The Underclass tuli minulle tutuksia vuoden 2013 Ramoviisuissa joiden tuomarina oli. Ramoviisujen finaali järjestettiin 25.5.2013 Helsingissä Club Libertéssä. Yleisöäänestyksen voitti Psykoterapia, kun taas tuomaristoäänestyksessä päädyttiin tasapeliin ja tuomariston suosikki valittiin kolikonheitolla, sen voitti The Underclass. Tuo oli muuten Underclassin aivan ensimmäinen keikka. Finaaliin bändit oli valittu kasettikarsinalla.
Killer Records oli luvannut kustantaa tuomariston voittajalle seiskatuumaisen, joten Underclass pääsi tekemään Say Hello To The Kids EP:n vuonna 2014. Yhteistyö Killerin kanssa päättyi tähän, joten kun yhtye alkoi suunnitella pitkäsoittoa, kääntyi Kukka, joka oli minulle tutuu jo Punk Lurexista ja ties mistä, puoleeni ja kysyi kiinnostaisiko minua julkaista täyspitkä. Kyllä kiinnosti.
Bändin kokoonpano oli: Marko Säärelä (laulu), Raipe Laine (kitara), Jari ”Kukka” Kukkaisniemi (basso) ja Muje (rummut)
Levy äänitettiin bändin Nekalan treenikämppästudiolla ja äänittäjän toimi Teemu Kiiskilä. Samassa sessiolla äänitettiin muutamia ylimääräisiä covereita Billy Braggiltä, Billy Joelilta ja Pelle Miljoonalta. Kahteen ekaan ei saatu lupia. Kolmanteen oli luvat ja Vapaus on suuri vankila sai englanninkielisen tekstin nimellä When you are young. Jostain syystä se kuitenkin äänitettiin suomeksi ja levyä kasattaessa todettiin, ettei yksi suomibiisi oikein istu joukkoon. Lopulta levylle tullut ainoa cover oli Oppressedin Work Together.
Kannet teki Sami Björkqvist ja kansikuva piirros bändistä oli harvinaisen hieno. Yritin ostaa Samilta kansikuvan originaalia omiin kokoelmiini, mutta se ei onnistunut, koska kansikuva ei ollut erillinen piirros, vaan kukin hahmo oli piirretty erikseen ja kuvattu sitten valmiiksi kokonaisuudeksi. Pikku fiba kansien kanssa sattui, sillä etukannessa lukee ”Gray Zone”, kun taas kansien päädyssä ”Grey Zone”.
Lehdistötiedotteeseen levystä kirjoitettiin näin:
”Tamperelainen The Underclass julkaisee ensimmäisen kokopitkän levynsä joulukuun alussa, oltuaan kimpassa kohta kolme vuotta. Julkaisijana toimii niin ikään tamperelainen pitkän linjan levy-yhtiö Hiljaiset Levyt. Ennen pitkäsoittoa bändi on ehtinyt äänittää seiskatuumaisen ep:n nimeltä Say Hello To The Kids.
The Underclass on tuonut yhteen vahvan poliittisen näkemyksen ja pitkän linjan punkkokemuksen. Jäsenten bändistaustasta löytyy mm. Riistetyt, Pojat, Black Mambo, Mambo Jones, Lastauslaiturin Pojat, Flags Of Unity, Hansas, Kapelle Vorwärts, Eristetyt, Punk Lurex ja Blitzkrieg Boys.
Yhtyeen perusta on klassisessa 77-punkrockissa (Sex Pistols, Ramones, Clash). Samalla soundissa Billy Bragg kohtaa Dichargen, flirttaillen 80-luvun Oi -musiikin kanssa.
Lisäksi bändi on ehtinyt valloittaa ulkomaita halkomalla pakettiautolla pitkin Venäjän maata ja soittamalla eläkeläisille Saksassa.
Biisit ovat yksinkertaisia, niin sointuja kuin sanoja on käytetty maltillisesti. Riffien ja lauseiden ympärille rakentuu tarttuva ja kantaaottava kappale. Aiheet kertovat ihmisten eriarvoisuudesta, ja kulkevat selviytymistarinoissa kapitalistisen yhteiskunnan aallokossa. Levyn nimibiisissä yhtye tekee selväksi, että harmaalle alueelle ei astuta.
Ota alaluokan asia omaksesi!”
Levy jäi yhtyeen ainoaksi. Keikkailua jatkettiin kuitenkin vielä aika pitkään. Isoja keikkoja oli Cockney Rejectsin lämppääminen Klubilla ja Saksassa soittaminen FestivalKult – festareilla. Tukholmaan oli myös sovittu keikka Rebel Days festelle vappuna 2017. Kukka muistelee tätä keikkaa: ”Paikalle ei päässyt bändistä muita kun minä. Lähdin tuolloin Turusta päivää muita aikaisemmin ja seuraavana aamuna selvisi että rumpalin auto oli hajonnut ja kävi ilmi että eivät ehdi lauttaan. No siellä oltiin basson kanssa Södermalmilla yksin.” Toimita sitten kuihtui, mutta nyt yhtye on aktivoitunut uudestaan.
Olin vuonna 2013 Ramoviisuissa tuomaristossa. Finaali on 25.5.Helsingissä Club Libertéssä. Varsinaisten kilpailuesitysten jälkeen, kun yleisöääniä laskettiin, esiintyi väliaikaohjelma pienikokoinen nainen akustisen kitaran kanssa. Kun hän aloitti, niin olin tippua tuolilta. Ensikin oli SE ÄÄNI. Täyteläinen, voimakas ja oikealla tavalla angstinen. Sitten oli se kitaran soitto. Siinä oli tiukka aggressiivinen ote, josta tuli mieleen joskus kuulemani lausahdus, että kitara on lyömäsoitin. Homman viehätyksen viimeisteli soitetut kappaleet, jotka olivat etupäässä vanhoja punkstandardeja. En voinut kuin todeta, että tässähän on naispuolinen TV Smith.
Innostuin ihan kerrasta ja menin juttelemaan keikan jälkeen ja siinä oikeastaan jo sovittiin yhteistyöstä. Parilla viestivaihdolla sitten viimeisteltiin asia. Näin Dannyssä potentiaalia ja mietin, että mitenkä tämän saisi lyötyä läpi. Vaikka Danny oli muutamassakin bändissä ollut, niin nimeä ei ollut isommin, joten mietin, että ensimmäinen levy menee ehkä osittain ”hukkaan”, mutta sillä ja sitä seuranneilla keikoilla tehdään artistia tunnetuksi.
Siksi ehdotin, että tehdään niin että ensin julkaistaan täyspitkä CD, jossa Danny esittää noita punkcovereita, joista Ramoviisujen setti etupäässä koostui. Dannyn miehellä oli oma kotistudio ja ajatus oli, että tämä levy tehtäisiin siellä. Sitten reilun puolen vuoden päästä julkaistaisiin omaa materiaalia oleva levy ja toivottaisiin, että sillä saataisiin tehtyä todellinen läpimurto.
