Tämä vuotisen Rebellion keikan tein todella lyhyenä pyrähdyksenä. Matkalle lähdin torstai aamuna aikaisin, liian aikaisin suorastaan. Finnairin aamukoneella Manchesteriin ja siitä junalla Blackpooliin, jossa oli jo puolilta päivin. Siis juuri niihin aikoihin kun kemut alkoivat. Yllättäen hotellihuoneen sai aivan heti, eikä vasta iltapäivällä, joten pienen virkistäytymisen jälkeen pääsi Winter Gardensiin todella hyvissä ajoin. Kotiin palasin jo sunnuntaina, joten viimeinen päivä jäi näkemättä, mutta aiemmista kerroista tiedän, että silloin on jo todella nuutunut ja musiikin yliannostus alkaa tuntua. Lisäksi sunnuntaille on laitettu vain pari todella mielenkiintoista nimeä. Joten eipä tuo harmittanut. Paljon ehti taas nähdä. Alla ovat ne bändit joita katsoin enemmän, yksittäisiä biisejä tuli nähtyä vielä nippu lisää.
Muutamassa biisissä, jotka tulivat salissa todella kovaa, äänen laatu on hiukan tunkkainen, mutta eiköhän niistäkin oleellinen välity. Kuvatut biisit on valittu niin, että kun miksaus on saatu kuntoon, niin otan seuraavan biisin setistä. Usein se on kolmas tai neljäs. Kappaleet eivät siis ole bändien parhaita.
London
Ensimmäiset thadit joita tänä vuonna Rebellionissa kuulin olivat London Everyone a Winner kappaleesta. Tuli kyllä aika epätodellinen olo! Nyt on kaivettu todella laarin pohjia, kun on bändiä uudelleen kasattu. London oli juuri vuoden 1976 lopulla perustettu yhtye, se teki yhden LP:n ja on varmaankin ensimmäinen LP:n tehnyt yhtye joka hajosi. Tämä tapahtui vuonna alkuvuodesta 1978. Nyt noin 46 vuotta yhtye oli koottu uudestaan – tosin olivat jo 2012 tehneet jonkusen reunion keikan ja 2020 albuminkin. Aika standaria kamaa, OK, mutta ei sykähdyttänyt.
The Ramonas
The Ramonesia meillä ei enää ole, mutta hyvin bändin perintöä on pitänyt yllä The Ramonas. Nämä naiset ovat jo kaksikymmentä vuotta paiskineet menemään Ramonesin viitoittamalla linjalla. Setti alkoi Ramonesin biiseillä ja jossain vaiheessa havahduin, että Ramonashan taitaa soittaa Ramonesin koko ensimmäisen LP:n läpi. Kun tuo oli saatu hoidettua, niin sitten päästiin omaankin materiaaliin. Erittäin energinen ja viihdyttävä esitys.
Handsome Dick Manitoba
Dictatorsista tuttu Handsome Dick Manitoba veteli Dictators biisejä ja omia kappaleitaakin. Hiukan liikaa hassua pullistelua ja tempot olivat tippuneet Dictators-ajoista. Lisäksi soundit olivat hiukan liian metalliset minun makuuni. Katselihan tätä, mutta ei tästä innostunut.
Del Strangefish
Välillä tulin lepuuttamaan korvia Almost Acustic lavalla, jossa esiintyi The Del Strangefish Inexperience nokkamies esiintyi soolona. Tuolla lavalla tulee aina yllätyksiä, joko hyviä tai huonoja, artisteja joista ei ole juurikaan kuullut, tai kuuluisemmilta artisteilta erikoisempia settejä. Del Strangefish tuntui menevän huumoripuolelle, joka tunnetusti on vaikea laji.
Essential Logic
Essential Logic oli yksi minun must-see -listalla olevista yhtyeistä. Erittäin hyvän ja todella monipuolisen setin bändi heitti. Tuli X-Ray Spex biisejä. 1980-luvun Essential Logic kamaa (mm. hieno Aerosol Burns) ja aivan uuttakin materiaalia. Välillä on rauhallisempaa, välillä artrockia ja välillä todella tanssittavaa, jos sellaista Talking Heads meets B-52s tuntuista materiaali. OK oli tämä hiukan epätasainen, mutta viehätti kovasti ja vastasi korkeita odotuksia. Biisi joka tarttui puhelimelle oli todella erikoinen sovitus X-Ray Spexin Identity kappaleesta. Tämä ei ihan tee oikeutta Essential Logicin setille, mutta sattui nyt olemaan se joka puhelimeen tarttui.
