään ja biisit hyviä. Nauhalle tarttui uudempaa materiaali oleva Timeline, joka ei ole aivan varhaisten biisien tasoinen, mutta erittäin nautittava sekin.
Sloppy Seconds
Sloppy Seconds oli juuri sitä mitä pitikin. Pikkupätkän keikasta missasin ja en sitten tiedä soittivat siinä kohtaa suosikkini I Don’t Wanna Be A Homosexual, vai onko niin, että biisi on näinä aikoina niin epäkorrekti (vaikka onkin sarkastinen), että sitä ei voi soittaa. Muita pikkuhittejä tuli sitten oikein kunnolla.
Penetration
Rebellionissa on aina nippu peruutuksia. Joko sairaustapauksia tai jenkkien kohdalla usein koko Euroopan kiertueen peruuntuminen. Tällä kertaa harmitti todella paljon, kun Descendents oli peruttanut esiintymisensä. Tilalle oli saatu Penetration. Penetration on yksi 70-luvun suosikeistani, joten osittain tilanne oli OK ja ihan mielelläni Pauline Murraytä kuuntelin, mutta … kyllä bändi on ihan eri genrestä kuin Descendents.
Duncan Reid And The Big Heads
Duncan oli hänkin must-see-listalla, vaikka viitisen keikkaa olen bändiltä tätä ennen nähnyt. Syy tuohon must-see juttuun on, että nämä Rebellionin keikat jäivät sitten viimeisiksi … NYYYH … sillä Duncan lopettaa musiikkihommat. Tässä yhtye akustisella lavalla ja käsittelyssä uuden LP:n biisi Oh My My.
The Outcasts
Yksi Pohjois-Irlannin punkylpeyksistä, The Outcasts, oli juuri niin punkuskottava kuin se aina on. Bändillä ei ole punkin parhaat biisi, mutta jotenkin asenne jolla ne toteutetaan tekee niistä parempia kuin ne ovat. Nyt nauhalle tarttui Seven Deadly Sins, joka on 80-luvun puolesta välistä, eikä sitä kaikkein rajuinta alkupään kamaa.
The Vapors
Jotkut pilkkasivat Vaporsia aikoinaan vara-Jamiksi, mutta minä pidin heistä. Bändi sai aikaan käsittämättömän hienon, mutta lyhyen sinkkusarjan ja bändin kahdesta albumista ensimmäinen on aivan klassikko. Viime vuonna näin yhtyeen ulkolavalla ja nyt sisällä. Tämä News at Ten on sitä vanhaa materiaalia, mutta bändi on tehnyt aika äsken uuden (kolmannen) albumin, joka on ihan kelpo sekin.
Neville Staple From The Specials
On Rebellionissa muutakin kuin punkkia. Skata ja reggaeta on tavallisesti aina jonkin verran mukana. Tällä kertaa tältä saralta tähti oli Neville Staple From The Specials. Neville veti paikan isoimman salin Empress Ballroomin aivan täyteen ja sai aikaan sellaiset bileet että käy pois alta. Koko alakerta pomppi niin, että se tuntui yläkerrassa asti. Nuoremmista koottu orkesteri takasi sen, että soitto ei ollut velttoa vaan tempo pysyi tiukkana koko setin.
Tv Smith & Paranoid Visions
Tv Smith oli koonnut parikin erikoisohjelmistoa festivaaleille. Yksi niistä oli yhdessä Paranoid Visionsin kanssa soitettu setti, joka koostui TV Smithin Cheap-bändin ohjelmistosta. T.V. Smith’s Cheap oli lyhytikäinen kokoonpano 90-luvun alussa, joka teki vain yhden albumin RIP… Everything Must Go! Sekin julkaistiin postuumisti yhtyeen jo hajottua, siitä tuo erikoinen nimi. Levy pitää kuitenkin sisällään todellisia TV Smith klassikoita, kuten My String Will Snap, Luxury In Exile, Ready For The Axe To Drop, jne. joita TV esittää edelleen soolona. Keikka oli tietenkin aivan mahtava, vaikka ihan pikkuisen moitin Paranoid Visionsin hiukan liian metallista sointia.
Country Moans
Country Moans oli kahdeksan miehen retkue, joka esitti Ramones biisejä hillbilly / country versioina. Hommasta paistoi läpi riemu ja kunnon kohkausmeininki. Eihän tämä mitään maata kaatavaa tietenkään ollut ja joku voi olla sitäkin mieltä, että näitä eri tavalla Ramonesia versioivia bändejä on jo liikaakin, mutta minä olen sitä mieltä, että tästä ei musiikki kaljanjuonnin oheen parane.
Bad Manners
Bad Manners sai Empress Ballroomissa melkein yhtä hyvät bileet pystyyn kuin Neville Staple edellisenä päivä, vaikka yhtye oli epätarkempi eikä niin riehakas. Niin ja tämä on ihan oma mielipiteeni, mutta eihän Bad Mannersin biisimateriaali pääse lähellekään Specialsin vastaavaa.
The Slackers
Jos Bad Manners ja Neville Staple heittivät festivaaleilla peliin bilevaihteen, niin New Yorkista tuleva The Slackers hoiti ska-homman huomattavasti elegantimmin ja genren alkujuuria kunnioittavammin kuin brittikollegansa. Liekö se, että bändi tuli jenkeistä, eikä varmasti iso osa yleisöstä tuntenut yhtye, aiheutti sen, että iso sali ei ollut edes puolillaan. Tämä tosin ei tuntunut bändiä juuri haittaavan.