Tätä suunnitelmaa alettiin sitten toteuttamaan. Meni kuitenkin yllättävän pitkään ennen kuin pari ensimmäistä biisiä sain kuultavakseni – ne olivat mielestäni hyviä. Makke (Danny mies) ei kuitenkin jostain syystä ollut niihin tyytyväinen ja sen sijaan että olisi tehty uusia biisejä hän halusi äänittää jo tehdyt uudestaan. Siinä sitten tuli sellaista hidasta soutamista ja huopaamista, eikä homma tuntunut edistyvän ollenkaan.
Sitten aivan yllättäen tuli nauha, jolla ei ollutkaan pelkkää Dannyä ja akustista kitaraa vaan kaksi bändin kanssa tehtyä puoliakustista biisiä. Danny taustalla oli sellaisia tekijöitä kuin Dalle Dahlman, Kimmo Kalaja, Juuso Järnström ja Linda Nybonn. Makke hoiti äänityksen ja tuottamisen.
Olin hiukan ihmeissäni, että mitenkäs tässä nyt näin kävi. Mutta kun nauha oli erinomainen, niin mikäs siinä – tällä mennään. Vaikka suunnitelma muuttui, niin usko oli edelleen kova, että tästä tulee vielä jotain, joten seiskatuumaista tehtiin kahdella värillä, mustaa ja sinistä.
Lehdistötiedotteeseen kirjoitettiin näin:
”Tämä taskuraketin kokoinen trubaduuri on parin vuoden aikana noussut todella kovan luokan esiintyjäksi punk- (ja muissakin) piireissä. Dannyn historiasta löytyy Ratpack-yhtye, mutta viimeiset vuodet Danny on esiintynyt etupäässä soolona, tehden kuitenkin joitakin vierailuja, kuten tänä vuonna Mohiklaanin singlellä Mieli matkustaa. Danny meriittilistalle kuuluu myös maininta ”ainoa kolme kertaa Ramoviisut voittanut artisti”.
Danny tunnetaan viskinkarheasta äänestään, kovasta asenteestaan sekä tiukasta keikkailuistaan. Useasti Suomessa vieraillut The Adverts-legenda TV Smith on soittanut muutaman kerran Dannyn kanssa ja on todennut, että Englannissa Danny olisi jo tähti.
Nyt Danny Punk on levyttänyt bändin kera kaksi punk- / rock-klassikkoa, Ramonesin Danny Says:in ja Joan Jettin Make Beleive:n. Dannyä on tituleerattu Suomen Joan Jettiksi joten siinä mielessä tuo B-puolen valinta kumartaa esikuvien suuntaan. Biiseistä on tehty lähes bossanova-vaikutteiset akustisvoittoiset versiot jotka rullaavat todella kauniisti, mutta asenne ja ennen kaikkea Dannyn ääni ovat entisellään. ”
Single sai varsin suopeita arvioita aina Saksaa myöden. Guitars Galoren arvio todettiin mm.: ”Punk ist eher die ganze attitude. Es gibts hier auch gar kein schlagzeug … Danny Punk orientiert sich jedoch mehr am original. Sehr sympatische single!”
Sitten olisi pitänyt alkaa tekemään sitä pitkäsoitto, mutta jotenkin tuntui, että kaikilla tipahtivat rukkaset. Pari kertaa sen perään kyselin, mutta sain vastaukseksi ympäripyöreitä kommentteja siitä että lähiaikoina voitaisiin aloittaa. Lopulta homma sitten vain kokonaan jäi. Minua jäi kyllä harmittamaan, ettei niitä Danny hienosti esittämiä versioita klassikoista koskaan sitten tullut dokumentoitua.
Kun olin päässyt Mäkkelän EP:n myötä vinyylin julkaisemisen makuun, niin äkkiä piti saada lisää. TV Smithin kanssa oli puhuttu jo joskus aikaisemmin siitä, että häneltä ei ollut juurikaan vinyyli seiskoja ilmestynyt. Näin Timiä jälleen kerran tuon Mäkkelän EP:n ilmestymisen jälkeen ja innoissani kerroin, että nyt voidaan korjata tuota sinun seiskojen puutetta.
Timiltä oli juuri ilmestynyt erittäin pienipainoksinen neljän biisin CD-EP Saksassa. Sen musiikki oli ollut tilaustyö, jossa Tim oli kirjoittanut biisejä saksalaisen näytelmäkirjailijan Dirk Laucken näytelmään Der Kalte Kuss von warmem Bier. Näytelmä kertoi kahdesta miehestä – entisestä Itä-Saksan rajavartijasta ja Afganistanista palaavasta sotilaasta – jotka pakenivat alkoholiriippuvuutta hoitavalta klinikalta. Miehet tapaavat rapistuneessa rock’n’roll-baarissa. Yritettyään suojella baarin omistajaa tämän aggressiiviselta poikaystävältä, tilanne eskaloituu väkivallaksi, kun hahmojen menneisyys palaa kummittelemaan. Nämä neljä biisiä esitettiin näytelmässä videoina taustalla olevalla valkokankaalla. TV Smith myös esiintyy osassa videoita.
Tämän CD-EP:n avausbiisi oli Dangerous Playground, josta pidin todella paljon. Kun Timin kanssa sitten hahmoteltiin mitä biisejä seiskalle tulisi, niin ehdotin tätä. Ehdotus kelpasi Timille ja hän sanoi, että sen pariksi sopisi hienosti The Rock ’N’ Roll, joka sekin on tuolla CD-EP:llä. Lisäksi Tim ehdotti, että jotta seiskatuumainen olisi hiukan erikoisempi, niin hän voi tehdä A-puolen biisistä single editin ja B-puolesta häneltä löytyi sähköisempi versio. Hommahan oli tällä sitten ihan selvä.
Biiseistä Dangerous Playground on tehty näytelmän Richardille, joka on äskettäin palannut palveluksesta Afganistanista. Mikä sai hänet menemään sotaan alun perin? Voiko elämä koskaan olla ennallaan, kun hän tulee kotiin? Voiko hän koskaan todella palata kotiin? Rock’n’roll puolestaa kertoo baarista ja siellä olevien särkyneistä unelmista.
Levyllä TV Smithin kanssa esiintyvät Tim Cross ja Vom Ritchie. Kannen kuvat oli Tommi Ujo ottanut TV:n aiemmalta Suomen kiertueelta. Kansikuva on Keitolaikka-festarilta ja takakansi Helsingistä. Kun single oli valmis, Timiä hiukan harmitti kansikuvassa se, että hänellä on käsissä vuohennahkaiset siteet. Oliko se tenniskyynärpää vaiko jännetuppitulehdus, jonka takia hänen piti niitä käyttää.
Single teetettiin MY45:lla ja sen painos oli 500 kappaletta.