The Godfathers
The Godfathers olen nähnyt pari kertaa aikaisemmin Rebellionissa ja se on ollut todella energinen ja tiukka, joten sitä odotin nytkin. Onko bändi löysistynyt, oliko vain huono ilta, olivat omat odotukset liian korkealla vai alkoi minua jo painaa väsymys? Joka tapauksessa hommasta tuntui puuttuvan puhtia. Ihan OK, mutta odotin enemmän. Oma puhti loppui tähän: viideltä aamulla herääminen, matkustaminen, kahden tunnin aikaero ja iltapäivän säheltäminen vaati veronsa ja oli vetäydyttävä nukkumaan. Ei vain jaksanut odotella yli tuntia että Tom Robinsson Band olisi aloittanut.
Los Fastidios
Perjantaina Winter Gardenin menin kahdeksi, koska Italian Veronan ska-oi-punkkarit Los Fastidios heitti silloin akustisen setin. Meno oli jo keskellä päivää todella mahtavaa. Jos kuva tärisee, niin se johtuu siitä, että koko lattia notkui, kun ympärillä ihmiset innostuivat bändistä. Todella kova veto! Tämä oli lopullinen niitti päätökselle, että lauantaina menen katsomaan yhtyeen normaalin keikan paikan isoimpaan Empress Ballroom saliin. Ainoa asia mikä hämmästytti oli, että bändi on näin tunnettu ja suosittu Englannissa.
Menace with Leight Heggarty
Jäi tasaamaan pulssia ja juomaan olutta Almost Acusticille. Lyhyen vaihdon jälkeen lavalle tuli Menace with Leight Heggarty. Menace oli sekin näitä Lontoon pikkuklassikoita 70-luvun lopulta. Ihan hauska veto. Harmi kun en saanut videolle edellistä biisiä, joka oli yksi bändin tunnetuimmista biiseistä Screwed Up, joka kulki paljon paremmin kuin tämä.
TV Smith
TV Smithin suosion kasvun Briteissä on hyvin nähnyt Rebellionissa. Hän on esiintynyt siellä joka vuosi kun olen ollut ja aina vain enemmän yleisö keikat vetävät. Nyt salina oli jo Opera House. Se tuli niin täyteen, että parvikin avattiin, jonne minä riensin, koska sieltä on todella hieno näköala lavalle. Setti oli tällä kertaa pelkkää Advertsia ja se oli nimetty TV Smith plays Adverts songbook. Biisit oli kuitenkin valittu hienosti niin että klassikot olivat mukana, mutta niin oli myös harvinaisia sinkkujen B-puolia, kuin Cast of Thousands LP:n albumiraitoja. Toimi! Keikan jälkeen kävin niitä mieheltä hakemassa. Myöhemmin TV naureskeli minulle, että sinullapa on paljon ystäviä; kuulemaa kaikki suomalaiset, jotka olivat käyneet jututtamassa Timiä olivat sanoneet, että ”I’m friend of Jukka.”
The Outcasts
TV Smithin jälkeen piti taas rientää Almost Acusticille, sillä yksi Pohjois-Irlannin suosikkibändeistäni The Outcasts esiintyi siellä. Outcasts perustettiin sekin jo vuonna 1977. Bändin nokkamies Greg Cowan oli ihan itsensä ja tarinoi pitkään biisien välissä, mutta murre oli niin vahva, ettei suomalainen korva ottanut selvää kuin osasta. Musiikista sen sijaa sai selvää huomattavasti paremmin ja bändi veti hiton hienon setin. Pidin isosti.
Resistance 77
Syömisen ja pikku päiväunien jälkeen paluu pelipaikalle ja Club Cashbah lavalle, jossa soitti Resistance 77. Club Cashbah oli oikeastaan koko festivaalin ajan lähes sietämätön paikka. Se oli kuuma kuin mikä ja ilmankosteus oli korkea. Kun asteli portaita alas, niin tuntui ihan siltä kuin olisi kävellyt sisään trooppiseen kasvihuoneeseen. Resistance 77 soitti sen verran hyvän setin, että kestin katsoa sitä olosuhteista huolimatta lähes koko setin.
Pauline Murray
Pauline Murray on hänkin näitä vakiesiintyjiä Rebellionissa. Akustinen setti piti sisällään materiaalia naisen koko uralta. Tämä videon Dream Sequence on Paulinen Invisible Girls ajan materiaalia. Viimeisenä soitettu Penetrationin Don’t Dictate tietenkin sai salin repeämään. Kaitaluoman Hannu kävi setin aikana esittelemässä minulle käsivarressaan olevaa Pauline tatuointia – respect!
