Sitten edellisen albumin Prolexin, oli bändissä vaihtunut rumpali. Uusi oli Markku ”Piise” Viippo, joka oli ehtinyt koluta läpi ison nipun tamperelaisia punkbändejä lähtien Riistetyistä. Levy syntyi kuten aiemmatkin Lurex-tuotokset Headline studiolla Jani Viitasen taitavassa ohjauksessa. Biisien tekeminen jakautui nyt aiempaa tasaisemmin, jopa uusi jäsen Piise teki kahden biisin sävellyksen. Kukka teki kaksi biisiä kokonaan yksin ja kahden muun sävellyksen. Kaikki muu oli sitten dynaamisen duon Tiinan ja Riitan käsialaa. Niin ja olihan mukana yksi cover, Kasevan Mari. Se tuli osaksi Lurexin vakisettiä ja on kulkenut yhtyeen mukana näihin päiviin asti. Kun Manserock-näyttely avattiin Museokeskus Vapriikissa, niin Manserock-orkesterin solisteina oli useita vierailijoita; yksi näistä oli Tiina Wesslin ja hän lauloi juuri Marin. Herkkoo kaupunkisissi biisissä vierailevana kitaristina on Timo Kivikangas.
Levyn kansiin ei tuntunut kenelläkään bändissä olevan mitään idea. Minä oli juuri lukenut Naomi Kleinin kirjan No Logo – Tähtäimessä brändivaltiaat, jossa käydään tiukasti kapitalismia ja ennen kaikkea suuryhtiöitä vastaan. Kirjan innoittamana ehdotin, että levylle tehdään samanlainen kansi kuin kirjassa. Muistaakseni Aika Vapaa johdettiin jotenkin työttömyydestä, kun on paljon vapaa-aikaa. Koska kirjassa oli alaotsikko, piti tähänkin sellainen saada ja Ajatuksia Kaikille taisi tulla Tiinalta. CD:n vihossa on paitsi biisien sanat, niin kunkin biisin kohdalla sen tekijältä pari lausetta miten biisi oli syntynyt.
Levyn lehdistötiedote kertoo levystä näin: ”Tulkintaan on tullut lisää syvyyttää, mutta PLOK:lle tuttu rohkeus on tallella. Linjasta ei ole tingitty, vaan kantaa otetaan edelleen, heikomman puolella seisotaan, melodioihin uskotaan ja biisit ovat edelleen tolkuttoman tarttuvia. Aika Vapaa on suureksi osaksi ripeää punkpoppia, Etsijät biisi jopa punkeinta PLOK:ia sitten ensi levyn. Mukaan mahtuu myös rokahtavampaa ajattomampaa materiaalia ja muutama yllättävän rauhallinen kappalle – ihmetelkääpä Muistoja Neuvostoliitosta biisiä. Toisena kuriositeettina on mainio versiointi Kasevan Mari-kappaleesta, joka on jo pitkään ollut yhtyeen keikkapravuuri.”
Pertti Ojala arvioi levyn Soundissa 08/2002 näin: ”Punk Lurex OK:lle rehti ja konstailematon punk rock on yhä enemmän kuin ok. Albuminsa alaotsikolla Ajatuksia kaikille perinnetietoinen kvartetti haluaa sitkeästi muistuttaa myös siitä, että remellyksen ja kohkaamisen rinnalla tai jopa niiden sijasta punkissa saa olla ajatuksiakin. Jos nykymaailmassa voitaisiin puhua proletariaatista ja sen äänitorvista, niin rockin piirissä Punk Lurex OK seisoisi tämän joukon eturivissä – vaikkapa yksinään. Työ ja ajatukset yhdistyvät jo levyn pelkistetyssä kansitaiteessa.
Varhaisen The Clashin tyylisillä ensi-iskuilla käynnistyvä Älä pelkää tekee välittömästi selväksi mihin sointinsa amatööriydestä jääräpäisesti kiinni pitävän Punk Lurexin kyydissä joutuu. Epäoikeudenmukaisuus jurppii, mutta itsetunnon kohottaminen ja solidaarisuus voivat parhaimmillaan johtaa parempaan. Baariin kommentoi koruttomasti työvoimahallinnon ja asiakkaidensa kissa ja hiiri -leikkiä karensseineen, pakkokursseineen ja kaljalle pakenemisineen. Työttömän ja työläisen duetto Työssä ja ilman toistaa jo jonkin aikaa vallinneen faktan työn epätasaisesta jakautumisesta. Asemalla todistaa reggaen maistuvan myös Punk Lurex OK:lle. Aika vapaan ainoana lainakappaleena punkitettu Kasevan Mari ei menetä kauneuttaan edes varhaisen Advertsin lailla roiskaistuna. Minä olen koira on Tiina Wesslinin ja Riitta Suojasen ankara feministinen protesti ja kasvukertomus.
Kovimmissakin kannanotoissaan positiivisuutta huokuvan albmin päätteeksi Punk Lurex OK kiteyttää Pohjalla -biisiin suomalaista punk-nostalgiaa.”
Alivaltiosihteerin hajoamisen, tai ehkä paremminkin siirtymisen keikka- ja levytystauolle, jälkeen Pasi Heikuralla ei sävelkynä tylsistynyt, vaan uusia biisejä syntyi. Niille piti löytää uusi bändi, tai siis koota sellainen ja se oli Viewmasters. Syntymäkaupungissaan Salossa r&b-laulajana mainetta niittänyt Puntti Halonen löytyi solistiksi ystäväpiiristä. Halosen myötä laulukielen valinta oli selvä. Puntti oli todennut Pasille heti kättelyssä: ”En ole laulanut suomeksi sitten alakoulun.” Nuori rumpalilupaus Juppo Paavola oli Heikuralle tuttu eräästä aiemmasta projektista. Juppo puolestaan ehdotti basistiksi monessa yhtyeessä rytmiryhmäkumppaninaan toiminutta Ville Rauhalaa.
Keikkailu alkoi ja pian bändin potentiaali noteerattiin. Jussi Niemi kirjoitti yhtyeen Telakan keikasta marraskuussa 2001: ”Paavolan Jupon ja Rauhalan Villen monissa bändeissä hyödynnetty rytmityö ei pettänyt nytkään ja Pasi Heikura yllätti salajatsahtavan soolokitarisminsa cooliudella. Komppikitaristi Puntti Halosen käheä laulusaundi ei tullut väkinäisesti pusertamalla, kuten niin usein tässä lajityypissä. Väitän, että vilkkaalla keikkailulla Viewmastersista hioutuisi melko nopeasti hyvinkin kilpailukykyinen soittokunta.”
