Kymmenen levyn sarjan jälkeen on ollut tapana julkaista vielä yksi bonustarina, joka jotenkin liittyy Hiljaisiin Levyihin, vaikkei suoranaisesti julkaisuihin. Nyt tarinan aihe on demo. Tämän jutun jälkeen sarjaan tulee tauko, mutta palaan julkaisuihin joskus epämääräisen ajan jälkeen, kun olen saanut kymmenen seuraava tarinaa kirjoitettua.
Normaalistihan on käsitys, että levy-yhtiöt kiinnittävät bändejä demojen pohjalta. Hiljaisten Levyjen kohdalla näin on tapahtunut harvoin, vaikka demoja onkin vuosien varrella tullut paljon. Yksi iso syy siihen, että demot eivät ole olleet niin ratkaisevassa asemassa on se, että livemusiikin suurena ystävänä yksi erittäin tärkeä kriteeri bändin kiinnityksessä on ollut, että bändi on hyvä myös livenä. Toinenkin Hiljaisten erikoisempi kiinnityskriteeri – joka on jo tullut sarjassa esille – on vaikuttanut asiaan, ”bändin tyyppien pitää olla hyviä tyyppejä, koska tämä on minulle harrastus ja harrastuksen pitää olla hauskaa”. Tämä on edellyttänyt sen, että ainakin johonkin bändin tyyppiin on pitänyt tutustua ennen kiinnitystä.
Ensimmäiset kiinnitykset tehtiin lähipiiristä: Zägä Boxissa soitti veljeni ja Alivaltiosihteerin heput olivat tuttuja yliopistolta. Ulo-lehden Pekka Suomäki puhui seuraavat bändit Hiljaisille. Johnny Spunky oli ensimmäinen, jonka kiinnittämisessä demolla oli isompi merkitys. Spunkyn demo oli varmaankin ensimmäisen viiden demon joukossa, jotka tulivat Hiljaisten postilokeroon ja vakuutti siinä määrin, että tuttavuutta alettiin hieroa. Hyvien omakustannesinglejen ja niiden jälkeen nähtyjen keikkojen jäljiltä on otettu useampikin bändi.
90-luvun puoleenväliin asti demot tulivat C-kaseteilla. Sitten aika nopeasti siirryttiin itse poltettuihin CD-R:n ja 2010-luvulla alettiin suosia digitaalisia tiedostoja. Ensin MP3-tiedotoja lähetettiin sähköpostissa, sitten niitä laitettiin pilvestä ladattavaksi tai lähetettiin tiedonsiirto-ohjelmien linkkejä, joilla ne voitiin ladata.
Jos aivan alun jälkeen demoja tuli maltillisesti 5-10 kuukaudessa, niin kun aloin kirjoittamaan demoista Soundiin Demoefektipalstaa, niin demojen määrä kasvoi hetkessä noin 60-70 kuukaudessa. Nykyisin määrät ovat taas pudonneet tuonne viiden demon kuukausivauhtiin.
Mitäpä demoille sitten kuuntelun jälkeen tein? Aivan parhaan säilöin laatikoihin, joita on vieläkin pari kappaletta autotallissa. Tuo ”aivan parhaat” ovat kuuntelu hetkellä parhailta tuntuneista. HIM:in Ville Valon ensimmäinen demo ei ole näin ollen tallessa. Ei myöskään Jussi Halla-Ahon kömpelön metallibändi demo. Eikä Nightwishin eka demo, josta oli sitä mieltä että mielenkiintoinen, mutta ei omaa minkäänlaista kaupallista potentiaalia. Näistä kahdesta viimeisestä demosta ja itsestäni olen saanut sittemmin lukea parikin kertaa iltapäivälehdistä vuosien varrella ja useampikin on maininnut kaupallisesta vainustani Nightwishin suhteen.
Lopuista kasettidemoista laadultaan kaikkein parhaalle ja vähintään tunnin kasetille äänitetyt vein tuon aikaiselle työpaikalleni Tiedolle kahvion hyllyssä olevaan laatikkoon. Siitä saivat työtoverit ottaa kasetteja uudelleen käyttöön. Noin viisi vuotta pidin 30 hengen osaston kaseteissa.
Lopuista iso osa päätyi Tampereen kansanperinnetieteen laitokselle tutkimuskäyttöön. Tapasin jossain kapakassa tyypin, joka oli tutkijana kansaperinnetieteen laitokselle ja Kalevalan juhlavuoden aikaan hän kertoi, että levyttämättömien bändien sanoituksia pitäisi tutkia, sillä nehän ovat uutta Kalevalaa. No minä sitten kysyin, että haluatteko tuota tutkimusmateriaalia. Halusivat, mutta olivat osin järkyttyneitä kuin viisi muuttolaatikollista demoja, kasetteja ja CD-R:iä, sinne kippasin. Kukahan nykyisiä digitaalisia demoja arkistoisi?
Lopuksi vielä vinkkinä bändeille, jotka lähettävät demoja levy-yhtiöihin: Satsatkaa myös muuhun kuin pelkään demoon. Jos saatekirje on pelkästään ”Musiikki puhukoon puolestaan”, niin ei diiliä sillä irtoa. Kun saatekirje, jossa bändin historia, hiukan tarinaa minkä tyylistä musiikkia soitetaan ja mistä biisit kertovat sekä vielä hiukan näkemystä mihin bändi tähtää ja on menossa. Niin ja yhteystiedot mukaan; nykyään onneksi, kun demot tulevat sähköpostilla niin sähköpostiosoite on tiedossa, mutta kasettiaikaan yllättävän monesta demosta puuttuivat kaikki yhteystiedot.