”Saksan Martti”, eli Martti ” Mäkkelä” Trillitzsch oli tullut tutuksi joskus 90-luvun alku puolella jollain musiikkimessulla. Martin äiti oli Suomalainen ja Martti oli kovin innostunut Suomalaisesta indiemusiikista. Paitsi, että hän oli artisti itsekin, oli hänellä levymerkki ja Kioski niminen kauppa, joka myi suomalaisia levyjä. Kun minä aloitin yhteistyötä Martin kanssa, oli hän jo ehtinyt julkaista Eläkeläisiä. Martti oli erittäin innoissaan Nightingalesista ja julkaisi heiltä kokoelma levyn Saksassa. Sitten julkaisimme yhdessä Martin kanssa Sentimental Hospital -albumin, jossa kustannukset ja painos jaettiin puoliksi.
Martti keikkaili usein Suomessa ja 2014 yritti tosissaan tehdä läpimurtoa täällä. Martti kyseli minulta julkaisinko hänen levynsä täällä. Pidin miehen musiikista ja halusin auttaa, mutta kovasti epäilin minkä verran levyä saisin myytyä, eli projekti vaikutti vahvasti taloudellisesti tappiolliselta. Kun tätä kerroin Martille, niin häneltä tuli hieno idea. Julkaisin saman EP:n jonka hän julkaisi Saksassa, käytettäisiin samoja prässäys peltejä, tehtäisiin vain uudet kannet ja etiketit. Näin ei tarvitsisi maksaa kallista matrisointia. Yks kaks, homma alkoikin kuulostaa mahdolliselta. No ei se lopulta ihan noin mennyt, sillä B-puolella vaihdettiin lopulta yksi biisi.
Halvempi kustannuksia isompi houkutin oli, että pääsisin pitkästä aikaa julkaisemaan vinyyliä. Olin ehdottomasti ”vinyyliuskovainen” ja pidin pikkulevyistä – rockin peruselementti on kahden hienon biisin paketti. Tämän julkaisun kautta aukenisi yhteys Saksaan halvahkolle vinyylitehtaalle ja vinyylejä pääsisi julkaisemaan uudestaan.
Eipä siis muuta kuin toimeen. Mikään myyntihitti levy ei ollut, kuten odotinkin, mutta kovin tyytyväinen olin sen julkaisuun – olin siirtynyt takaisin vinyylikantaan ja yhteistyö MY45-puristamon kanssa alkoi, joka jatkuu edelleen. Ajan kanssa levyistäkin pääsi eroon, sillä aina kun Mäkkelä kävi Suomessa kiertueella, osti hän minulta boxin (25 kappaletta) levyjä myytäväksi keikoilla omakustannushintaan. Kaikkineen sellainen julkaisu, josta jäi erittäin hyvä fiilis.
Levyn lehdistötiedote avaa enemmän mistä Mäkkelässä on kyse:
”Kierrettyään vuosia ympäri Eurooppaa Espanjasta Iso-Britanniaan, kotimaastaan Saksasta Suomeen nimellä Mäkkelä’s Trash Lounge on singer-songwriter tiputtanut viimeinen nimestään loppuosan. Ensimmäinen miehen Suomalainen julkaisu Single of the Year ilmestyy ytimekkäästi nimellä Mäkkelä.
Edellisellä kiertueellaan Suomessa 2013 Mäkkelä aloitti äänitykset Rovaniemellä käydessään paikallisten ystäviensä Nightingalesin Jorma Pirttijärven (piano) ja Maxi Mäkitulkkila (rummut). Äänityksiä hän jatkoi Barcelonassa ja Würthissä Sakssa ja tuloksena oli 9pm Recordsille tehty EP Single of the Year. Nyt samalla nimellä, mutta uudella B-puolella vartutettu Single of the Year ilmestyy Suomessa.
Crisis saa hienoa potkua Jorma Pirttijärven upeasta pianotyöskentelystä. Tramontanaa puolestaan värittää Porilaisen multi-instrumentalistin Pentti Dassumin eksentrinen perkussiointi.
Mäkkelää on verrattu sellaisiin artisteihin kun Billy Bragg, Wreckless Eric, Gavin Friday, Townes van Zandt ja Ryan Adams – siis omaa tietään kulkeva, musiikin pitkästä perinteestä ammentava singer-songwriter.
Single of the Year esittelee erinomaisesti Mäkkelän omintakeista lähestymistä kappaleiden säveltämiseen ja sovittamiseen. Akustinen kitara, irlantilainen bouzouki, ragtime piano, haitari ja perkussiot yhdistettynä intensiiviseen lauluun tekevät tästä levystä jotain mitä Saksalainen Nonpop -lehti kuvailee sanoilla: ”Americana with a marvellously eccentric lofi-flair”.
Mäkkelä voi levyn lisäksi kuulla livenä toukokuussa, kun hän tekee levyn julkaisukiertueen Suomessa.
Kiertuepäivät
20/05/14 Helsinki, Club Liberté @ Kallio Songwriter Night
21/05/14 Tampere, Telakka (w/ Jaakko & Jay)
22/05/14 Seinäjoki, Still Standing
23/05/14 Vaasa, Skafferiet at Ritz (w/ Schlagwerk)
Edellinen Wolfmen albumi Boothill Express oli ilmestynyt 2010. Sen jälkeen yhtye oli toiminut hiukan periodi luonteisesti. Oli aikoja, kun yhtyeestä ei kuulunut mitään, mutta sitten se teki taas nipun keikkoja. Uudesta levystä oli kuitenkin puhe aika ajoin ja vuoden 2013 suunnitelmat alkoivat realisoitua. Wolfmenin nokkamiehen Jallu Korven mukaan A.N.G.R.Y. oli tarkoitettu jonkinlaiseksi välitilinpäätökseksi. Periaate levyn tekemisessä oli teemalla ”old, new, borrowed and blue”, eli uusien biisien lisäksi levyllä on vanhempaa materiaali, jota ei ollut aikaisemmin levytetty sekä muutamasta kappaleesta uusi versio.
Levy tehtiin samalla reseptillä kuin edellinenkin. Äänitykset tehtiin Tampereella Headline studiolla ja äänittäjän oli Jani Viitanen. Tuottajaksi merkittiin Jani ja yhtye. Masteroinnin tekei Chartmakersin Svante Forsbäck. Kannet puolestaan olivat jälleen ”kuudennen susimiehen” Kari Kuusisen käsialaa. Taustalauluissa levyllä oli avustamassa virtuoosimainen Klaus Erik Wirzenius; Wirzenius soitti muun muassa yhtyeissä Anthriel, Bullet Ride, Manzana ja Dave Lindholm. B. Inventive. Hän kuoli äskettäin 13. elokuuta 2025, R.I.P..
Jallu kertoo Wirzenius osuudesta levyn tekemiseen: ”Klaus ei ollut edes kuullut biisejä kun saapui studioon. Siitä sitten biisi kerrallaan kuunneltiin ja alettiin työstää. Pari hörppyä lonkeroa väliin, käynti tupakkakopissa ja seuraava kappale. Muutama tunti ja puoli koppaa lonkkua siinä meni. Klaus oli kone.”
Uudelleen tehdyt biisit olivat: Machine Gun Jesus ja Vamp (molemmat split-EP:ltä Lähtevien Junien kanssa 1988), Hurt (I’m Insane) (singlen A-puoli 1991) ja A Hectic Mission (Zombie Hop -singlen B-puoli 1990).