Kun demo saatiin valmiiksi, kiikutti Pasi sen minulle ja minä totesin, että kyllä tässä voidaan yhteistyötä jatkaa. Päätettiin aloittaa hyväksi havaitulla kaavalla: Ensin pikkulevy, jolla nimeä tehdään tutuksi ja sitten jonkin ajan päästä pitkäsoitto. Maaliskuussa 2002 yhtye vetäytyi studioon tuottajaksi pestatun Otto Hallamaan sekä äänittäjä Meelis Niinin (Meelis oli toiminut Alivaltiosihteerin äänimiehenä) kanssa. Otto soitti levyllä myös koskettimia. Biisejä äänitettiin niin Tullikamarilla, JJ-Studiossa, kuin Melliksen luona. Tuloksen oli viisi kappaletta: Forever Tonight / What Do You See When You Close Your Eyes / Secrets / Art Of Love / Fine Day. Kannet levyyn teki Esa Karttula.
Markku Makkonen arvioi levyä Tamperelaiseen mm. näin: ”Alivaltiosihteeri Pasi Heikuran kynästä ja kitarasta lähtenyt Viewmasters-materiaali ei ole aivan poikasten tavaraa. Heikuran itsensä kepitys liikkuu näkemyksellisesti kepityksen ja näppäilyn rajamailla, mutta varsinaisen mieshormoonipaukun keitokseen lisää laulaja Puntti Halonen. Mister Halosen äänessä on karheutta, joka vain korostuu live-tilanteissa: Viewmasters-vokalistin lavaolemuksesta ei ole intiaani kaukana.”
Antti Marttinen kirjoitti Soundiin 9/2002 näin: ”Pasi Heikuran moninaisista musiikkiprojekteista on nyt julkaistu Viewmasters-nelikon viiden biisin mini-lp Forever Tonight. Jälki yllättää: soljuvila kitaroilla siivitetty lennokas pop (säv. & san. Heikura) voisi olla kotoisin huomattavasti lännempää, miksei toisesta ajastakin. Ainakin tätä projektia varten Heikuran kuulu AC/DC-diggailu on jätetty sivuun ja jos Neil Young -osastoa on suodattunut mukaan, se on lähempänä Harvestia kuin Weldiä. Fine Day on tasavahvan joukon napakoin rock-pala.”
Nyt tulee hiukan poikkeuksellinen artikkeli. Olin tehnyt kaikista Kätyrit levyistä erilliset esittelyt ja lähetin ne Kivi Larmolalle tarkastettavaksi. Sen sijaan, että Kivi oli niitä korjaillut ja lisäillyt häneltä tuli erillinen oma Kätyrit historiikki. Se oli niin hieno, että en hennonut alkaa sitä pilkkomaan ja pätkiä lisäilemään omiin artikkeleihini, vaan päädyin siihen, että liitän sen kokonaisuudessaan ”toiseksi näkemykseksi” tämän ensimmäisen Kätyrit julkaisun perään – nauttikaa!
JUKKA:
Olin tutustunut Kivi Larmolaan kai jo ennen Hiljaisten Levyjen perustamista. Pienlehtikuvioista hän on minulle tuttu. Yhteistyö Hiljaisten Levyjen – tai tarkemmin sanottuna Hiljaisen Kulttuuriyhdistyksen – ja Kivi Larmolan välillä alkoi sarjakuvista. Kulttuuriyhdistys julkaisi Kiven sarjakuva-albumin Pieni taivas vuonna 1991. Samana vuonna Kivi sai muuten Puupäähattu sarjakuvapalkinnon, tosin ei tuosta albumista.
Sarjakuvien lisäksi Kivi oli ollut musiikkipuolellakin varsin aktiivinen. Hän aloitti soittamisen 1980-luvun alussa Sekundassa, jonka teki muun muassa neljä biisiä legendaariselle Lasta kokoelma-EP:lle. Seuraava levyttänyt kokoonpano oli 80-luvun aivan lopulla perustettu kitararockiin ja poppiin vahvasti nojaava Lunatunes. Sen kohdalla tavallaan alkoi Hiljaisten ja Kiven musiikillinen yhteistyö. Arvostelin tuohon aikaan Soundiin demoja ja sain myytyä ajatuksen, että tietyn vuoden parhaista demoista julkaistaisiin kokoelma-EP, jonka kustannuksiin Soundi tulisi osin mukaa. Tälle vuonna 1991 ilmestyneelle Soundiefekti Vol. 1 EP:lle tuli Lunatunesin Coogee Girl. Lunatunesia en kuitenkaan Hiljaisille ottanut, koska se oli ”liian hempeä” yhtiön linjaan. ’tunes teki yhden CD-EP ja CD:n Megamanialle ja hajosi.
Seuraava Larmolan bändi olikin vuonna 1996 perustettu Kätyrit, siihen kuuluivat Kiven (kitara ja laulu) lisäksi Lasse Nevala (basso), Mikko Huusko (laulu ja kitara) ja Konsta Neugodov (rummut). Huuskohan oli soittanut ennen Kätyreitä Karkkiautomaatissa ja Annukassa. Tyylillisesti oltiin palattu punkkiin. Bändi oli tehnyt kuuden biisin demon, jonka kanssa Kivi tuli juttusille: ”Nyt on sitten sitä punkkia mistä on puhuttu. Eiköhän tehdä levy.” Mikäpäs siinä kyllä nuo lyhyt, iskevät ja usein tumman väriset biisit kelpasivat.
Studio Sinkkoselta Helsingistä buukattiin aika ja äänittäjäksi ja tuottajaksi tuli Esa Salokoski. Salokoski oli minullekin helppo hyväksyä, sillä hän oli soittanut Hiljaisille levyttäneessä God’s Lonely Menissä. GLM:n jälkeen hän oli soittanut No Shamessa. Ensimmäiseksi levyksi päätettiin tehdä CD-EP, jolla tehtäisiin Kätyrien nimeä tutuksi. EP:n neljästä biisistä kaksi (Samalla Mitalla ja Lohikäärmeentappaja) olivat jo aiemmalla demolla tutuksi tulleita. Levyn kannet teki tietenkin Kivi Larmola itse. Kaksi muuta Helmikuu ja Ei Minun Päiväni olivat uudempaa materiaalia. Helmikuu biisistä tehtiin video ja sitä näytettiin ainakin MoonTV:ssä.