Tässä olisi pieni videokatsaus tämän vuoden Rebellion festivaalien bändeihin. Bändejä oli taas neljän päivän aikana pitkälti yli 300. Vain pienen osan ehdin nähdä, eikä edes kaikista nähdyistä tullut otettu videota talteen, mutta sentään joistakin ja ne ovat nyt nähtävissä tässä artikkelissa. Lupauduin kirjoittamaan pidemmän Rebellion festivaalijutun Manifetsiin – en tähän juuri ilmestyvään, vaan seuraavaan numeroon. Joten jos aihe enemmän kiinnostaa, niin Manifetsi kannattaa hankkia vuoden lopulla, siihen juttuun tulee laaja taustoitus ja bändien lisäksi paljon muutakin mitä festareilla tapahtui.
Pirates Of The Pubs
Tuttuun tapaan menin ensin Almoust Acoustic saliin. Siellä on tuoleja, joissa voi istua, olut jonot siedettävät ja äänenvoimakkuus sellainen, että varsinkin myöhemmässä vaiheessa festaria korvat arvostavat sitä kovasti. Nyt päivän suunnittelun aikana soiton aloitti Pirates Of The Pubs. Bändi on irkku-punkkibändi … Tšekeistä! Hulvattoman hienoa ja energistä meno. Soundia värittivät haitari ja viulu. Isoin osa biiseistä laulettiin englanniksi, mutta osa tšekiksi, kuten tämä biisi tässä.
Viki Vortex & the Cumshots
Levyjen perusteella (viisi albumia viimeisen kymmenen vuoden sisällä) Viki joukkoineen vaikutti mielenkiintoiselta. Livenä yksittäiset biisit olivat OK, mutta pidemmän päälle trio aika ahdas toteutusmuotti alkoi puuduttamaan.
Teenage Bottlerocket
Yksi Rebellionin hyvistä puolista on, että siellä näkee sellaisia jenkkibändejä, joita ei muuten ehkä tulisi nähdyksi. Teenage Bottlerocketin kohdalla odotukset olivat todella korkealla, ehkä liiankin korkealla, sillä vaikka keikka oli hyvä, niin jotenkin tuntui, ettei saanut ihan sitä mitä odotti.
Blyth Power
Viime vuonna näin aivan vahingossa Blyth Powerin akustisen keikan ja oli aivan ihmeissäni, että mikä on tämä todella upea folk-punk-bändi. Isot pojat sitten kertoivat, että bändi on toiminut jo 80-luvun puolesta välistä ja tehnyt jo 20 albumia. Olin aivan ällistynyt, että miten tämä on mennyt aivan ohi minulta. Kun sitten tämän vuoden ohjelmassa oli sähköinen keikka yhtyeeltä, niin sehän meni sitten must-see-listalle. Ja kyllä olikin upea. Mahtavat soundit, rumpalilaulaja Joseph Porter oli aivan valloittava välispiikkeissään ja biisit hyviä. Nauhalle tarttui uudempaa materiaali oleva Timeline, joka ei ole aivan varhaisten biisien tasoinen, mutta erittäin nautittava sekin.
Sloppy Seconds
Sloppy Seconds oli juuri sitä mitä pitikin. Pikkupätkän keikasta missasin ja en sitten tiedä soittivat siinä kohtaa suosikkini I Don’t Wanna Be A Homosexual, vai onko niin, että biisi on näinä aikoina niin epäkorrekti (vaikka onkin sarkastinen), että sitä ei voi soittaa. Muita pikkuhittejä tuli sitten oikein kunnolla.
Penetration
Rebellionissa on aina nippu peruutuksia. Joko sairaustapauksia tai jenkkien kohdalla usein koko Euroopan kiertueen peruuntuminen. Tällä kertaa harmitti todella paljon, kun Descendents oli peruttanut esiintymisensä. Tilalle oli saatu Penetration. Penetration on yksi 70-luvun suosikeistani, joten osittain tilanne oli OK ja ihan mielelläni Pauline Murraytä kuuntelin, mutta … kyllä bändi on ihan eri genrestä kuin Descendents.
Duncan Reid And The Big Heads
Duncan oli hänkin must-see-listalla, vaikka viitisen keikkaa olen bändiltä tätä ennen nähnyt. Syy tuohon must-see juttuun on, että nämä Rebellionin keikat jäivät sitten viimeisiksi … NYYYH … sillä Duncan lopettaa musiikkihommat. Tässä yhtye akustisella lavalla ja käsittelyssä uuden LP:n biisi Oh My My.
The Outcasts
Yksi Pohjois-Irlannin punkylpeyksistä, The Outcasts, oli juuri niin punkuskottava kuin se aina on. Bändillä ei ole punkin parhaat biisi, mutta jotenkin asenne jolla ne toteutetaan tekee niistä parempia kuin ne ovat. Nyt nauhalle tarttui Seven Deadly Sins, joka on 80-luvun puolesta välistä, eikä sitä kaikkein rajuinta alkupään kamaa.
The Vapors
Jotkut pilkkasivat Vaporsia aikoinaan vara-Jamiksi, mutta minä pidin heistä. Bändi sai aikaan käsittämättömän hienon, mutta lyhyen sinkkusarjan ja bändin kahdesta albumista ensimmäinen on aivan klassikko. Viime vuonna näin yhtyeen ulkolavalla ja nyt sisällä. Tämä News at Ten on sitä vanhaa materiaalia, mutta bändi on tehnyt aika äsken uuden (kolmannen) albumin, joka on ihan kelpo sekin.
Neville Staple From The Specials
On Rebellionissa muutakin kuin punkkia. Skata ja reggaeta on tavallisesti aina jonkin verran mukana. Tällä kertaa tältä saralta tähti oli Neville Staple From The Specials. Neville veti paikan isoimman salin Empress Ballroomin aivan täyteen ja sai aikaan sellaiset bileet että käy pois alta. Koko alakerta pomppi niin, että se tuntui yläkerrassa asti. Nuoremmista koottu orkesteri takasi sen, että soitto ei ollut velttoa vaan tempo pysyi tiukkana koko setin.