Vanhaa materiaali edustivat: Electric Shock (levyttämätön biisi Zombie Hop -singlen sessiosta vuodelta 1990), Unholy Land (Biisi vuodelta 1987. Alkuperäinen nimi oli Sugar Hill Blues ja bändi soitti sitä keikoillaan jo ennen debyyttialbumiaan The Shadow War, jolle ko. kappale ei kuitenkaan mahtunut. Uuden tekstin biisiin teki Moke), Good Morning Hangover (Ennen Wolfmenia vaikutti hetken kokoonpano nimeltä Zoo. Eräs Zoo-biisi oli nimeltään Suuri kanuuna ja se tehtiin nyt nimellä Good Morning Hangover. Porilainen yhtye Isonmäen Työttömät Hitsarit versioi samoihin aikoihin Kanuunan. Tästä bändit saivat idean julkaista biisit samaan aikaan.) ja Rooster (Brutal albumilta ylijäänyt kappale 1994).
Uusi biisejä olivat: Mystery, Monster ja Nervegas.
Lisäksi levyllä on yksi lainabiisi, hollantilaisen Nits-yhtyeen Slip of the Tonque.
Levyn julkkarikiertue oli melko mittava:
PE 28.02. PORI, Rock Bar Monttu *Album Release Party*
Vuoden 2009 Punk Lurex paluun jälkeen kokoonpanossa oli tapahtunut paljon muutoksia. Isoin asia oli tietysti se, että tämän levyn teossa ei toinen alkuperäisestä voimakaksikosta, Riitta Suojanen enää ollut mukana. Tätä merkittävää muutosta korostettiin sillä, että nimestä tiputettiin lopusta OK pois.
Lopulta kokoonpanoa hienosäädettiin vielä kerran ennen studioon menoa rumpalin osalta. Alilla alkoi olla perhe/työkiireitä ja treenejä oli vaikea saada järjestymään. Vain muutama kuukausi ennen studioon astumista remmiin liittyi Markus ”Saastis” Saastamoinen, ja bändi oli studiokunnossa yllättävänkin vikkelästi ja levyä lähdettiin äänittämään 2012 alkuvuodesta, kymmenen vuotta edellisen levyn jälkeen. Kokoonpano oli siis: Tiina Wesslin (basso, laulu), Kukka Kukkaisniemi (kitara), Pasi Jouhki (kitara) ja Markus Saastamoinen (rummut)
Studioksi valikoitui perinteinen Headline ja äänittäjäksi luonnollisesti Viitasen Jani.
Levyn biiseistä Jari Kukkaisniemi kertoo:
”Biisientekeminen oli luonnollisesti muuttunut uuden kokoonpanon myötä ja levyllä oli mukana uuden kitaristin Pasi Jouhkin biisejä peräti viisi. Näistä Asunnottoman Laulu oli selkeästi erottuva muusta materiaalista ja ehkä Punk Lurex -mittapuulla pienoinen hitti. Levynjulkaisun aikana käytiinkin keskusteluja levyn yhtiön kanssa biisijärjestyksestä Asunnottoman laulun suhteen. Hiljaiset levyt oli myös huomannut biisin laadukkuuden ja toivoi sitä ensimmäiseksi biisiksi mutta bändin mielestä noin hidas biisi ei voinut olla levyn aloittava biisi. Lopulta biisi sijoitettiin kuudenneksi. Biisistä tehtiin myös jonkinlainen epävirallinen video YouTubeen.
Muutkin Pasin biisit olivat sen perinteisen Lurex-biisimuotin ulkopuolelta, mikä lisäsi levyn monipuolisuutta: Lontoossa palaa taas oli Clash/Rancid -tyyppinen duuribiisi ja Vihan ja väkivallan maailman kurkotti suomi-hc:n suuntaan. Missä olet ihminen? oli tuon ajan setin aloitusbiisi. Ankea päivä oli kunnianosoitus Greenpeace merikapteeni Martti Leinoselle.
Tiina toi kolme vahvaa kappaletta, joista Liittoudutaan on yhä setissä. Lisäksi Black Mambosta ja Pojista tuttu Raipe Laine kävi vetämässä dueton Tiinan kanssa Mun silmillä -kappaleeseen, jonka Tiina ja minä sävelsimme yhdessä. Joukkoon mahtui myös Jouni Tannisen On puututtu ongelmaan sekä levyn päättävä perinteinen cover: Staten och kapitalet.”
Levyn masterointiin kulutettiin paljon aikaa. Pasi suhtautui masterointiin varsin pedantisti ja useita versioita kokeiltiin. Lopulta Pentti Dassumin masterointi kelpasi. Levynkansista ja valokuvista vastasi Jukka ”Jukkeli” Nakari.
Hiljaiset Levyt julkaisi levyn vain CD:nä. Jukkelin levymerkki Kämäset Levyt julkaisi levyn myöhemmin LP:nä 28.7. 2012 Puntalan punkfestivaaleilla.
Keikkoja tehtiin levyn tiimoilta kiivaammin kuin pitkään aikaan. Tampereenkin ulkopuolella käytiin tuolloin ainakin Vaasassa, Kouvolassa, Oulussa, Jyväskylässä ja Helsingissä. Ja Yle Tampereen pikkujouluissa käytiin soittamassa akustinen keikka.
Lehdistötiedotteeseen levystä kirjoitettiin:
”Tamperelainen Punk Lurex julkaisee uuden pitkän cd:n kymmenen vuoden levytystauon jälkeen. ’Puolesta ja vastaan’ on vuonna 1993 perustetun bändin neljäs pitkäsoitto. Julkaisija on Hiljaiset levyt –yhtiö, joka on julkaissut myös kaikki Punk Lurexin aiemmat levyt.
Punk Lurex tunnetaan tarttuvista melodioista, yhteiskunnallisesti kantaaottavista teksteistä ja heleästä naislaulusta. Linja pitää myös uudella levyllä, joskin soitto on entistä tiukempaa ja mukaan on tullut entistä enemmän sävyjä ja koukuttavia kitarariffejä. Teksteissä käsitellään laajasti aikamme yhteiskunnallisia ilmiöitä: oikeistopopulismia, asunnottomuutta, eläinten oikeuksia, kansalaisaktivismia…
Asenteeltaan Punk Lurex on nimensä mukaisesti punk-bändi, mutta hienot popmelodiat ja koskettavat tekstit hellivät taatusti myös poppia tai jopa iskelmää suosivan musiikinystävän korvaa. Esimerkiksi levyn herkkä kuutosbiisi Asunnottoman laulu pesee mennen tullen monet nykypäivän radiohitit.
Puolesta ja vastaan sisältää 11 biisä. Kymmenen hienon oman teoksen paketin kruunaa Ebba Grönin tunnetuksi tekemä Blå tåget –klassikko Staten ocn Kapitalet.
Punk Lurex ottaa kantaa puolesta ja vastaan!”
Levy sai erittäin hyvän vastaan oton.