KIVI:
The Lunatunesin hajottua istuin yksin treenikämpällämme Liemolan Vihannestalossa ja katselin ikkunan alla kolistelevia metrojunia. Olin soittanut bändeissä siitä lähtien kun täytin 12 vuotta, enkä todellakaan ajatellut lopettaa vain siksi, että minulta jälleen kerran ammuttiin hevonen alta kesken parhaan laukan. Nyt täyttäisin kohta 30 vuotta, ja minulla oli takanani minua korkeampi vahvistinpino, ja edessäni rivi kitaroita, jotka eivät ehkä koskaan olleet käyneet kotona mutta olivat nähneet keikkalavoja ja takahuoneita, ravintolan keittiönnurkkia ja kylmiä rappukäytäviä, paikkoja joissa magia valmistuu. Vastoinkäymisiäkin oli ollut sen verran, että arvelin hyvinkin selviäväni seuraavasta haasteesta.
Joka siis oli palata siihen, mikä minut ensin toi rokin pariin. Halusinko oppia sottamaan hyvin? Se oli tullut ikäänkuin muun ohessa, musiikin teoriaa vähän ja treeniä niin sormille kuin korville paljon. Halusin kääntää Marshallini kovalle ja piestä kitaraa, hyppiä ja huutaa, sanoa yleisölle sen minkä minulla oli sanottavana, nyt tarvitsin vain kollegat jotka eivät jättäisi hommaa kesken.
Soitin Nevalan Janille, joka oli juuri jättänyt Häiriköt. Jani sanoi suoraan, ettei homma kiinnosta, mutta hänpä lähettää veljensä ja pakkaa tälle vielä bassonkin mukaan. Hetken kuluttua ovella olikin Lasse Nevala (tällä hetkellä tuttu mm Sekret Teknik -synaduosta), jonka kanssa telepatia lähti heti käyntiin. Lisäksi Lassella oli Näkemystä, joka minulla usein katoaa kaikkien mahdollisuuksien ja vaihtoehtojen suohon. Pidimme treenejä kaksistaan, otsat vastakkain toisiimme nojaten, soittimiin katsomatta ja sävelsimme sillä lailla ne ensimmäiset biisit joilla määritellä bändin linja. Se oli hyvä linja.
Tarvitsimme tietenkin rumpalin. Larry and the Lefthandedin Hannu Anttilainen oli, jos nyt ei ilmiselvä valinta, niin kuitenkin musiikillisesti monitietoisena ja ennen kaikkea henkeen ja vereen punk-miehenä ensimmäinen jolle soitin, ja hän myös vastasi heti kyllä. Trio on semmoinen bändin perusmuoto, jossa jokaisella on tilaa ja vapautta kyllin, ja joka mahdollistaa varsin tiukan yhteensoiton vähälläkin treenillä, kun jokainen saa soittaa tavalla jonka tuntee omimmakseen.
Triohommat kaatuivat kuitenkin Jokelan junaturmaan. Hannu oli onnettomuusjunassa, ja taittoi siinä niin kätensä kuin jalkansa, eikä meillä ollut tarkoitus Def Leppardiksi ryhtyä. Oli 1995 ja oli päivä jona Suomi voitti jääkiekossa, kun keskellä lätkähumua menin katsomaan Karkkiautomaatin keikkaa keskustan biljardibaariin. Karkkiautomaatin rumpali Mikko Huusko potki setin lopuksi rummut kumoon ja stagedaivasi harvan yleisön sekaan rikkoen kätensä: hänen siinä maassa maatessaan kysyin, josko hän, käden kuntoutuessa tulisi bändiin. Mikko sanoi kyllä.
Saattoi olla jopa myöhemmin samalla viikolla, kun Semifinal-klubilla Jukka Junttila sanoi – näin muistan – ”Maailmassa on yksi tyyppi jonka kanssa sinun pitäisi perustaa bändi. Näytätte ja kuulostatte aivan samalta. Se tyyppi on Mikko Huusko.” Vastasin että homma on hoidettu jo, kiitos. Hannu siirtyi lauluun, ja hänellä onkin mahtava punk-ääni jolla hän on sittemmin laulanut mm Sekundan LP:t Piikkilankamalli ja III, ja sillä kokoonpanolla soitimme ekan keikkamme minun 30-vuotissyntymäpäivillämme, jossa soitin myös Popheadsissa (Shadowplaysta tuttu Brändi Ifgray, Feggy, Ossi) ja Feggyn kanssa duona setin Lunatunes-biisejä vatsatanssijalla vahvistettuna. Yleisöä oli noin 350 henkeä.
Välttääksemme The Lunatunesia kohdanneet vastoinkäymiset, teimme heti alkuun bändisopimuksen, jossa sitouduimme tekemään tietyn määrän keikkoja ja kiertueita, äänityksiä ja markkinointia, ja pitämään alusta alkaen mielessä että koko Suomi kierretään Lappia myöten joka ikinen vuosi.
En muista miksi Mikko lopetti rumpujen soiton, hänen soittotatsinsa oli täsmälleen yhteensopiva Lassen ja minun kanssani, ja hän myös tiesi etukäteen vaistomaisesti, milloin komppi vaihtuu ja kuinka, ja koska saa soittaa fillin. Joka tapauksessa hän anoi siirtoa lauluun, kun Hannu jättäytyi bändistä pois työkiireisiin ja perheeseen vedoten, kuten oikein olikin. No, olin silloin opettamassa Espoon-Vantaan Ammattikorkeakoulussa ja eturivissä istui kaveri joka naputti pulpettia hämmästyttävällä taidolla ja äärimmäisen monimutkaisia synkooppeja polkien. Taustatutkimuksen tai johdattelevien kysymysten sijaan kysyin suoraan, lähtisikö hän bändiin, ja hän vastasi kyllä. Konsta Neugodov (bändejä mm. Tennis, Ihmepoika) on edelleen yksi musikaalisimpia ja multi-instrumentalistina monipuolisimpia soittajia jonka kanssa minulla on ollut kunnia soittaa, ja yhteistyötä jatkui siihen asti, kunnes Silminnäkijä CD:n valmistuttua Konsta päätti keskittyä perheeseen ja päivätyöhön.