Tv Smith & Paranoid Visions
Tv Smith oli koonnut parikin erikoisohjelmistoa festivaaleille. Yksi niistä oli yhdessä Paranoid Visionsin kanssa soitettu setti, joka koostui TV Smithin Cheap-bändin ohjelmistosta. T.V. Smith’s Cheap oli lyhytikäinen kokoonpano 90-luvun alussa, joka teki vain yhden albumin RIP… Everything Must Go! Sekin julkaistiin postuumisti yhtyeen jo hajottua, siitä tuo erikoinen nimi. Levy pitää kuitenkin sisällään todellisia TV Smith klassikoita, kuten My String Will Snap, Luxury In Exile, Ready For The Axe To Drop, jne. joita TV esittää edelleen soolona. Keikka oli tietenkin aivan mahtava, vaikka ihan pikkuisen moitin Paranoid Visionsin hiukan liian metallista sointia.
Country Moans
Country Moans oli kahdeksan miehen retkue, joka esitti Ramones biisejä hillbilly / country versioina. Hommasta paistoi läpi riemu ja kunnon kohkausmeininki. Eihän tämä mitään maata kaatavaa tietenkään ollut ja joku voi olla sitäkin mieltä, että näitä eri tavalla Ramonesia versioivia bändejä on jo liikaakin, mutta minä olen sitä mieltä, että tästä ei musiikki kaljanjuonnin oheen parane.
Bad Manners
Bad Manners sai Empress Ballroomissa melkein yhtä hyvät bileet pystyyn kuin Neville Staple edellisenä päivä, vaikka yhtye oli epätarkempi eikä niin riehakas. Niin ja tämä on ihan oma mielipiteeni, mutta eihän Bad Mannersin biisimateriaali pääse lähellekään Specialsin vastaavaa.
The Slackers
Jos Bad Manners ja Neville Staple heittivät festivaaleilla peliin bilevaihteen, niin New Yorkista tuleva The Slackers hoiti ska-homman huomattavasti elegantimmin ja genren alkujuuria kunnioittavammin kuin brittikollegansa. Liekö se, että bändi tuli jenkeistä, eikä varmasti iso osa yleisöstä tuntenut yhtye, aiheutti sen, että iso sali ei ollut edes puolillaan. Tämä tosin ei tuntunut bändiä juuri haittaavan.
TV Smith
TV Smithin akustinen setti oli iso yllätys, mutta ainakin minulle erittäin iloinen sellainen. Herra soitti tällä kertaa pelkästään uusia biisejä. Suurin osa setistä oli vielä levyttämättömiä seuraavalle albumille tulevia kappaleita. Vain ihan muutama edellisen levyn biisi kuultiin. Erittäin rohkea veto olla muuta kuin hittijukeboxi. Minä arvostin ja niin tuntui suuri osa yleisöstäkin arvostavan. Tässä on mies, jonka ei tarvi takertua vanhaan ja jolla on vain nostalgia arvo, vaan tässä on artisti, joka on äärimmäisen relevantti ja ajassa kiinni myös tänään.
The Only Ones
Only Ones oli ehkä bändi, jonka näkemistä odotin eniten. Se ei tarkoita, että olisin odottanut se olevan festareiden paras bändin. Yhtyeessä vain oli aikoinaan jotain sellaista salaperäistä voimaa ja omintakeista hehkua, että se piti päästä kokemaan. Lisäksi Peter Perrettin kaksi viimeisintä sooloalbumia olivat niin vahvoja, että ne saivat odottamaan, että nyt tulisi täysipainoista kamaa ja niin tulikin. Monta kertaa setin aikana kylmät väreet kulkivat selkäpiitä pitkin ja kun lopussa soitettiin Another Girl Another Planet niin pakkohan sitä oli alkaa tanssia ja T-paita kastui muustakin kuin vain hiestä. Hieno konsertti! Ei viikonlopun paras, mutta ehkä koskettavin. Hauskasti puhelimeen tarttui yksi aika harvinainen Only Ones pala Why Don’t You Kill Yourself? (minähän otan näitä pätkiä niin, että odotan kun miksaus on saatu kuntoon, niin sen jälkeen on seuraavan kappaleen, jotta pääsen sitten nauttimaan täysin rinnoin lopusta settiä).
Die Toten Hosen
Sitten se festivaalien täyttymys: Die Toten Hosen klubiympäristössä. Tätä olen odottanut siitä asti, kun vuonna 1994 näin yhtyeen Tampereen YO-talolla. Vuosi vuodelta lavat ovat bändillä isontuneet ja viime kesänä olin katsomassa yhtyettä Kölnin jalkapallostadionilla 60.000 muun kanssa. Ovat nuo hienoja konsertteja, mutta niistä puuttuu se aidon keikkapaikan intensiteetti, henki ja fiilis. Nyt sitä sitten saatiin. Setti oli hiukan tavallisesta poikkeava – eikä vain siinä, että normaalin kahden ja puolen tunnin sijaan yhtye soitti vain tunnin. Mukaan oli otettu muutamia harvinaisempi englanninkielisiä kappaleita, kuten Joe Strummerin muistolle tehty Goodbye Garageland – mahtavaa oli kuulla sekin livenä. Lisäksi setissä oli nippu klassikkocovereita ja niiden aikana nähtiin tietenkin vierailevia artisteja: TV Smith tuli laulamaan Gary Gilmore’s Eyes, Spizz Where’s Captain Kirkin ja Duncan sekä Sophie First Timen. Toki setissä oli onneksi riittävän iso osa omia hittejä saksaksi. Olin niin tyytyväinen keikan jälkeen kuin olla ja voi. Oli sellainen ihmeellisen kevyt olo ja hetken aikaa maailma oli täydellinen.