Arto Hietikko kirjoitti siitä Toiseen Vaihtoehtoon #239 muun muassa näin:” Asunnottoman laulu on aika uskomaton biisi, lähes iskelmää, ja jumalaisen kaunis. Ja se sanoitus tässäkin biisissä, kuten kaikissa Punk Lurexin biiseissä, on vielä päälle se lopullinen niitti. Ensimmäisen kerran tätä levyä kuunnellessani olin liikuttunut. Siis ihan oikeasti. Tunteita herättävä ja herkistäväkin levy.”
Noise.fi puoelstan kirjoitti: ”Tampereen melopunkkarit Punk Lurex tekee paluulevyn 10 vuoden tauon jälkeen. 90-luvun alkumetreillä perustettu yhtye on jättänyt OK-jälkiliitteen nimestään jonnekin 20-vuotisen tiensä pientareelle, ja tähyää tulevaisuuteen uudella nuoruuden uholla ja innolla. Päälle päin kepeän melodisesti liitävä, 70-80-luvun taitteen Kollaa Kestää-Ratsia-Noitalinna Huraa! -akselista muistuttavan Punk Lurexin vahvimpia tavaramerkkejä on heleä-ääninen basisti-laulaja Tiina Wesslin, jonka naivistinen, punk-kliseitä kierrättävä hempeilytulkinta tuo mielenkiintoisen ja raikkaan vaihtoehdon moderniin ryppyotsaiseen, vittuilevaan, genreuskolliseen punkkiin.”
Sukupuita on taas syntynyt muutama lisää, joten eiköhän ole oikea aika lisätä taas uudet bändit hakemistoon. Se kattaa nyt 1300 bändiä!!! Tulen aika ajoin ylläpitämään hakemistoa, eli lisään siihen uusien sukupuiden yhtyeet, mutta tämä lisääminen ei tapahdu aina uuden sukupuun valmistuessa.
Muutama – tai no aika monta – sanaa hakemistosta:
Siinä on mainittu kaikki ne bändit / artistit, joista on sukupuussa oheisteksti, eli bändin / artistin lyhyt esittelyteksti.
Bändit / artistit on aakkostettu nimen ensimmäisen sanan mukaan. Tämä tarkoittaa, että jos artisti esiintyy omalla nimellään, niin aakkostus on etunimen mukaan. ”The” sanat bändien nimen edestä on tiputettu pois.
Jos bändin nimi vaihtuu, on hakemistossa molemmat nimet.
Nimen lisäksi hakemistossa on kaksi saraketta: Sukupuun erittäin lyhyt kuvaus ja linkki sukupuuhun, joka vie sukupuun sivulle Hiljaisten Levyjen saitilla.
Jos bändi / artisti esiintyy kahdessa sukupuussa, niin se on kahteen kertaan hakemistossa. Kahteen kertaan esiintyminen voi johtua joko siitä että se on ajallisesti eri sukupuissa tai että sukupuun rajaukset ovat sellaiset, että se on otettu kahteen eri sukupuuhun. Tämä tilanne on esimerkiksi Helsingin uusi aalto ja Smack sukupuissa, joissa on muutama sama bändi.
—
Pari sanaa myös sukupuiden lukuohjeeksi:
Sukupuun alussa on aina lyhyt ingressi teksti, joka kertoo mitä sukupuu pitää sisällään, sekä tavallisesti myös hiukan taustaa sukupuun käsittelemästä osa-alueesta.
Sukupuun rajaus on usein tietty kaupunki ja sieltä tietty ajanjakso (vaikkapa Joensuu 70-luvun lopusta 1990-luvun loppuun). Rajaus voi olla myös tyylillinen tai jokin muu seikka, jonka ympärille sukupuu on rakennettu.
Tavallisesti sukupuuhun otetuilta bändeiltä edellytetään, että ne ovat levyttäneet. Muutamia poikkeuksia tästä on, esimerkiksi olen saattanut katsoa, että jonkun merkittävän artistin ensimmäinen bändi on syytä mainita, vaikka siltä vielä olisi tullut levyä. Tai jos kahden bändin välissä on levyttämätön bändi, mutta joka on hyvä dokumentoida artistin uran kuvaamisen kannalta.
Kustakin bändistä on lueteltu kaikki pääkokoonpanot (jotka kuuluvat sukupuun rajauksen sisään). Tämä tarkoittaa, että jos muutamalla keikalla tai jopa yhdellä kiertueella on soittanut joku soitta, mutta pestin kesto on jäänyt muutamaan kuukauteen, eikä levytyksiä ole, niin tällainen kokoonpano ei ole mukana.
Myös kaikkia levyllä vierailevia tai avustavia muusikoita ei kokoonpanoissa ole lueteltu.
Niistä bändeistä, jotka kuuluvat sukupuun rajaukseen, on sukupuussa oheisteksti. Se esittelee lyhtyesti artistin tekemisen ja pyrkii listaamaan ainakin pitkäsoitot, usein myös singlet. Oheisteksti voi olla pilkottu useamaan osaan ja ripoteltu eri kokoonpanoversioiden kohdalle. Aina oheisteksti on lähellä jotain artistin / bändin kokoonpanoversiota.
Jos joku soittaja siirtyy bändistä toiseen bändiin, joka ei kuulu sukupuun rajauksen sisään, niin artistista lähtee viiva ja viivan päässä on pelkkä bändin nimi. Usein tuo ulkopuolella olo tarkoittaa vaikkapa sitä, että bändi on toisesta kaupungista.
Sukupuusta poistuvasta artistista on mainittu vain seuraava bändi, ei hänen kaikkia yhtyeitään tai edes niistä merkittävintä.
Joissakin tapauksissa myös sukupuuhun tulo on merkitty. Jos muusikko on soittanut merkittävässä bändissä, joka ei mahdu käsiteltävän sukupuun rajauksiin, niin isommalla on bändin nimi, sen alla vain kyseisen artistin nimi (ei koko bändin kokoonpanoa) ja siitä viiva kokoonpanoon, johon hän on tullut.
Viivat olen yrittänyt pitää selkeinä, mutta joskus ne risteävät ikävästi ja silloin joutuu olemaan tarkkaavainen mihinkä viiva jatkuu.
Muusikko on saattanut soittaa kahdessa yhtyeessä yhtä aikaa ja tällöin hänen viivansa haarautuu. Tämä myös tekee lukemisen joskus tarkkaavaisuutta vaativaksi.
Jos viivasta olisi tullut kohtuuttoman pitkä ja moni muita viivoja ylittävä, niin sukupuun selkeyden vuoksi artistista lähtee lähes sukupuun ulkopuolelle menevä merkintä (siis pelkkä kokoonpano nimi), mutta sen alla on lukuohje (vaikka ”katso vasempaan reunaan”). Tuon ohjeen suunnasta löytyy kohta mistä muusikon ura jatkuu.
Tietenkään en yksin ole pysynyt kaikkia tietoja selvittämään, vaan apuna olen käyttänyt ystäviäni. Sukupuussa on usein kiitoslaatikko, jossa on lueteltu henkilöitä, jotka ovat enemmän auttaneet sukupuun tekemisessä, joka toimittamalla useamman kokoonpanon tiedot tai oikolukemalla ja tarkistamalla sukupuun. Usein useampikin taho on lähettänyt pikkukorjauksia (vaikka yhden henkilön lisäyksen johonkin kokoonpanoon). Valitettavasti näitä kaikki henkilöitä ei ole saatu mahtumaan kiitoslaatikkoon.