Nyt oli bändi valmis levyttämään, keikoilla oli saatu kokemusta ja olipa yhdellä Lapin-rundilla pysähdytty luppopäiviksi (sunnuntai ja maanantai) Kemin Audiopajalle äänittämään 8 biisin demo yhdessä Matti Adolfsenin kanssa, tätä levyä ei kuitenkaan koskaan julkaistu.
Sama systeemi, jossa bändi pidetään pois pahanteosta ja bussikuolemasta keksimällä äänityshommaa kun kerran kaikki ovat koolla ja samassa kylässä, jatkettiin sitten helmikuu-EP:n kanssa, joka itse asiassa tehtiin valmiiksi ennen Hiljaisten Levyjen kanssa solmittua sopimusta. Levyn äänitti Esa Salokoski (No Shame, God’s Lonely Men) niin että rummut äänitettiin Kätyrien treenikämpällä Vattuniemessä, ja kaikki muu sitten sen mukaan miten aikaa on soundcheckin ja keikan välillä. Muistan että jotain kitaroita ja bassoja äänitettiin ainakin Salon Bändilässä, Esan ensimmäisellä liikkuvalla ”studiolla” joka perustui vanhaan pöytäkoneeseen ja ilmaisohjelmiin.
Näin Jukka sai Hiljaisille valmiin Helmikuu-EP:n jossa oli jo kansi ja kaikki tekstit mukana, saattaa hyvinkin olla että erona bändin itse tekemän ”tuotantodemon” ja HICKS-054 -EP:n välillä on vain labelin painatus ja lafkan nallelogo takakannessa.
Helmikuu-biisi on itselleni rakkaimpien biisien joukossa (muita rakkaimpia ovat mm The Radio’s So Loud, I Cried, Circle of Shadows, Vähän vähemmän ja Rakkauden sanat). Se myös syntyi kerralla: muistan sen hetken, ajoin autolla liikenneruuhkassa kun radiossa kerrottiin että Jyri Honkavaara on kuollut, ja juuri vähän aikaisemmin olimme halanneet ja olin vannottanut että hän pysyisi hengissä, ja nyt hän siis kuoli. Samaan aikaan ystäväni Eili-Kaija oli saanut ensimmäisen lapsensa, ja mietti miksei sitä suurta äidiksi tulemisen onnea voisi laittaa jääkaappiin kuin matelijaa, otottamaan horroksessa kunnes vanhempi olisi levännyt kylliksi jaksaakseen taas olla vanhempana. Ajoin auton tien laitaan, ja kirjoitin biisin saman tien jollekin paperilapulle joita autossa ajelehti, ja tiesin että se oli valmis biisi.
(Sivuhuomautus: Parhaat biisini ovat aina syntyneet näin. Kirjoitin Vähän vähemmän kokemuksistamme soittaessamme Tallinnassa Viron vallankumouksen keskellä ja Jore Vastelinin kuolemaa miettiessäni, I Criedin soitin jopa suoraan nauhalle – riffin, sanat ja kaikki – juuri sellaisena kuin se oli, erään perheriidan jälkeisissä tunnelmissa, lainkaan etukäteen miettimättä. The Radio’s So Loud ja Simo Korkeen Coogee Girl olivat ne kaksi biisiä joiden soittamiseen perustimme kahdestaan Simon kanssa The Lunatunesin, ja niin edespäin.)
Kätyrit otti asiakseen keikkailla kuten keskenämme sovittiin, ja monimutkaisten kauppojen kautta sain hankittua meille pienen PA-setin, tarvittavat vahvistimet ja jatkuvasti hajoilevien lainapakujen sijaan ikioman keikkabussin. Näin meillä oli mahdollisuus lähteä muutenkin kuin pistokeikoille, ja saattaa olla että pisimmillään saattoi olla keikkaa jokaisena kuukauden päivänä – aika hyvin Suomessa. Ja rundeja oli, ja kun jokaisella meistä oli myös bändihistoriaa takana, ne sujuivat varsin vaivattomasti kun kerran oli auto saatu pakatuksi eikä annettu kamojen kadota tien päällä mihinkään.
Eräältä tällaiselta keikkareissulta palatessa ajelimme Lassen kanssa keikkabussia kahdestaan, muistaakseni Seinäjoelta kohti Helsinkiä, ja yhytimme Jukan jossain tamperelaisessa kuppilassa. Luulen että ilmoitin Jukalle yksinkertaisesti, että olemme valinneet hänet julkaisemaan levymme; en muista olinko edes kysynyt keneltäkään muulta, ehkä Atte Blomilta joka julkaisi The Lunatunesin levyt? Jukka tietenkin vastasi kyllä. Muistan että tunnelma yöllisellä kolmostiellä etelään oli outo, minä pyöritin rattia ja Lasse tuijotti valoja, ja mietimme mitä Kätyrit seuraavaksi tekee, kun Helmikuu on ulkona.
Luonnollisesti ensin mentiin taas kiertueelle, ja opetettiin yleisölle sanat kappaleisiin, joita ei vielä oltu julkaistu. Silminnäkijän tekemisen aikaan olin jo ostanut talon Etelä-Pohjanmaalta ja muuttanut maalle – kannessa näkyvä neuvostoliittolainen 300mm Zenit-vakoilukamera varjoineen on kuvattu tuvan valkoista seinää vasten. Kaikissa Kätyri-levyissä on kuva kodistani jossain elämän vaiheessa: Helmikuun kannen ankea Maa ja Vesi Oy:n pääkonttori valaisi valvontaheittimellään suoraan olohuoneeseeeni, Silminnäkijän autiotalo ja tulta syöksevä Robertino Räsänen ovat 90-luvun espoolaiskommuunimme Luppotuvan pihapiiriä.
Maalla asuminen teki tiettyä haastetta levyntekoon. Silminnäkijä äänitettiin Vattuniemessä treenikämpällämme, niin että Salokoski ja minä, joilla oli liian pitkä matka kotiin, asuimme treeniksen lattialla kunnes levy olisi valmis. Muistan erityisesti Kauhua-kappaleen perättäisiin tritonuksiin perustuvan kitarariffin, jota olin turhaan yrittänyt saada narulle päivän mittaan: kello 04 yöllä keksin kesken unien miten se soitetaan ja millä kitaralla, sytytän valot pilkkopimeään kämppään, herätän Salokosken äänittämään, soitan raidan ja menemme takaisin nukkumaan. Ja tietysti, ennen kuin levy saadaan valmiiksi, tulevat vastaan taas keikat. Puuttuvat lauluraidat äänitetään tien päällä, mm. Sampsa Sarparannan (No Shame, Sarparanta) kellarissa Salon keikan jälkeen.)