TV Smith
TV Smithin akustinen setti oli iso yllätys, mutta ainakin minulle erittäin iloinen sellainen. Herra soitti tällä kertaa pelkästään uusia biisejä. Suurin osa setistä oli vielä levyttämättömiä seuraavalle albumille tulevia kappaleita. Vain ihan muutama edellisen levyn biisi kuultiin. Erittäin rohkea veto olla muuta kuin hittijukeboxi. Minä arvostin ja niin tuntui suuri osa yleisöstäkin arvostavan. Tässä on mies, jonka ei tarvi takertua vanhaan ja jolla on vain nostalgia arvo, vaan tässä on artisti, joka on äärimmäisen relevantti ja ajassa kiinni myös tänään.
The Only Ones
Only Ones oli ehkä bändi, jonka näkemistä odotin eniten. Se ei tarkoita, että olisin odottanut se olevan festareiden paras bändin. Yhtyeessä vain oli aikoinaan jotain sellaista salaperäistä voimaa ja omintakeista hehkua, että se piti päästä kokemaan. Lisäksi Peter Perrettin kaksi viimeisintä sooloalbumia olivat niin vahvoja, että ne saivat odottamaan, että nyt tulisi täysipainoista kamaa ja niin tulikin. Monta kertaa setin aikana kylmät väreet kulkivat selkäpiitä pitkin ja kun lopussa soitettiin Another Girl Another Planet niin pakkohan sitä oli alkaa tanssia ja T-paita kastui muustakin kuin vain hiestä. Hieno konsertti! Ei viikonlopun paras, mutta ehkä koskettavin. Hauskasti puhelimeen tarttui yksi aika harvinainen Only Ones pala Why Don’t You Kill Yourself? (minähän otan näitä pätkiä niin, että odotan kun miksaus on saatu kuntoon, niin sen jälkeen on seuraavan kappaleen, jotta pääsen sitten nauttimaan täysin rinnoin lopusta settiä).
Die Toten Hosen
Sitten se festivaalien täyttymys: Die Toten Hosen klubiympäristössä. Tätä olen odottanut siitä asti, kun vuonna 1994 näin yhtyeen Tampereen YO-talolla. Vuosi vuodelta lavat ovat bändillä isontuneet ja viime kesänä olin katsomassa yhtyettä Kölnin jalkapallostadionilla 60.000 muun kanssa. Ovat nuo hienoja konsertteja, mutta niistä puuttuu se aidon keikkapaikan intensiteetti, henki ja fiilis. Nyt sitä sitten saatiin. Setti oli hiukan tavallisesta poikkeava – eikä vain siinä, että normaalin kahden ja puolen tunnin sijaan yhtye soitti vain tunnin. Mukaan oli otettu muutamia harvinaisempi englanninkielisiä kappaleita, kuten Joe Strummerin muistolle tehty Goodbye Garageland – mahtavaa oli kuulla sekin livenä. Lisäksi setissä oli nippu klassikkocovereita ja niiden aikana nähtiin tietenkin vierailevia artisteja: TV Smith tuli laulamaan Gary Gilmore’s Eyes, Spizz Where’s Captain Kirkin ja Duncan sekä Sophie First Timen. Toki setissä oli onneksi riittävän iso osa omia hittejä saksaksi. Olin niin tyytyväinen keikan jälkeen kuin olla ja voi. Oli sellainen ihmeellisen kevyt olo ja hetken aikaa maailma oli täydellinen.
Ruts DC
Ruts DC:n olen nähnyt viime vuosina useamman kerran ja se on ollut aina nautittava. Niin oli nyt yhtyeen akustinen veto. Tätä settiä ei nähty akustisella stagella vaan oopperasalissa – selvää oli että yleisöä oli tulossa niin paljon, ettei suht pienelle akustisille salille sitä olisi mahtunut. Bändi on uskomattoman rento, hetkittäin jopa itseironinen, mutta samalla aivan käsittämättömän taitava. Varsinkin rumpali Dave Ruffy on tosi velho, reggae biiseihin mies saa pienelläkin setillä sellaisen grooven, ettei voi kuin ihmetellä. Niin ja tuo kokonaissoundi, joka syntyy vain kahdella akustisella kitaralla ja rummuilla on uskomaton. Se pätkä olisi pitänyt saada nauhalle kun kaverit soittivat yhden biisin keskellä pätkä Police and Thievesiä. Ehdottomasti yksi parhaista seteistä koko festarin aikana.
Tv Smith & Bored Teenagers
Toinen TV Smithin erikoisetti oli Bored Teenagersin kanssa soitettu Adverts-setti. Tämä tuli koettua jo viime vuonna, mutta oli yhtä intensiivinen kuin silloin. Voisi sanoa jopa hengästyttävä. TV ja bändi vetivät 50 minuuttia yhteen putkeen, ei yhtään taukoa, ei yhtään välispiikkiä, vain biisiä biisin perään. Noihin viiteenkymmeneen minuuttiin saatiin näin mahdutettu lähes koko Advertsin levytetty tuotanto. TV:llä on kyllä uskomaton kunto, mies on minua kolme vuotta vanhempi ja en usko että minä pystyisin tuollaista menoa pitämään kahta kappaletta pidempään. We Who Wait on hiukan hitaampaa Advers tuotantoa ja ilmestyi aikoinaan Safety In Numbers sinkun B-puolella.
Voodoo Glow Skulls
Tätä minulle oltiin etukäteen kehuttu, mutta jotenkin jätti kyllä kylmäksi. Angstia oli ja torvet antoivat mukavan lisävärin soittoon, mutta sellaiseksi itsetarkoitukselliseksi uhoksi tämä välillä kääntyi. Ehkä olin tässä vaiheessa jo väsynytkin. Tämä jäi uskomattoman viikonlopun viimeiseksi nähdyksi bändiksi.
Näiden lisäksi tuli nähtyä noin saman lainen määrä muita yhtyeitä, mutta kyllä tässä nipussa ovat ne parhaat.