Jos havaitse jossakin sukupuussa virheitä niin laita minulle viestiä. Ylläpidän sukupuita, uusien bändien lisääminen valmisiin sukupuihin ei onnistu, mutta yritän muuten hoitaa maininnan asiasta. Tästä ylläpidosta päästäänkin siihen, että jos hakemistossa oleva linkki ei toimi, niin se johtuu siitä, että olen ylläpitänyt sukupuuta ja kun sen vie saitille, niin WordPress lisää päivämäärän URL:iin, enkä ole muistanut päivittää hakemistoa. Tästäkin voi ilmoittaa minulle, niin korjaan hakemiston.
Vielä yksi erillinen asia. Saitilla on käytetty tägejä, ja kaikki sukupuut saa kauniiseen listaan, kun antaa seuraavanlaisen URLin: https://www.hiljaisetlevyt.com/tag/sukupuu/
Tuossahan tuo asiaa oli. Jos on vielä jotain kysyttävää niin tietenkin saa ottaa yhtyettä.
Sitten jotain muuta! Tällä kertaa rajaus ei ole kaupunki – tai no kyllä tämä etupäässä sisältää vain pääkaupunkiseudun bändejä – vaan scene. Ramopunkbändejä tuli toki ympäri maan, ja iso osa niistä on jo käsitelty omien kaupunkiensa kohdalla, mutta Helsingistä tuli useampi merkittävämpi tämän tyylisuunnan yhtye. Tämä sukupuu kertoo sen mistä näiden bändien muusikot ovat aloittaneet ja kuinka on scenessä siirtyneet bändistä toiseen. Viivoja on taas aika paljon, mutta eiköhän tuo varsin luettava ole.
Virheitä saattaa tässäkin olla; niistä saa, suorastaan pitää, huomauttaa, niin teen korjattuuksia sukupuuhun kommenttien pohjalta.
Edellinen sukupuu oli Mikkeli, joten nyt tein hiukan pienemmän kaupungin, Valkeakosken. Siinä mielessä mielenkiintoinen sukupuu, että kaupungissa on melko pieni mutta erittäin aktiviinen kaveriporukka, joka muodosti kaupungin scenen. Tuo porukan kaverit sitten hyppelivät kokoonpanosta toiseen. Tämän takia vaikka bändejä on vähän, niin kokoonpanoja on paljon sen myötä viivoja tuli erittäin paljon. Toivottavasti luettavuus kuitenkin kaaviossa säilyy – pari hiukan ehkä sekavaa viivojen risteystä siellä on.
Virheitä saattaa tässäkin olla; niistä saa, suorastaan pitää, huomauttaa, niin teen korjattuuksia sukupuuhun kommenttien pohjalta.
Tänä vuonna päätin, että jätän tuttuja isompia nimiä katsomatta ja satsaan enemmän sellaisiin bändeihin, joita en ole nähnyt ennestään. Tuntui siltä, että ei ollut tarvetta nähdä noin kahdettatoista kertaa UK Subsia (oli kuulemma hyvä), eikä edes noin kuudetta kertaa Damnediä.
Tuttuun tapan taltioin yhden biisin useimmilta bändeiltä jotka näin. Kehnommat, joita katsoin vain muutaman biisin eivät päätyneet puhelimelle. Biisit ovat satunnanvaraisesti otettua. Tavallisesti odotan pari kolme biisiä alusta, että miksaus saadaan kohdilleen ja sitten otan kohdalle sattuneen biisin.
Joten tällä asenteella lähdettiin ensimmäiseen päivään: TORSTAI
Eka ”käy katsomassa” -merkintä omassa listassa oli Hi-Fi Spitfiresin kohdalla. Levyjä on tullut tsekattu ja siellä tällä on hyviä biisejä, kuten The Last Gang. Bändi edustaa tätä uudempaa perinteistä UK-punkkia. Keikka oli kuitenkin pettymys. Sotkuiset soundit pilasivat paljon (Cashbahin ongelma) ja biisit tuntuivat tasapaksuilta.
Kukka ja Susanna ehtivät mainostaa Buster Sufflea, joka oli päälavalla (Empress Ballroom). Kun Kukalla nyt keskimäärin on hyvä maksu, niin päätin käydä tsekkaamassa. Ihan kelpoa britti skapunkkia. Ei lajinsa parasta, mutta ihan toimivaa. Sellaisena innostajana tämä kuitenkin toimi, että päätin ottaa ska bändejä katsottavien listalle enemmän.
The Zips on näitä pikkubändejä 70-/80-lukujen vaihteesta. Se teki aikoinaan vain kaksi sinkkua. Nämähän ovat just niitä bändejä, jotka minua kiinnostavat. 2000-luvulla bändi koottiin uudestaan ja sen jälkeen levyjä on tullut iso nippu. Erittäin hyvin soittanut yhtye, jolla oli paljon kelpo biisejä. Pidin!
Sitten piti mennä lepuuttamaan jalkoja, mikä onnistuu parhaiten Opera Housessa, jossa on penkkejä vaikka kuinka. Siellä soitti minulle ennestään tuntematon Del Strangefish. Kyseessä olikin ihan tuore kokoonpano, jonka isoin meriitti on, että sen nokkamiehenä on ex- Peter And The Test Tube Babiesin Derek ”Strangefish” Greening. Erittäin leppoista ja mukavaa menoa, soitto rullasi ja homma toimi.
Death of Guitar Pop oli sekin näitä UK-skapunkbändejä. Kovin jätti itsestään sekavan kuvan ja kärsi soundiongelmista.
Atlantin toiselta puolelta tulevat bändit harvoin pettävät – eivät juuri koskaan oli aloittelijoita ja esiintymispuoli on aina kohdillaan. Kanadan Edmontonista tulevalla Raygun Cowboys ei sekään pettänyt. Ihan huima psykobillybändi, jolla on kaksi puhaltajaa. Trumpetisistilla oli tosi korkea irokeesi ja keskittyi enemmän showpuoleen kuin soittamiseen, mutta ei se haitannut, kun se oli niin makeaa katsottavaa. Ehdottomasti yksi viikonlopun hauskimmista keikoista.
Death Trails oli Blackpoolin omia kykyjä. Bändin akustinen setti kuulosti omaperäiseltä. Siinä oli sopivassa määrin post-punkkia ja hyviä melodioita. Kun kehuin myöhemmin bändiä Hartzalle, niin tämä kertoi nähneensä bändin sähköisen keikan ja se oli kuulemma kehno. Ehkä bändille sitten sopii paremmin akustistyylisempi ilmaisu, mutta pidin joka tapauksesta paljosti.