Myös miehistö vaihtui lennossa. Pete Korhonen (Murheenlaakso, Ampiaistehdas) tuli muistaakseni Mikon kutsumana paikalle kesken Silminnäkijän äänitysten, jopa niin että Silminnäkijän kaikki rummut soittaa Konsta, mutta tamburiinin joka äänitettiin lopussa, soittaa Pete. Välimatka sessioon teki joissain tapauksissa myös hyvää: muistan erään äänityspäivän jolloin lähdin aamuviideltä Ylistarosta, ajoin Haminaan hakemaan miksauspöytää, saatuani sen autoon ajoin Helsinkiin levyntekoon, ja koko matkan suunnittelin biisin stemmasoittoa nuotti kerrallaan.
Pete istui rumpujen taakse varsin vähällä vaivalla, vaikka soittotyyli ja sen kautta biisien sovittaminen muuttui hiukan, kuten oli muuttunut myös Hannun vaihtuessa Mikkoon ja Mikon Konstaan. Jotkut biisit jäivät setistä pois, joitakin taas tuli helposti lisää. Ja sitten oli myös sellaisia biisejä, jotka oli treenattu, hylätty, ja unohdettu, ja jotka nyt nousivat esiin jossain muussa muodossa.
Lasse ja vaimonsa Outi olivat tällä välin saaneet lapsia, ja työkin painoi päälle. Muistan keikkareissuja, joilla muiden jäädessä keikan jälkeen ottamaan olutta, istuimme Lassen kanssa kahdestaan keikkalavan laidalla Torniossa, kirjoittamassa työjuttuja valmiiksi seuraavan päivän julkaisuun. Ei kai niin usein käynyt, mutta joskus kuitenkin. Kätyreissä työmoraali oli korkealla, ja hyvät tavat muistettiin siitä riippumatta, mikä oli kulloinenkin kunto. Oli kuitenkin selvää ettei lasten koliikkia, korvatulehduksia ja keikkareissuja tunturien taa voinut loppumattomiin yhdistää, eikä toisaalta ole kannattavaa soittaa punkkia niin että maksetaan lentolippuja Rovaniemeltä kotiin jotta ehtii aamukahdeksaksi töihin, vielä autossa torkutuista öistä kankeana.
En tiedä mistä Aki Kuosmanen tuli (paitsi Hervannasta ja Savosta), mutta yhtäkkiä bändissä oli yksi äärimmäisen lahjakas soittaja lisää. Kun Lassen Näkemys (josta puhuimme aiemmassa kappaleessa) poistui, tulikin tilanne jossa Kätyrit ei enää tiennyt, mitä tehdä. Mahdollisuuksia oli niin paljon, ja mikä tahansa taittui kohtuullisesti, mutta tyyli oli hukassa. Jos Silminnäkijällä oli ”haettu hittiä” niin Avoimella maalla haettiin keikkameininkiä, sitä slapstick-komediallista johdatusta hirveällä ylivaihteella mutta äärimmäisen tarkasti paiskottuihin biiseihin, ehkä myös bändin värikkäämpää ja rockimpaa puolta. En oikein tiedä, vaikka olin paikalla. Demokratiaa noudatettiin uskollisesti, silloinkin kuin se oli köydenvetoa joka suuntaan, ja erotuomariksi pyydettiin Otra Romppanen (Mana Mana, Psychoplasma, Kostajat) joka olikin sitten ihan oma lukunsa.
Pohjat äänitettiin Mäntsälän kapinasta kuuluisalla Ohkolan Työväentalolla, joka tosin ei ole se sama kuin silloin, mutta tarpeeksi lähellä tuodakseen mahdollista mojoa sessioon. Samalla logiikalla kuin Otra tuotti, eli kaikkea bändin sisäistä puolueellisuutta välttäen, äänitettiin levy vegaani-satanistipariskunta Anna ja Santeri Pienimäen Rusto-Osiris -kalustolla. Levystä tulikin varsin monimuotoinen, joskaan ei kovin yhtenäinen, eikä asiaa varmaankaan auttanut että päästäkseni joskus omaan kotiin otin Otran mukaan Pohjanmaalle ja miksasimme levyn Lauri Varismäen (Surf Club Turkey, Masa ja iilimarot) studiolla, joka sijaitsi kätevästi lähellä. Vähän leikkimiseksi meni sekin, kun kokeiltiin kaikenlaisia uusia kikkoja, mm ”diagonaalista stereota” joka käänsi vaiheen asteittain ympäri, ja kuulosti tosi jänskältä kunnes kuulijan yllätti äkillinen paha olo.
Tosiaankin, tuotannollisesti voisi sanoa että homma karkasi loppumetreillä käsistä, kuten Beatlesilla Valkoisen tuplan aikaan. Levyllä kuullaan muun ääneksen seassa mm. Varismäen saranoiden narinaa, Otran virtsaamista lumihankeen, sekä – ja tästä olen jopa vähän ylpeä – kitarankielten päälle aseteltuja kuulalaakereita, jotka vierivät edestakaisin kun kitaraa kallistaa. Mikon lauluääni oli maassa koko levynteon ajan, ja laulutontin jakaminen varmaan innosti myös muuhun kokonaiskuvan laajentamiseen.
Tätä kirjoittaessani kuuntelen Avoimella maalla -levyn julkkarikiertueen viimeisen keikan livetaltiointia Seinäjoen Crazy Hemmingwaysista (sic.) ja olen toisaalta ylpeä siitä miten hyvin ja tarkasti kaikki vanhat rallit vedetään yli kahdettakymmenettä päivää putkeen, toisaalta ihmettelen mikä bändi mahtaa olla lavalla setin encorepuolella. Varmaan joku aika eklektinen, ja sellainen jolla on ollut tylsää ennen biisilistan laatimista, mutta joka on nyt keksinyt lennosta omaa kivaa.
Tähän varsinaisesti loppuu Kätyrien taival, joka kaikkine katkoineen kesti toista vuosikymmentä. Julkaisematta jäävät kootut tuotantodemot jotka koottiin omaan käyttöön nimellä ”Sodoman kaita polku” (hauska, Afrikan Tähti -henkinen kansi joka kertoo mahdollisista reiteistä ympäri maata) sekä massiivinen livelevy ”Me olemme Kätyrit, te olette yleisö” joka sisältää pari tuntia varsin nokkelaa – ja toteutunutta – kaahausta ympäri Suomea. Ja tietysti se kuuluisa viimeinen LP, joka päätetään tehdä rahojen puutteessa täysin omana tuotantona ja demokratian nimissä kahtena vaihtoehtoisena miksauksena joista toinen on rokkia ja toinen ei. Lienee ihan hyvä että raidat katosivat jonnekin elefanttien hautausmaalle, kun kesken projektin päätin muuttaa kokonaan Suomesta pois, enkä ole tullut takaisin. Sitä levyä ei todellakaan ole eikä tule.