Ruts DC
Ruts DC:n olen nähnyt viime vuosina useamman kerran ja se on ollut aina nautittava. Niin oli nyt yhtyeen akustinen veto. Tätä settiä ei nähty akustisella stagella vaan oopperasalissa – selvää oli että yleisöä oli tulossa niin paljon, ettei suht pienelle akustisille salille sitä olisi mahtunut. Bändi on uskomattoman rento, hetkittäin jopa itseironinen, mutta samalla aivan käsittämättömän taitava. Varsinkin rumpali Dave Ruffy on tosi velho, reggae biiseihin mies saa pienelläkin setillä sellaisen grooven, ettei voi kuin ihmetellä. Niin ja tuo kokonaissoundi, joka syntyy vain kahdella akustisella kitaralla ja rummuilla on uskomaton. Se pätkä olisi pitänyt saada nauhalle kun kaverit soittivat yhden biisin keskellä pätkä Police and Thievesiä. Ehdottomasti yksi parhaista seteistä koko festarin aikana.
Tv Smith & Bored Teenagers
Toinen TV Smithin erikoisetti oli Bored Teenagersin kanssa soitettu Adverts-setti. Tämä tuli koettua jo viime vuonna, mutta oli yhtä intensiivinen kuin silloin. Voisi sanoa jopa hengästyttävä. TV ja bändi vetivät 50 minuuttia yhteen putkeen, ei yhtään taukoa, ei yhtään välispiikkiä, vain biisiä biisin perään. Noihin viiteenkymmeneen minuuttiin saatiin näin mahdutettu lähes koko Advertsin levytetty tuotanto. TV:llä on kyllä uskomaton kunto, mies on minua kolme vuotta vanhempi ja en usko että minä pystyisin tuollaista menoa pitämään kahta kappaletta pidempään. We Who Wait on hiukan hitaampaa Advers tuotantoa ja ilmestyi aikoinaan Safety In Numbers sinkun B-puolella.
Voodoo Glow Skulls
Tätä minulle oltiin etukäteen kehuttu, mutta jotenkin jätti kyllä kylmäksi. Angstia oli ja torvet antoivat mukavan lisävärin soittoon, mutta sellaiseksi itsetarkoitukselliseksi uhoksi tämä välillä kääntyi. Ehkä olin tässä vaiheessa jo väsynytkin. Tämä jäi uskomattoman viikonlopun viimeiseksi nähdyksi bändiksi.
Näiden lisäksi tuli nähtyä noin saman lainen määrä muita yhtyeitä, mutta kyllä tässä nipussa ovat ne parhaat.
Tampereen pääkirjasto Metso järjestää tänään 22.4. pienkustantajien messut. Hiljaiset Levytkin on siellä myymässä maan mainioita tuotteitaan ja tapahtumaan kuuluvassa ohjelmassa Jukka Junttila keskustelee Stupidojen Joose Berglundin kanssa punkista. Tapahtuma on ilmainen ja ovet ovat auki 10:00 – 17:00. Tervetuloa.
Poikkesin Islannissa ja kävin samalla paikallisessa punkmuseossa. Paikka oli mielenkiintoinen ja museo-opas selitti innolla asioita. Ajattelin että jotakuta voisi paikka ja Islantilainen punk kiinnostaa, joten raapustin museosta lyhyen esittelyn / arvion.
Museon sisäänkäynti
Koko museo on yhden kaverin aikaansaannos – tietysti se nimi meni ohi, kun en sitä heti kirjoittanut muistiin. Kaverilla oli halu antaa jotain takaisin scenelle, dokumentoida Islannin punkliike ja hiukan ylimääräistä rahaa. Kun idea ja halu oli, niin löytyivät keinotkin. Aivan Islannin keskustassa oli ollut yleinen käymälä. Sellainen maan alla oleva, joita Suomessakin oli vielä 70-luvulla. Se oli ollut suljettuna jo kymmeniä vuosia, mutta sitä ei oltu purettu. Siitä syntyi idea, että mikä olisi parempi paikka undergroundmuseolle kuin maan alla oleva käymälä. Kaveri kävi kaupungin kanssa keskusteluja paikasta ja sai luvan rempata sen museokäyttöön. Vuonna 2016 kaikki oli valmista ja museo avautui.
Tästä ovesta sisään
Tila on melko pieni, mutta se on todella hyvin käytetty ja tarina alkaa jo museon ovesta. Siitä astutaan pieneen eteiseen, josta pääsee lipunmyyntiin ja museokauppaan (josta löytyy T-paitaa ja museon oma kokoelma-CD:tä ja muutamia muita levyjä). Varsinainen museokierros alkaa eteisestä oikealle. Siitä päästä käytävään, jonka varrella on kolme pienempää WC-koppia ja yksi isompi. Kaikki käytävän seinät sekä WC-kopit on vuorattu valokuvilla ja teksteillä, jotka kertovat kronologisesti, kuinka punk alkoi ja levisi Islannissa. Lisäksi museossa on pari videomonitoria, joissa pyörii videomateriaali, useammat kuulokkeet, joilla voi kuunnella ääninäytteitä, sekä pikku nippu muuta esineistöä (soittimia, vaatteita, jne.). Varsinaisen esittelyn jälkeen tullaan huoneeseen, jonne on koottu lavalle koko bändin soitin arsenaali. Sen vieressä on takkeja ja muita rekvisiittaa.Siinä voi sitten pukea itsensä ja kaverinsa islantilaisiksi punkkareiksi ja ottaa kuvia soittamassa tuossa tilassa. Tämän tilan jälkeen ollaankin sitten takaisin museokaupassa. Tila ei siis ole valtava, olisiko jotain 70 neliötä, mutta se on käytetty tehokkaasti ja ainakin asiaa etukäteen vain pintapuolisesti tietävälle tulee sellainen kuva, että kaikki oleellinen saadaan kerrottua niin islanniksi kuin englanniksi.