The Pack
Tällä kertaa ei Rebellionissa joko ollut paljoa post-punkbändejä tai sitten onnistuin ne kiertämään. Genren yhteistä tuli nähtyä ainoastaan The Pack, joka ei päässyt levyjen tasolle. Joten soundi maailma oli suttuinen – harmi sillä hyvästä bändistä on kyse.
Slady
Festivaalien todellinen yllättäjä. Tämä tuli kyllä todella puuntakaa ja tätä en osannut odottaa. Something completly different! Kahden naisen Sladea soittava duo. Laulajakitaristi oli pukeutunut kuin Noddy Holder ja erinomaisesti hän myös imitoi Noddyn laulua. Hämmästytti, että kukaan nainen pystyy laulamaan noin. Bändi sai yleisön todella mukaansa; Sladella on se hassu leikkilaulu biisi, jossa nostetaan käsi ja tömistellään jalkoja, jne. Kun Slady veti sen, niin koko sali oli mukana ja lattia vaan tärisi. Piti myöhemmin hiukan googlailla mistä tässä on kyse. Varsinaisesti näyttää olevan neljän naisen Slade tribuuttibändi, eli näin nyt ”vain” sen sivuprojektin eli duon. Näyttää olevan melko suosittukin, kun bändin Facebooksivuilla on 13000 tykkääjää. Todellinen hyvän mielen bilebändi. Ei tämä punkkia ollut, mutta minä nautin. Ihan turha tätä lienee suositella, sillä ei tätä kai Suomeen koskaan saada, mutta … tai no suosittelen silti.
Gogol Bordello
Gogol Bordellolta osasin odottaa paljon, mutta sain vielä enemmän. Yhtye ilmoittaa soittavan gypsypunkkia, mikä tarkoittaa että punkkiin on sotkettu Balkanilaisia rytmejä ja soittimissa on viulu ja haitari. Tämä bändi osoittaa, että haitarillakin voi soittaa punkkia todella erinomaisesti. Isoin Sali, Empress Ballroom oli aivan täynnä ja Gogol Bordello sai aikaan sellaiset bileet, että oksat pois. Täytyi ihailla sitä kuinka bändi pystyi pitämään valtavan intensiteetin koko setin ajan; ihan nuoria kun nämäkään eivät enää ole, kun bändi on perustettu 1991. Itse katselin keikan yläparvelta, kun salissa ei olisi päässyt puolta väliä pidemmälle ja näkyvyys siitä olisi ollut todella huono. Videossa suurennusta on käytetty aika lailla, joten kuva voi hiukan täristä. Tästä tuli illan päätteeksi todella hieno fiilis ja hymyssä suin oli hienoa kävellä kohti hotellia.
Los Fastidios
Jos edellinen ilta päättyi kunnon bileisiin, lauantai alkoi sellaisilla. Jo kahden jälkeen Empress Ballroom oli aivan täynnä, kun Los Fastidios heitti normaalin keikkansa. Älyttömän energinen ja jotenkin puhdasta positiivisuutta huokuva esiintyminen. Ehdottomasti festareiden parasta antia. Pitääkin kaivaa bändin kaksi levyä esille, jotka minulla on ja tilailla hiukan lisää.
Millie Manders
Sitten tuli jonkinasteinen pettymys. Millie Manders and The Shutup on ollut kovassa nosteessa, vaikka vasta ilmesyti yhtyeen toinen albumi. Ensimmäinen Telling Truths, Breaking Ties on ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen levy. Nyt Millie Manders esiintyi soolona ja vihainen nainen oli vaihtunut herkkään tulkitsijaan. Millien lauluääni on komea, mutta olisin silti halunnut kuulla tiukkaa menoa, kuten vaikkapa Angry Side.
The Tights
The Tights teki vuonna 1978 kaksi todella erinomaista singleä ja hävisi sitten kartalta. Yhtye palasi vuonna 2010 ja teki todella hienon LP:n TV, Work & Bed. Levy oli kuin suoraa jatkoa singleille. Bändi oli omalla must-see -listalla, kun en ollut sitä koskaan nähnyt. Taisi taas vaan käydä niin, että kun ennakko-odotukset ovat todella korkealla, niin bändin on vaikea niitä lunastaa. Ihan hyvä keikka, mutta ei sen enempää.