Kahden CD-singlen jälkeen tehtiin Rehtorien pitkäsoitto. Samalla porukalla, studiolla ja tuottajalla taas, joten saatiin helposti otettua levylle neljä biisiä CD-singlelle tehtyjen kuuden biisin nipusta. Kahdeksan uutta biisiä äänitettiin varsinaisessa albumisessiossa loppuvuodesta 2001. Biisimateriaali ei ole levyllä yhtenäistä Heko kertoo biisin tekemisestä ja biiseistä: ” Omassa elämässäni oli kova ja karukin aikuistumisvaihe päällä ja biisejä tuli tehtyä ohimennen, väkisin ja joskus sentään luomisen ilosta. Levy on kyllä melkoinen paella levyksi. Otetaan 5 osaa punkpunkia, 3 osaa balladia, 3 stadionunelmaa, lisätään 1 stand-out track ja ripaus ränttätänttää.”
Levystä Pertti Ojala kirjoitti Soundiin 5/2002 seuraavan arvion: ”Rehtorit palaa antamaan tukiopetusta punkpitoisesta voimapopista kiinnostuneille. Seitsemän vuoden takaisella ensialbumillaan Millionääri kielioppi ei vielä ollut kunnolla Ne Luumäkien jäljiltä syntyneen bändin hallussa, mutta Hiljaa! on komentona sitäkin selvempää suomea. Rehtori Hekon johtama ryhmä on löytänyt soittoonsa uuden vaihteen ja Boys-Pojat-Ramones-Ne Luumäet -akselilla irtoaa reipasotteisen melodista ja jo nostalgiseksi luokiteltavaa tykitystä.
Perjantain ja maanantain välinen yö palauttaa mieleen Boysin Brickfield Nightsin, mutta ramalamadingdonginen Liekehtivät pulisongit liippaa Flaming Sideburns -tribuuttina jo tämän päivän trendejä. Naurettavaa? on utopistisine teksteineen Rehtorien näkemys arkipäivän Imaginesta. Kukaan ei lyö enää ketään turpaan, eikä mikään pilaa enää ilmaa. Ihmiset ovat eläimiä antaa ihmissuhdeopetusta rautalangasta vääntämällä. Lähimmäistä ei saa kiusata, koska ihmiset ovat eläimiä eikä eläimiä saa kiusata. Levyn ramonesimman raidan Maailman huonoin TV soisi tarkoittavan sitä törkyisen aivotonta ideaalia, joka on tekemässä suomalaisesta televisiosta digiajan sontaluukkua.
Soiton osalta Hiljaa! pelaa mukavan ronskisti, mutta kuraattori Kurjen siisti ja totisimmillaan joremarjarantaisiin mittoihin yltävä laulu ei istu kaikkein optimaalisimmin muun bändin rempseyteen. Ja vaikka Rehtorien oppitunti venähtääkin hieman pitkäksi, niin Hiljaa! raikaa jopa tapauksessa kuin ajoilta, jolloin koululaitoksen lopputuotteena syntyi älyllisempiä olentoja kuin Haluatko miljonääriksi -kilpailijat keskimäärin.”
Saksalainen Ox-Fanzine (Lars ”Abel” Gebhardt) arvioi levyn numeroon 48 näin: “Bereits in den frühen 90er Jahren fanden hier und da einmal Veröffentlichungen aus dem Hause Hiljaiset Levyt den Weg in meine bescheidenen vier Wände und wussten mich das ein ums andere Mal zu überraschen. Das finnische Label kümmert sich um einheimische Bands, die zumindest international noch völlig unbekannt sind, es aber mehr als verdient haben, an Popularität zu gewinnen. Und dieser Politik ist man bis heute treu geblieben, wie man an REHTORIT und ihrem Album ”Hiljaa!” sehen kann. Dieses Quintett aus dem Land der langen Winterabende frisst sich augenblicklich mit seinen hymnischen Refrainmelodien ins Gehirn und will dort auch so schnell nicht mehr raus. Und so bleibt es auch das ganze Album durch. Der Spagat zwischen ruhigeren COCK SPARRER und raueren CHEAP TRICK gelingt nicht immer, auch wenn die finnische Sprache dem ganzen eine sehr eigene Note verleiht. Ein paar schnellere Nummern hätten dem Album dennoch sehr gut getan.”
Levyn jälkeen kokoonpano alkoi taas rakoilla ja yhtye oli pidempään epävakaassa tilassa. Seuraava albumi Klassista musiikkia ilmestyi vasta vuonna 2006. Sitä Heko ei edes tarjonnut Hiljaisille Levyille vaan päätti julkaista sen itse.
Toista Hiljaisille tehtävää Rehtorit singleä lähdettiin tekemään samalla porukalla kuin edellistä. Bändin kokoonpano oli sama, samoin tuottaja ja studiokin oli edelleen Sound Supreme Hämeenlinnassa. Kolme biisiä saatiin taltioitua 7.–8. huhtikuuta 2001. Äänitetyt biisit olivat Naurettavaa?, Aikaa on todella vähän ja Maailman huonoin TV. Näistä Naurettavaa? tuli aikanaan Hiljaa albumille, mutta uutena miksauksena ja Maailman huonoin TV sellaisenaan. Periaate, että pikkulevyillä pitää olla jotain sellaista mikä ei löydy albumilta hoidettiin tällä kertaa Aikaa on todella vähän kappaleella – hassusti se on singlen biiseistä se, joka pisimpään pysyi Rehtoreiden keikkasetissä.
Single meni jotenkin ihan ohi kaikilta, niin bändiltä itseltään, medialta kuin ostavalta yleisöltä. Heko toteaa nimibiisistä: ”Se ei ollut oikein mitenkään ajassa kiinni, keikalla ei meinannut oikea tempo ja ote löytyä. Sepäs putosi sinkuksi aika nopeasti pois keikkasetistä.” En löytänyt mistään yhtään arviota singlestä, enkä muista että niitä olisi ollut. Kun edellinen single myi erittäin hyvin, niin tämä ei ja sitä on tätä kirjoitettaessa edelleen pikku nippu jäljellä.