Esittelytekstejä museon seinillä
Jos Suomessa punk todella alkoi Ramonesin keikoista vuonna 1977, niin Islannissa samanlainen herätys tapahtui vuonna 1978, kun Stranglers kävi Reykjavikissa. Seuraava ulkolainen vieras oli muuten, sanoisinko yllättäen, saksalainen Big Balls & The Great White Idiot. Aluksi ulkolaisten bändien keikat olivat yksittäisiä, mutta hiukan myöhemmin The Fall teki sitten jopa kolmen keikan rundin Islannissa. Fall olikin monen islantilaisen bändin innoittaja.
Yksi pienistä kopeista
Stranglersin innoittamana perustettiin syksyllä 1978 aluksi vitsinä Fræbbblar, josta pian tuli oikea bändi. Sen jälkeen bändejä alkoi tulla lisää. Yksi aktiivisista varhaisista tekijöistä oli Björk. Hänellä oli jo vuonna 1978 Spit and Snot tyttöbändi – lienee nyt saa käyttää sanaa tyttö, sillä Björk oli tuolloin 13-vuotias. Spit and Snot ei levyttänyt, mutta pari vuotta myöhemmin perustettu Tappi Tikarass teki jo kaksi albumia. Björkin myöhemmät tekemiset on sitten silkkaa historiaa. Varhaisista Islannin punkbändeistä kannattaa ehdottomasti mainita vielä ainakin Purrkur Pillnikk, Q4U ja Utangardsmenn, sekä oma suosikkini Bubbi Morthens. Punkin ensimmäinen aalto loppui Islannissa vuoteen 1983, mutta kipinä jäi elämään ja aika ajoin maasta tullut varteenotettavia alan yhtyeitä.
Isompi koppi, vasemmassa ylänurkassa näkyy yksi näytöistä
Kun kierros oli ohi, sain museon oppaalta hyvät keikkavinkit (valitettavasti punkkia ei sattunut niille päiville, kun olin kaupungissa), sekä suosituksen kaupungin parhaasta levykaupasta Lucky Recordista. Se oli ihan eurooppalaisessa mittakaavassa mukavan kokoinen ja tarjonnaltaan laaja. Sieltä sitten tuli täydennettyä omaa Islantipunk-kokoelmaani.
Jukka Junttila
Vaimo kokeili punkvaatteita
PS. Erikoiset museot Reykjavikissa eivät tähän lopu. Vain kahden minuutin kävelymatkan päässä punkmuseosta on penismuseo. Se esittelee eri nisäkkäisen peniksiä ja onpa siellä oma osasto taruolentojen (trolli, tontut, jne.) peniksistä. Todella hämmennyin vitriinin edessä, jossa oli yllä kuva Islannin käsipallon maajoukkueesta vuodelta 2008. Kuvan alla olivat metalliin valetut kunkin pelaajan penikset – koko vaihtelu oli melkoinen, mutta nimiä ei sentään oltu mainittu.
Tässä pikku rapsa tämän vuotisesta Rebellionista sen pohjalta mitä itse tuli nähtyä.
Festivaalit olivat varmaankin isoimmat tähän mennessä. Kasvua korosti ulkolava, joka oli rannalla. Sinne oli Winter Gardenista noin 400 metrin kävelymatka. Matka ei ollut ongelma, mutta se oli, että ulkona oli jatkuvasti pureva tuuli, joten tarvitsi takin. Sisällä taas oli tuttuun tapaan aivan trooppinen ilmasto, eikä naulakkoa. Onneksi hotelli oli melkein matkan varrella, joten sinne tuli heitettyä / haettu takkia. Tosin tuota ramppaamista ei viitsinyt ihan joka väliin tehdä ja siksi jäi esimerkiksi Stranglers ja Undertones näkemättä. Mutta niin jäi paljon muutakin, sillä ohjelman mukaan esityksiä oli 348 noiden neljän päivän aikana, joten melkoista valintaa piti tehdä, kun seitsemällä lavalla pyöri ohjelma koko ajan ja ei siellä nyt jaksanut 12 tuntia (tai yli) päivässä olla paikalla.
Ulkolavan lisäksi toinen iso uudistus oli Literary stage. Siellä oli vähän reilut kymmenen haastattelu per päivä. Joko juuri ilmestyneiden kirjojen pohjalta tai sitten oli kirjaluentaa tai haastatteluja muuten vain. Muutaman todella mielenkiintoisen näin. Johnny Mopedin sekavat horinat olivat hassuja, mutta paras oli TV Smithin haastattelu, jossa mies kertoi kitaran kanssa biisien tekemisestä. Tässä pikku pätkä tuosta puolen tunnin sessiosta. Tässä TV kertoo miten varhaisen Sleeze bändinsä kappale Listen Don’t Think muuntui aikanaan New Boys biisiksi.
Bändejä tuli nähtyä tietysti aika paljon. Alla on kommentteja ja videoita sellaisista, joita katsoin pidempään. Välillä tuli ohi kulkiessa tsekattua joitain bändejä biisin tai kahden verran (varsin uusien kykyjen lavalta), mutta näistä ei jäänyt mitään selkeämpää muistikuvaa.
Eka bändi, jonka oli merkannut tsekattavaksi oli Edweena Banger ja se oli myös eka jonka näin. Edweena on sukupuolen vaihdoksen tehnyt ex- Ed Banger, joka oli Nose Bleedsin nokkamies. Edweena esiintyi Almost Acustic lavalla. Keikka oli heti ihan täysosuma. Hyviä biisejä ja Edweena oli loistava esiinytjä, kunnon rockkukkoilua yhdistettynä naisdiivailuun. Aivan mahtavaa. Tarttui sitten heti CD ja seiska mukaan. Tässä yksi biisi näyte Be Who You Wanna Be. Niin noista biisinäytteistä: Otin niitä niin että odotin että miksaus oli saatu kuntoon ja sitten nappasin seuraavan, ovat usein setin kolmas tai neljän biisi; eli mitään ihmeellistä valintaa niissä ei ole tehty.