https://www.bbc.com/news/articles/cl7yy2zevy2o
Mellakka
The Tightsin jälkeen lähdettiin hotellille päin lepäämään. Heti Winter Gardensin ulkopuolella oli melkoista menoa ja parin korttelin päässä oli poliisiketju, jonka takan oli äärikoistolaisia mielenosoittajia. Sisällä oli jo kiertänyt huhu, että uusnatsit olisivat tulossa osoittamaan mieltä. Myöhemmin selvisi, että kyse oli yleisemmin äärioikeiston masinoimasta kampanjasta, jossa mellakoitiin useammassa kaupungissa samaan aikaan. Lähtölaukaus mellakoinnille oli ollut Southportin lapsi puukotukset ja niistä levitetyt väärät tiedot; oikeisto kertoi puukottajan nimen joka oli väärä ja väitti tämän tulleen juuri pikaveneellä Britanniaan. Nuorempana oli yhdessä jalkapallomellakassa Lontoossa. Silloin menin mielenkiinnosta lähemmäksi katsomaan mitä tapahtuu ja kohta tapahtui ihan liiankin lähellä ja sitten juostiin, joten aiemmasta viisastuneen menimme hotellille, emmekä jääneet seuraamaan tilannetta. Päikkäreiden jälkeen seurasimme sitten whatsapilla tilannetta. Winter Gardensin ovet oli suljettu puoleksi tunniksi – sisällö olevia ei päästetty ulos, eikä ulkona olevia sisälle. Mielenosoittajat olivat päässeet poliisiketjun läpi ja vähän aikaa oli nujakoitu, mutta pian olivat jääneet alakynteen ja lopulta hakeutuneet poliisien taakse suojaan vaikka olivat itse näitä vastaan ensin taistelleet. Tilanne rauhoittui nopeasti, festareille pääsi taas ja ruokapaikat avasivat ovensa. No olihan se kokemus tämäkin.
Johnny Moped
Festivaaleille pääsin tuntia myöhemmin kun olin ajatellut, mutta eipä mitään isompaa tullut missattua. Kun tulin paikalle niin Johnny Moped aloitteli juuri settiään akustisella lavalla. Johnny oli juuri se oma itsensä, joka aina. Välitön ja hauska, mutta ei tarjonnut mitään mitä ei olisi aikaisemmilla kerroilla nähnyt.
Henry Cluney
Henry Cluney oli Stiff Little Fingers alkuperäinen kitaristi ja biisintekijä. Hän heitti Almost Acusticilla todella erikoisen setin, jossa hän lähinnä esitteli eri SLF-biisien sooloja; lyhyt pätkä biisiä soolo ja lyhtypätkä loppuun. Oheisessa kolmen minuutin pätkässä hän hoitelee kolme biisiä. Jätti vähän erikoisen fiiliksen.
The Outcasts
The Outcastsilta olin nähnyt jo akustisen setin, mutta pitihän vielä nähdä bändin normaalikin veto. Nyt kävi niin päin, että pidin akustisesta setistä enemmän: kirkkaammat soundit, välittömämpi fiilis ja sillai hyvällä tavalla intiimimpi. Ei tämä sähköinenkään huono ollut ja mielellään tämän katsoi.
TV Smith & Vom
TV Smithin toinen keikka oli yhdessä Die Toten Hosenin Vomin kanssa. TV:n suosio tuli selväksi sillä Almost Acustic oli aivan niin täynnä kuin se vain voi olla. Setti oli mahtava ja Vom rumpujen lisäksi lauloi stemmoja ja muutakin. Biisejä tuli koko uran varrelta ja meno oli vapautuneen riehakasta, sellaista ”omien joukossa” olemista, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Keikka huipentui siihen, kun myös Attilla the Stockbroker tuli viulunsa kanssa lavalle ja kolmikko esitti Lion And The Lambin. Tämä March Of The Giants albumin biisi on ollut aina yksi TV Smith suosikeistani. Siinä on myös hieno teksti siitä kuinka ihmisessä voi olla kaksi puolta. Iho meni kanan lihalle. Valitettavasti videolle en saanut biisiä aivan alusta asti. Tähän oli omalta osalta hyvä päättää festivaali, sillä mieli oli niin korkealla kuin voi. Olisihan illalla ollut vielä vaikkapa Ruts DC (aina loistava) ja Hillbilly Moon Explosion, mutta matkasuunnitelma oli sellainen, että piti herätä viideltä kotimatkalle, joten nuo jäivät väliin, kuten myös koko sunnuntai. Ei harmittanut, siellä ainahan täällä pitkälti yli 300 bändistä näkee vain osan. Hyvä maku jäi taas Rebellionista.