Pete Bentham & The Dinner Ladiesin suhtauduin etukäteen hiukan varauksellisesti. Dinner Ladies on ryhmä, joka on useana vuonna remeltänyt Rebellionissa lähinnä erilaisina välipala numeroina, pitäen discoa ja tekemällä erilaisia huumoriesityksiä. Yllättäen musiikillinen puoli oli ihan pätevää, eikä Dinner Ladiesin ”tanssiminen” ihan hirveästi häirinnyt.
Illan viimeisenä oli bändi, jonka näkemisestä olen unelmoinut jo pitkää, The Courettes. The Courettes putsasi pöydän ja heitti koko festarin parhaan keikan. Miten kaksi ihmistä saa noin hieno äänimaiseman aikaan ja pystyy samalla tekemään aivan uskomattoman shown. Levyillä on välillä hiukan epätasaisempaakin materiaali, mutta livenä bändi on silkkaa parhautta. Silkkaa nautintoa. Jos osuu kohdalle, niin pitäkää huoli, että näette.
PERJANTAISTA tuli sitten hiukan erilainen päivä. Lipsuin pahasti periaatteesta katsoa uusi bändejä, kun niin monta suosikkia osui päivälle. Niin se käy. Perjantain kohokota minulle oli tietenkin Attila the Stockbrokerin runokirjan julkkari (tästä erillinen postaus). Tuon kirjanhan julkaisi Hiljaiset Levyt. Julkkarin tiimoilta meni useampi tunti bändien katsomisaikaa, mutta kyllä se oli sen arvoista. Ei voinut kuin nipistää itseään ja ihmetellä, että tapahtuuko tällaista minulle ja hokea itselleen, että olen minä kyllä onnekas paskiainen.
Piti kiirehtiä pelipaikalle heti ovien auetessa, sillä Los Fastidios heitti akustisen setin heti puoli tuntia ovien aukeamisen jälkeen. Tässä on bändi joka ei koskaan petä, ei sähköisenä eikä akustisena. Vaikka oli keskipäivä, niin bileet tästä taas tuli ja setin lopussa parketti keinui ihmisten hyppiessä ylös ja alas. TOP-5 keikka tällä viikonlopulla.
Tämä Out of Order tulee Montrealista Kanadasta ja soittaa oi:ta. Tätä biisiä haittaa hiukan mikrofonin toimivuus, joka laulaja kyllä näppärästi paikkaa ottamalla toisenkin mikrofonin. Angstia löytyi, mutta jätti sellaisen maun, että näitä bändejä mahtuu kaksitoista tusinaan.
Ruts DC on minulle näitä bändejä, jotka on aina pakko nähdä. Äijien soitossa on ihan käsittämätön letkeä drive aina. Biisimateriaali on sekin ihan top notch. Tällä kertaa tsekkasin bändiltä vain akustisen setin. Jonkun pitäisi ehdottomasti hoitaa nämä Suomeen keikalle.
The Toasters on pitkän linjan skapunkbändejä New Yorkista. Tämä keikan alkupuolelta otettu pätkä ei tee oikeutta bändille. Soundejaa ei oltu saatu kohdalleen, eikä biisi ole kaksinen. Setin lopussa, kun yhtye pääsi isompiin hitteihinsä, niin johan alkoi jalka vipattaa ja sellainen jumppahetkihän siitä tuli.
Taas yksi suosikkini aiemmilta vuosilta, Ferocious Dog. Eikä pettänyt tälläkään kertaa. Bändillä on todella hieno ote folkpunkkiin ja yhtye toimii niin akustisena kuin sähköisenä. Bändi on pystynyt säilyttämään tasonsa koko uransa ajan ja viime vuonna ilmestynyt albumi Kleptocracy kannattaa ehdottomasti tsekata.
Suosikkieni putki sen kuin vain jatkuu. Seuraavan vuorossa oli Pohjois-Irlannin The Outcasts. Ekan keikan bändi heitti jo toukokuussa 1977 ja jatkaa edelleen kiertämistä ja tiukkojen keikkojen heittämistä. Just sellaista kamaa mitä 77-punkin pitää olla.
Alternative on anarcopunkbändi Skotlannista. Luulin, että nämä lopettivat joskus 80-luvun lopulla, mutta näköjään tämäkin bändi on kasattu uudestaan. Setti oli aika amatöörimäinen, biisien välillä oli pitkiä taukoja ja tuntui kuin olisi neuvoteltu että mikä biisi soitetaan seuraavaksi. Ei sykähdyttänyt.
Swell Maps on ollut suosikkejani ihan siitä asti, kun ensimmäisen kerran kuulin Read About Seymour singlen. Nyt tuli sitten ensimmäinen tilaisuus nähdä bändi livenä. Bändissähän ei ole muita alkuperäisiä jäseniä kuin Jowe Head – joka muuten kävi Suomessa parilla soolokeikalla noin vuosi sitten. Tämä uusi versio on toiminut vuodesta 2021, mutta kuulostaa aika lähelle niitä klassisia levyjä soittanut kokoonpanoa. Erinomainen keikka!
Jenkkien länsirannikon ekan aallon bändeistä rakkain on minulle ollut aina The Avengers. Keikka oli tälläkin kertaa erinomainen, mutta parasta oli, että pääsin haastattelemaan Penelope Houstonia. Seuraavaan tai sitä seuraavaan Kirjoituksia Kellareista bookzineen tulee isompi Avengers juttu, joka pohjautuu tähän haastatteluun.
Illan viimeiseksi bändiksi minulle jäi The Undertones. Jotkut valittavat sitä, että eivät voi pitää bändistä koska Feargal Sharkey ei ole enää laulaja. Minua tämä ei haittaa sillä Paul McLoone kuulostaa riittävän lähelle Sharkeytä ja O’Neillin veljekset ovat kuitenkin tämän bändin sielu ja biisin tekijät. Undertone oli älyttömän hyvä ja tiukka. Todella mahtava, iloisella mielellä talsin keikan jälkeen kohti hotellia ja hyräilin koko matkan Teenage Kicksiä
LAUANTAI
Lauantain tein itselleni kurinpalautuksen ja päätin katsoa taas etupäässä bändejä, joita en ollut nähnyt. Lauantaille sattuu aina myös jalkapallo matsi, joka vie festivaaliaikaa, mutta kun se on toinen intohimoni, niin eipä haittaa. Matsi oli tällä kertaa Fleetwood Town – Bristol Rovers. Fteetwood on noin 40 minuutin ratikkamatkan päässä Blackpoolista. Turskat (Cods on Fleetwoodin lempinimi) voittivat 2-1. Peli on hyvä ja Brittityyliin erittäin kovaotteinen.
Ennen peliin lähtöä ehdin nähdä pari bändiä. Niistä ensimmäinen, isoimmalla lavalla aloittanut The Dollheads, oli todellinen yllätys. Bändi tulee Las Vegas ja siinä on kaksi naista, sekä mies rumpali. Ihan mieletön energia yhtyeellä ja biisit loistavia. Kuten kaikilla jenkkibändeillä, näilläkin lavatouhu oli hallussa, vaikka bändi on suht tuore. Tätä bändiä pitää alkaa seuraamaan.