Ensimmäinen näkemäni sähköinen bändi oli Spizzenergi. Spizz on armoitettu esiintyjä, jolla on sellainen aivan omanlaisensa sci.fi -meininki esiintymisessä niin nytkin. Tuttuun tapaan tuli kaikki klassikot ja viimeisenä tullut Where’s Captain Kirk villitsi yleisön. Itselle bonuksena tuli se, että sain Spizziltä keikan settilista, joka oli komeasti kirjailtu erivärisillä tusseilla. Tässä näytteenä No Room.
Johnny Moped oli Johnny Moped. Hellyttävää menoa, joka horjui juuri sopivasti. Ei mitenkään ihmeellinen, mutta perusvarma veto ja Johnny oli paremmassa kunnossa lavalla, kuin mitä pari tuntia aikaisemmin tehty Literary stagen haastattelu sai pelkäämään. Sieltä muuten tarttui mukaan Johnny Moped Story kirja.
Kun ei ollut mitään ihmeemmin kiinnostavaa, niin menin tavallisesti Almost Acoustic –lavalle. Siellä pääsi istumaan (aivan mahtavaa parin tunnin seisomisen jälkeen), kaljaa sai lyhyemmästä jonosta ja siellä pystyi keskustelemaan. Siellä tuli nähtyä artisteja, joita ei ollut ajatellutkaan katsoa. Ensimmäinen tällainen oli Ferocious Dog. Erinomaista Cetic-punkkia, eikä minulla ollut mitään havaintoa bändistä tätä ennen. Brittituttuni kertoi, että tämä Carter the Unstoppable Sex Machine’n Les Carterin bändi, jonka mies laittoi pystyyn CTUSM:n hajottua. Eli mistään aloittelijoista ei todellakaan ole kyse. Tämä bändi pitää tsekata tarkemmin, levy on jo tilauksessa. Toinen tällainen täysin puskista tullut bändi tällä lavalla oli Blyth Power (josta ei jostain syystä tullut otettua videota), nämäkin ovat tahkonneet jo vuodesta 1983 ja yhdistelevät anarkopunkkia ja folkia.
Boys soitti nyt ilman Honest John Plainiä, joka on sen verran pahasti sairas, että soitot on soitettu. Päälauluvastuussa on vuonna 2015 bändiin tullut basisti Kent Norberg. Kent hoiti homman erinomaisesti ja selvästi Dangerfieldiä ja Casinoa nuorempana tuo mukaan lisää energiaa. Homman erikoisuus oli, että ”taustakankaana” olevaa isoa videoseinää (siis jolla tavallisesti näytettiin bändin logo) käytettiin, niin että joka biisin kohdalla kuva vaihdettiin. Vasemmassa ylänurkassa oli biisin nimi ja tiedot miltä vuodelta ja levyltä ja muussa osassa oli pari valokuvaa tai lehtileikettä. Mukava slideshow siis soiton ohessa.
Peruutuksia ei ollut kuin aivan muutama, mutta yksi niistä oli todella paha. Torstain pääesiintyjä Bad Religion perui kaksi päivää ennen keikkaa, joten korvaavan esiintyjän löytäminen oli oikeastaan mahdotonta. Järjestäjät päätyivät sellaiseen ratkaisuun, että Skids soitti toisen keikan. Vaikka Religionin peruminen harmittikin, niin tämä helpotti tilannetta sillä Skids oli perjantaina samaan aikaan TV Smith & Bored Teenagers ja olisi näin jäänyt minulta näkemättä. Skids heitti yllättävänkin energisen setin, jossa oli omien hittien lisäksi pari Sex Pistols lainaa, kuten tässä kuultava Pretty Vacant. Niin ja tuli sieltä se ”täydellinen popbiisikin” Into the Vally lopulta. Oma kohokohta keikan aikana oli, kun TV Smith tuli nykäisemään hihasta ja veti hiukan sivummalle, missä hän oli katsomassa keikkaa Die Toten Hosenin Campinon kanssa. TV tietää, että Hosen on minulle näin maailman tärkeimpiä bändejä, joten kohtaaminen oli erittäin mieluisa. Kaverikuva oli pakko ottaa. Sen jälkeen olikin mukava mennä nukkumaan, kun tälläinen yllättävä kohtaaminen kruuna illan.
Kakkospäivä alkoi keikalla ulkolavalla. Vapors jonka harva tuntuu tietävän ja vielä harvempi arvostaman on yksi omia suosikkejani, varsin mainio uuden aallon powerpopryhmä. Varsinkin ensimmäinen LP New Clear Days on erinomainen levy. Harmillisesti näytebiisi tuli kakksolevyltä Magnets, mutta hyvä levy sekin on. Vapors oli erittäin pirteä ja ylitti odotukset. Ainoa harmistus oli, että omalle kohdalle sattunut viikon ainoa sadekuuro sattui Vaporsin kohdalle. Ei se menoa haitannut, mutta paita piti keikan jälkeen käydä hotellilla vaihtamassa.
Toyah oli seuraavana ulkolavalla. Tulin katsomaan lähinnä sen takia, että olisiko tarjolla Toyah And Robert’s Sunday Lunch tyylistä revittelyä – jos nuo eivät ole tuttuja niin tsekatkaa Youtubesta, ovat aivan hillittömiä. Ei ollut tuollaista menoa valitettavasti, eikä juurikaan edes Toyahin alkupään punkmenoa, vaan lähempänä nyky linjaa liikuuttiin. Näytteenä oleva Slave to the Rhythm, jonka Grace Jones teki hitiksi, liitty Toyahiin niin, että siitä tehtiin demoversio, jota tarjottiin Frankie Goes to Hollywoodille. Tuolla demolla biisin lauloi Toyah, Frankie ei ottanut biisiä, joten se päätyi Gracelle joka teki siitä hitin. Toyah hekutti myös tulevaa kiertuettaan Billy Idolin lämppärinä ja veti sitten Rebel Yellin – ei toiminut.