Rehtorit oli tehnyt Poko Rekordille muutaman CD-singlen ja loistavan Millionääri albumin. Mitä tapahtui tuon albumin jälkeen, meni Heko sanoin näin: ”Heti Millionäärin valmistuttua loppui joiltakin elämänhallinta ja joiltakin motivaatio.” Muistaakseni syksyllä 2000 Heko otti yhteyttä, olisiko ollut käymässä Tampereella ja halusi jutella. Tavattiin ja juttelun sisältö oli, että Heko halusi, että Hiljaiset Levyt julkaisi seuraavan Rehtorit levyn. Olin toki erittäin iloinen, sillä oli pitänyt Millionääri albumista todella paljon, varsinkin sen biisit Spectorin Tytöt ja Ankka Linnassa olivat mielestäni puhdasta klassikkokamaa. Homma oli oikeastaan siltä puheelta selvä, mutta halusin vielä keskustella Epenkin. Toki tiesin, ettei Epellä varmaan mitään sitä vastaan ollut, että bändi siirtyisi Hiljaisille – eihän ollut silloinkaan kun Alice in Wasteland teki saman siirron – mutta halusin hoitaa asiat kuitenkin ”oikein”. Eikä Epellä tietenkään ollut mitään asiaa vastaan.
Yhtyeen kokoonpano tässä vaiheessa oli: Rehtori Heko (Harri Montonen) kitara, Rehtori Reponen (Sanna Reponen) kitara, Rehtori Mikkola (Sami Mikkola) basso, Kuraattori Kurki (Tommi Kurki) laulu ja Artsi (Arto Pariola) rummut.
Päätettiin sitten Hekon kanssa, että julkaistaan alle pari CD-singleä sitten perään pitkäsoitto. Ensimmäiseksi single valittiin aivan yksimielisesti Perjantain ja maanantain välinen yö, se oli kaikkien mielestä ilmiselvä hitti. Heko vain pohti, että onko se hitiksi liian pitkä, koska se kellotti yli kolmeminuutti, 3’19’’. No ei siitä(kään) hitti tullut, mutta yhtyeen keikkabravuuri kylläkin. Singlen kahdesta muusta biisistä Mähän en muista sinua tuli albumille, mutta Kevättä rannassa löytyy vain tältä CD-singleltä, jopa kahtena versiona normaalina ja viidakkoseoksena. Levyn äänittivät ja miksasivat Janne Saksa ja Kuraattori Kurki Saksan omistamassa Sound Supreme studiossa. CD-singlen välissä tuli Rock’n’roll Korkeakoulu Aikakirja lehtinen.
Ruotsalainen Skrutt magazine arvioi singlen näin: ”Nja, den här musiken kanske inte är riktigt mitt stuk, för rock sjungen på finska som inte är punk utan lite mer poprock känns ganska tråkig egentligen. Rehtorit skulle nog kunna vara bättre om de sjöng på engelska men nu får jag lite melodifestivalstämning i kroppen istället(FEM) 6/5-01”
Perjantain Ja Maanantain Välinen Yö on saanut elämän myös englannin kielisenä versiona. Stalingrad Cowgirls teki sen kakkosalbumillen Kiss Your Heart Goodbye nimellä Friday Night – englannin kielisestä tekstistäkin muuten vastaa Heko. Yllättäen (?) tanssiorkesteri Neljänsuora on ottanut keikkasettinsä Perjantain Ja Maanantain Välinen Yön.
Nyt mennään Pirkanmaan, Satakunnan ja Pohjanmaan risteykseen, Virroille. Vaikka paikka on melko pieni, on sieltäkin ponnistanut muutama keskisuureksi noussut yhtye. Kulta-aikaansa rockin saralla Virrat eli 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa. Tämä sukupuu pitää sisällään kaikki oman levynsä tehneet Virtalaiset bändit.
Virheitä saattaa tässäkin olla, mutta niistä saa, suorastaan pitää, huomauttaa, niin teen korjattuuksia sukupuuhun kommenttien pohjalta.
Lahden musiikkiscenen varhaiset vaiheet ovat käsittelyssä tässä sukupuussa. Liikkeelle lähdetään vuodesta 1963 ja siitä edetään 80-luvulla aloittaneisiin bändeihin. Aivan kaikkia niitä ei saatu tähän mahtumaan, ja kun 90-luku on lähes käsittelemättä, niin vielä pari Lahden sukupuuta on tehtävänä. Ai niin: Lahden punkscene käsiteltiin jo aikoinaan omassa sukupuussaan, joten 70- ja 80-lukujen punkbändit puuttuvat tietenkin tästä sukupuusta.
Virheitä saattaa tässäkin olla, mutta niistä saa, suorastaan pitää, huomauttaa, niin teen korjattuuksia sukupuuhun kommenttien pohjalta.
Sukupuita on taas syntynyt muutama lisää, joten eiköhän ole oikea aika lisätä taas uudet bändit hakemistoon. Se kattaa nyt reippaasti yli 900 bändiä!!! Tulen aika ajoin ylläpitämään hakemistoa, eli lisään siihen uusien sukupuiden yhtyeet, mutta tämä lisääminen ei tapahdu aina uuden sukupuun valmistuessa.
Muutama – tai no aika monta – sanaa hakemistosta:
Siinä on mainittu kaikki ne bändit / artistit, joista on sukupuussa oheisteksti, eli bändin / artistin lyhyt esittelyteksti.
Bändit / artistit on aakkostettu nimen ensimmäisen sanan mukaan. Tämä tarkoittaa, että jos artisti esiintyy omalla nimellään, niin aakkostus on etunimen mukaan. ”The” sanat bändien nimen edestä on tiputettu pois.
Jos bändin nimi vaihtuu, on hakemistossa molemmat nimet.
Nimen lisäksi hakemistossa on kaksi saraketta: Sukupuun erittäin lyhyt kuvaus ja linkki sukupuuhun, joka vie sukupuun sivulle Hiljaisten Levyjen saitilla.
Jos bändi / artisti esiintyy kahdessa sukupuussa, niin se on kahteen kertaan hakemistossa. Kahteen kertaan esiintyminen voi johtua joko siitä että se on ajallisesti eri sukupuissa tai että sukupuun rajaukset ovat sellaiset, että se on otettu kahteen eri sukupuuhun. Tämä tilanne on esimerkiksi Helsingin uusi aalto ja Smack sukupuissa, joissa on muutama sama bändi.