Il Complesso oli italialaista streetpunkkia. Yhtye jätti selvän aladivisioona vaikutuksen. Eivätkä huonot soundit auttaneet asiaa. Kolme biisiä tätä riitti.
Gypsy Pistoleros jätti itsestään sekavan kuvan. Bändi on englantilainen ja tulee Worcesteristä. Se ilmoittaa soittavansa glam-punkkia, mutta kyllä minusta musiikki oli lähempänä post-punkkia. Sellaiset sarjakuvarosvonaamiot tuntuivat huvittavilta, mutta jostain kai se oma ilme on haettava.
The Mob oli ensimmäisen aallon anarkopunkbändejä. Se toimi 1979–1983 ja levytti Crass Recordsille, mikä kertonee bändistä aika paljon. Nyt se kuulosti hitaammalta, eikä ollenkaan vihaiselta. Olisi varmaan ollut ihan OK, jos ei olisi mennyt kuuntelemaan asenteella, että nyt tulee anarkopunkkia.
The Gonads oli aikoinaan huumori-oi:ta. Rebellionin appi ohjasi bändin saksankieliseen Wikipediaan, englannin kielisessä versiossa ei ole bändistä artikkelia. Kuvittelin, että bändi olisi tehnyt vain pari singleä, mutta jo albumeja sillä on kymmenen. Menin katsomaan tätä ihan huumorimielessä. Sitä oli mitä arvelinkin, eikä naurattanut.
Heathen Apostles on uudempi goottipunkbändi Jenkeistä. Akustinen setti antoi yhtyeestä mielenkiintoisen kuvan, mutta jäin kovasti miettimään minkälainen oli bändin normaalisetti, vai oliko tämä normaalisetti? Omaperäin ja pystybasso sekä viulu antavat yhtyeen sointiin oman kivan värinsä.
80-luvun alkupuolella ostelin melkein kaikki punkkiin päin kallellaan olevat singlet, jos ne olivat sopivan halpoja. Näin pari Skeletal Family sinkkuakin on levyhyllyyni eksynyt. En ole niitä ennen Blackpooliin lähdönvalmisteluja kuunnellut sitten 80-luvun, mutta vaikuttivat siinä määrin mielenkiintoisilta. että päätin tsekata bändin. Yhtye on vaikeasti luokiteltava, mutta ehkä post-punk on se ylimmän tason leima jonka tälle voi antaa.
Illan lopuksi Neville Staple from the Specials pisti sitten taas bileet pystyyn. Näin viime vuonna ja pidin … ja niin pidin tänäkin vuonna. Sellaista todellista hyväntuulen musaa. Nuoremmat tyypit pitävät menosta ja showsta huolta ja Neville keskittyy seisomaan paikallaan ja laulamaan. Toimii.
SUNNUNTAI
Viimeinen päivä on aina omanlaisensa. Ohjelmassa on vain muutama todella iso nimi ja turnausväsymys alkaa aina painamaan; tuntuu että pää on jo niin täynnä musiikkia, ettei enempää enää mahdu, mutta ”pakkohan” niitä bändejä on katsoa, kun on lipun kokoviikonlopuksi ostanut.
Sunnuntai alkoi 11:00 sillä että pääsin Los Fastidiosin uuden videon kuvauksiin yleisön edustajaksi. Aluksi kävelin pakusta klubille ja sitten oli keikalla yleisönä. Kiva kokemus. Saa nähdä paljonko minua näkyy lopullisessa versiossa.
Hartza houketteli katsomaan Banjoey Ramonea. Viime vuonna yhtye soitti pelkkiä Ramones covereita, mutta tänä vuonna settiä oli laajennettu muihinkin punkbiisein joita soitettiin samalla otteella. Muutos oli keho ja esityksestä puuttui fokus. Ne pari Ramones biisiä setissä toimivat parhaiten.
Die Toten Hosenin Vomin ”kakkosbändin” Cryssisin levyjä olen hankkinut ja tykännyt niistä. Pitkään olen odottanut, että pääsisi näkemään yhtyeen. Nyt siitä sitten näki duo version akustisesti. Ihan oli kiva, mutta olisin kyllä ei ollut sitä mitä odotin, siis oikeaa koko bändin voimalla soitettu powerpoprockia.
Rat Hole oli erikoinen tapaus. välispiikit tuntuivat kestävän lähes yhtä kauan kuin biisit ja osa niistä oli dialogia bändin jäsenten välillä, selvästi käsikirjoitettua. En saanut niistä siinä määrin selvää, että olisi selvinnyt olivatko ne hyviä vai eivät. Musiikkipuoli aika standardia kamaa.
Kalifornialaista Orange County skacore soitti 8 Kalacas. Ska jäi vähemmälle, vaikka bändillä oli torvet ja iso kokoonpano ja enemmän mentiin hardcoren puolelle. Meni hiukan liikaa kohkauksen puolelle minun makuuni.
Brigantes soitti skapunkkia, mutta siinä oli erittäin vahvat Jamaikafibat ja dubbiakin mausteena. Kovin mielenkiintoisen vaikutelman jätti tämän Yorkshirestä tuleva ryhmä. Ei näyttänyt Discogsista vielä löytyvän yhtyeen levyjä.
Vaikka Chelsea on toiminut lähes jatkuvasti vuodesta 1976 lähtien ja tehnyt kasoittain levyjä sekä keikkoja, niin bändiä en ollut nähnyt livenä tätä ennen. Gene October on koonnut milloin minkäkin laisen ryhmän taustalleen ja erikoisempi kokoonpano oli tänäänkin lavalla, sillä Vom oli rummuissa. Hyviä biisejä bändillä on riittävästi, että keikka oli nautittava.
Kun 80-luvun alussa haalin itselleni kaikki Rough Trade sinkut mitä vain löysin, tuli The Nightingales (Birminghamista tuleva tämän niminen) tutuksi ja pikkusuosikiksi. Nyt näin bändin ekan kerran livenä ja keikka oli erikoinen. Bändin nokkamies Robert Lloyd näyttää lavalla Ruben Stilleriltä joka on ottanut liikaa rauhoittavia lääkkeitä ja lähinnä horjuu sinne tänne. Laulupuoli on kyllä kuosissa. Biisit on nivottu yhteen ja koko setissä on vain pari kolme biisikatkoa. Jokin aikaa hämmästelin, ennen kuin totesin, että hyvähän tämä on.
Olen nähnyt ruotsalaiselta No Fun At Allilta parempiakin keikkoja. Tai sitten tilanne alkoi olla vain se, että turnausväsymys kävi liian raskaaksi. Kolmen biisin jälkeen poistuin paikalta.
Festarin viimeiseksi bändiksi minulle jäi must-listallani ollut The Stiffs. Bändi paljastui juuri niin hyväksi, tai ehkä vieläkin paremmaksi powerpopbändiksi kuin odotin. Eriomaisella drivellä kaverit kuljettivat mittavan biisimateriaalinsa parhaimmistoa. Upea päätös viikonlopulle. Nukkumaan piti mennä suht aikain, sillä aamulla piti herätä viideltä, että ehti Manchesterin lentokentälle menevään junaan.