Sitten tuli koko festarin isoin pettymys minulle From The Jam. The Jam on minulle se tärkein bändin, koska se teki minusta punkin vuonna 1977 Bournemouthissa. From The Jam on ex –Jam miesten Rick Buckler ja Bruce Foxton bändi. Mutta kun bändistä puuttuu Paul Weller niin siitä näyttää puuttuvan kaikki. Bändi oli vain huono coverbändi. Vaikutelmaa lisäsi se, että kitarassa oli Welleriltä näyttävä kaveri (samanlainen valkaistu tukka, kuin vanhalla Wellerillä), kaverilla oli samanlainen kitara ja hän yritti matkia Wellerin fraseerausta, mutta …. homma jäi coverbändi tasolle. Neljännen biisin aikana pakenin paikalta.
Sisällä ensimmäinen bändi oli TV Smith & the Bored Teenagers, joka soitti The Adverts setin ja se oli minulle koko festareiden paras esitys. Noin tunnin setti ilman mitään taukoja, ei edes lyhyttä jossa olisi kerro biisin nimi, vaan koko homma puskettiin yhteen putkeen aivan hillittömällä energialla. TV lauloi ja riehui, jalka nousi korkealle ja eleet olivat kuin vanhoissa Adverts videotallenteissa. Aivan hillitöntä menoa. Biisiksi joka tarttui puhelimelle osui hiukan hitaampitempoin On Wheels. Minulle tuli keikalla hiki pelkästä TV Smithin huhkimisen katselemisesta. Tälläistä rockin olla pitää.
Blockheads ilman Ian Duryä kuulosti epäilyttävältä, mutta päätin kuitenkin tsekata. Homma oli parempi kuin pelkäsin. Laulaja ei yrittänyt matkia Ian Duryä, mutta oli omalla tavallaan epäkorrekti kuten Durykin. Ei mikään festivaalin huippuhetki, mutta ihan mainio välipala, varsinkin kun poikkesi musiikillisesti niin paljon muusta tarjonnasta.
Boys tuli tsekattu toisenkin kerran, nyt Almost Acoustic setillä. Kaverit menivät nyt hiukan liian niukasti riman yli. Kun monet bändit olivat nähneet kovasti vaivaa sovituksiin ja oli erilaisia yllättäviä jippoja, niin Boys soitti biisit melkein samalla tavalla läpi, rummut puuttuivat täysin (jotkut kilkuttimet rumpalilla olivat kädessä), sähkö kitarat olivat vaihtuneet akkareihin ja tempo oli hitaampi. Olihan tämä OK, mutta ei lähelläkään sähköistä keikkaa, eikä lähelläkään Almost Acoustic lavan parhaita vetoja.
Ruts DC:ltä näin hillittömän hienon sähköisen keikan kolme vuotta sittten Rebellionissa, joten bändi oli pakko-nähdä valintojen listalla. Kun sähköinen keikka oli vasta sunnuntaina, joka minulta jäi aikataulu syistä pois, niin piti tyytyä akustiseen versioon, joka sekin oli aivan mahtava. Tämä keikan alkupuolen Music Must Destroy ei vielä villinnyt yleisöä, mutta setin lopun putki Jah War, Babylon’s Burning ja Something That I Said sai aikaan sellaiset tanssit, että tuolia kaatui, kun koko sali tanssi. Aivan hillitön meno, oikeastaan vastaavaa menoa ei ollut millään sähköisellä keikalla. Siinä oli vain yksinkertaisesti jotain maagista.
Illan minulle päätti The Ramonas. Bändi heitti Ramonesia juuri oikealla otteella ja ripotteli sinne tänne omia biisejään. Yhtye on ehdottomasti Ramones tribuuttibändien aatelia, joka tarjoilee juuri sitä mitä nimi lupaa. Ei mitään sinänsä ihmeellistä, mutta aina välillä on hienoa, kun joku keksii lisää ruutia.
Lauantai alkoi pienellä pettymyksellä. Odotin Pauline Murraylta todella paljon, mutta aika kevyeksi jäi Raincoatsin Gina Birtch ja Au Pairsin Lesley Woods (joista kummastakaan minulla ei näytä olevan videota) olivat parempia. Pauline painotti settiään uuteen ei-punkkiin materiaalin ja jakoi kovin säästeliäästi Penetration paloja. Oli pakko odottaa aivan viimeiseen numeroon ennen kuin otin oman videoni, jotta sain Don’t Dictaten talteen. Eikä tämäkään mikään ihan unohtumaton esitys ole.
Mick Rossi oli takuuvarma itsensä, tällä kertaa oman bändinsä kanssa. Jos Ramonasin kohdalla tuli käytettyä sanontaa, että ”keksittiin lisää ruutia”, niin se omalla tavalla pätee tähänkin. Erittäin letkeää kitaravetoista rockia ja kun Rossi on niin loistava kitaristi niin hommahan laukkaa, mutta jotenkin tulee mieleen että tämä on kuultu ennenkin, varsinkin kun setissä oli aika paljon covereita.
Attila The Stockbroker esiintyi akustisella lavalla Barnstormer 1649 bändin kanssa. Siinä Attila yhdistelee folkkia, vanhoja perinteisiä soittimia ja punkkia. Puheet biisien välillä olivat pitkiä, kuten tälle punkin saaramiehelle sopiikin, mutta ne veivät aikaa ja lopussa piti hypätä settilistalla yhden tai kahden biisin yli. Onneksi setin alkupuolella soitettiin tämä oma suosikkini bändin ohjelmistosta Wellingborough & Wigan.