—
Pari sanaa myös sukupuiden lukuohjeeksi:
Sukupuun alussa on aina lyhyt ingressi teksti, joka kertoo mitä sukupuu pitää sisällään, sekä tavallisesti myös hiukan taustaa sukupuun käsittelemästä osa-alueesta.
Sukupuun rajaus on usein tietty kaupunki ja sieltä tietty ajanjakso (vaikkapa Joensuu 70-luvun lopusta 1990-luvun loppuun). Rajaus voi olla myös tyylillinen tai jokin muu seikka, jonka ympärille sukupuu on rakennettu.
Tavallisesti sukupuuhun otetuilta bändeiltä edellytetään, että ne ovat levyttäneet. Muutamia poikkeuksia tästä on, esimerkiksi olen saattanut katsoa, että jonkun merkittävän artistin ensimmäinen bändi on syytä mainita, vaikka siltä vielä olisi tullut levyä. Tai jos kahden bändin välissä on levyttämätön bändi, mutta joka on hyvä dokumentoida artistin uran kuvaamisen kannalta.
Kustakin bändistä on lueteltu kaikki pääkokoonpanot (jotka kuuluvat sukupuun rajauksen sisään). Tämä tarkoittaa, että jos muutamalla keikalla tai jopa yhdellä kiertueella on soittanut joku soitta, mutta pestin kesto on jäänyt muutamaan kuukauteen, eikä levytyksiä ole, niin tällainen kokoonpano ei ole mukana.
Myös kaikkia levyllä vierailevia tai avustavia muusikoita ei kokoonpanoissa ole lueteltu.
Niistä bändeistä, jotka kuuluvat sukupuun rajaukseen, on sukupuussa oheisteksti. Se esittelee lyhtyesti artistin tekemisen ja pyrkii listaamaan ainakin pitkäsoitot, usein myös singlet. Oheisteksti voi olla pilkottu useamaan osaan ja ripoteltu eri kokoonpanoversioiden kohdalle. Aina oheisteksti on lähellä jotain artistin / bändin kokoonpanoversiota.
Jos joku soittaja siirtyy bändistä toiseen bändiin, joka ei kuulu sukupuun rajauksen sisään, niin artistista lähtee viiva ja viivan päässä on pelkkä bändin nimi. Usein tuo ulkopuolella olo tarkoittaa vaikkapa sitä, että bändi on toisesta kaupungista.
Sukupuusta poistuvasta artistista on mainittu vain seuraava bändi, ei hänen kaikkia yhtyeitään tai edes niistä merkittävintä.
Joissakin tapauksissa myös sukupuuhun tulo on merkitty. Jos muusikko on soittanut merkittävässä bändissä, joka ei mahdu käsiteltävän sukupuun rajauksiin, niin isommalla on bändin nimi, sen alla vain kyseisen artistin nimi (ei koko bändin kokoonpanoa) ja siitä viiva kokoonpanoon, johon hän on tullut.
Viivat olen yrittänyt pitää selkeinä, mutta joskus ne risteävät ikävästi ja silloin joutuu olemaan tarkkaavainen mihinkä viiva jatkuu.
Muusikko on saattanut soittaa kahdessa yhtyeessä yhtä aikaa ja tällöin hänen viivansa haarautuu. Tämä myös tekee lukemisen joskus tarkkaavaisuutta vaativaksi.
Jos viivasta olisi tullut kohtuuttoman pitkä ja moni muita viivoja ylittävä, niin sukupuun selkeyden vuoksi artistista lähtee lähes sukupuun ulkopuolelle menevä merkintä (siis pelkkä kokoonpano nimi), mutta sen alla on lukuohje (vaikka ”katso vasempaan reunaan”). Tuon ohjeen suunnasta löytyy kohta mistä muusikon ura jatkuu.
Tietenkään en yksin ole pysynyt kaikkia tietoja selvittämään, vaan apuna olen käyttänyt ystäviäni. Sukupuussa on usein kiitoslaatikko, jossa on lueteltu henkilöitä, jotka ovat enemmän auttaneet sukupuun tekemisessä, joka toimittamalla useamman kokoonpanon tiedot tai oikolukemalla ja tarkistamalla sukupuun. Usein useampikin taho on lähettänyt pikkukorjauksia (vaikka yhden henkilön lisäyksen johonkin kokoonpanoon). Valitettavasti näitä kaikki henkilöitä ei ole saatu mahtumaan kiitoslaatikkoon.
Jos havaitse jossakin sukupuussa virheitä niin laita minulle viestiä. Ylläpidän sukupuita, uusien bändien lisääminen valmisiin sukupuihin ei onnistu, mutta yritän muuten hoitaa maininnan asiasta. Tästä ylläpidosta päästäänkin siihen, että jos hakemistossa oleva linkki ei toimi, niin se johtuu siitä, että olen ylläpitänyt sukupuuta ja kun sen vie saitille, niin WordPress lisää päivämärrän URL:iin, enkä ole muistanut päivittää hakemistoa. Tästäkin voi ilmoittaa minulle, niin korjaan hakemiston.
Vielä yksi erillinen asia. Saitilla on käytetty tägejä, ja kaikki sukupuut saa kauniiseen listaan, kun antaa seuraavanlaisen URLin: https://www.hiljaisetlevyt.com/tag/sukupuu/
Tuossahan tuo asiaa oli. Jos on vielä jotain kysyttävää niin tietenkin saa ottaa yhtyettä.
Ei sitten muuta kuin nauttikaa rockin rihmastojen tutkimisesta. PDF-hakemisto löytyy täältä:
Pitkästä aikaa pääsin sukupuiden pariin ja sain valmiiksi Hämeenlinnan monipuolisen rockelämän kartoituksen. Kun rajaus oli rock, niin paljon mielenkiintoista jäi pois kuten Irwin, Folk-Fredi, Freeman, jne. mutta paljon tuli mukaankin. Yllättävän paljon löytyi kaupungista omakustannelevyjä tehneitä yhtyeitä. Tuttuun tapaan mukana ovat kaikki yhtyeet, jotka ovat tehneet oman levyn ennen vuotta 2000.
Virheitä saattaa tässäkin olla, mutta niistä saa, suorastaan pitää, huomauttaa, niin teen korjattuuksia sukupuuhun kommenttien pohjalta.