Rezillos oli minulle must-see –listalla, eikä yhtye pettänyt. Videolle tarttunut Do The Mutilation ei ollut läheskään setin parhaasta päästä, mutta toisaalta hyvä niin, sillä Flying Saucer Attack, Flying Saucer Attack ja Destination Venus saivat minutkin heilumaan siinä määrin, että ei siinä mistään kuvaamisesta olisi mitään tullutkaan. Setistä pitää erikseen mainita, että yhtye soitti instrumentaalin 20,000 Rezillos Under The Sea, joka itse asiassa Wilhelm Tell oopperasta ja meillä se tunnetaan parhaiten todella vanhan Hansi televisiosarjan tunnarina. Ihan yhtä hillitön versio kuin Top Of The Pops sinkun B-puolella.
Rezzilosin jälkeen sitä olikin jo todella poikki varsinkin kun Pavilion Sali oli TODELLA KUUMA. Jaksoin kuitenkin katso vielä puolet Godfathersin setistä. Godfathers heitti hienon keikan kolme vuotta sitten Rebellionissa ja sen jälkeen Peter Coyne hajoitti bändin ja laittoi uuden kasaan. Nyt oli uusi kokoonpano, mutta aivan vanha meininki eli kunnon hikistä rokkia oikealla asenteella.
Sunnuntaina piti lähteä kotimatkalle puolilta päivin, joten kaikki päivän bandit jäivät katsomatta. Harmittiko? No ei oikeastaan juurikaan. Olisihan siellä ollut Tom Robinson, Billy Bragg, jne. mutta toisaalta niin paljon ehti jo nähdä ja tavata vanhoja kavereita ja saada muutaman uudenkin. Niin ja lauantain bonus oli Fleetfoot Town – Plymouth jalkapallomatsi reilun kymmenen kilometrin päässä Blackpoolista. Division One (kolmas sarjataso) matsi hienossa auringon paisteessa, lähes täysi stadion (joka tosin veti vain noin 6000 ihmistä) ja kumpikin joukkue yritti toisissaan ja tilanteet pelattiin aivan loppuun asti. Tapahtumia riitti rankkari ja tolppa laukausta myöden. Kotijoukkue meni myöhäisellä maalilla 2-1 johtoon ja onnistui säilyttämään sen yli viiden minuutin lisäajan jälkeenkin, joka oli todellista selviytymistaistelua. Pidin kovasti.
Joo tässä oli tällainen pieni raapaisu Rebellion festareihin tänä vuonna minun musiikkimaullani. Kaikki Oi ja hardcorebändit jäivät näkemättä samoin kuin vaikka kuinka paljon muuta, mutta … nämä olivat minun valintani tänä vuonna.
Todettiin, että kun tänä vuonna noita levyjä näyttää ilmestyvän aika paljon, niin niitähän voisi myös mainostaa. Manifetsin kolmosnumeron takakannessa on esillä tämän vuoden satoa ja pari levyä saattaa vielä ehtiä juuri ennen vuoden vaihdetta.
Jos joku ei satu tietämään, niin Manifetsi on aivan maan mainio sekakulttuurilehti, jota ovat tekemässä useat populaarikulttuurin kanssa jo pitkään tekemisessä olleet Tyypit (isolla T:llä). Lehteä saa ainakin näistä paikoista Laukontorin antikvariaatti, Swamp Music, Levykauppa Äx, Stupido Shop, Ikipop, 8raita ja Rosebud. Sisältönä kolmosnumerossa muun muassa: Rolling Stones 1975 (Mikko Jokela), prinssi Stash Klossowski de Rola (Ike Vil), Peter Perrett/Only Ones (Jarkko Jokelainen), Mark Twain (matkakertomus Ranskasta ensimmäistä kertaa suomeksi, kääntäjänä Josper Knutas), Aku Ankka, 2. luku (JP Koskinen), Purkkapopin historia (Veli Tammivaara), Dave Lindholm vs Sliipparit (Jaakko Riihimaa), Rockjournalismin historia (Jyrki Lehtola & Jorma Riihikoski), Nick Cave (Susan Eriksson), TV Smith Suomessa (Jukka Junttila), Kummisetä-elokuvien taustat (Tapani Bagge) ja paljon paljon muuta.
Olin eilen (26.10.) Radio Helsingissä Felix Lybeckin ohjelmassa juttelemassa yli tunnin Hiljaisista Levyistä. Jos kiinnostaa, niin lähetys on kuultavissa Radio Helsingin on-demandista. On-demand linkki on sivun alareunassa. Jutustelu alkaa noin puolen tunnin kohdalta.
OK, eihän tällä ole juurikaan tekemistä Hiljaisten Levyjen kanssa, mutta pakko tätä on silti täälläkin mainostaa. Tampereen museokeskus Vapriikissa avautuu tänään Rockadillo-näyttely, joka esittelee suuren rockvaikuttajan Tapio Korjauksen elämäntyön. Mies joka aloitti ulkolaisten artistien konserttikiertueet Suomessa, manageroi Wigwamia ja sai näille diilin Britteihin Virginille, toi Ramonesin ja Clashin Suomeen, järjesti Womex 2019 tapahtuman, jne. jne. jne. Näyttelyssä on yli 130 julistetta bändeistä joita Tapio on tuonut Suomeen, lisäksi iso nippu muuta esineistöä ja dokumentteja joista selviää minkälaista olivat rokkitouhut ennen tietokoneita ja Internettiä. Museokaupasta saa viidellä eurolla 64 sivuisen bookletin, jossa on Tapion hienoja tarinoita Rockadillon ei vaiheista.
