Hiljaiset Levyt 40-vuotta näyttely on nähtävissä Tampereen pääkirjasto Metson musiikkiosastolla syyskuun. 1.9. oli avajaiset ja Metson striimasi kahden tunnin avajaiset nettiin.
Jos et päässyt avajaisiin tai et katsonut livestriimiä, niin ei hätää. Striimi on nähtävissä Youtubessa Metson kanavalla. Se pitää sisällään niin Jukan haastattelun, jossa Epe hienosti kysyy sellaisiakin asioita, joita normaalisti ei tule käsiteltyä, kuin myös Hiljaiset All Starsin keikan kuuden eri solistin kera.
Huomenna (29.8.) on Jaguvaarit yhtyeen LP:n julkkarikeikka Huurupiilossa. Tilaisuus on ilmainen.
Ensi tiistaina (1.9.) aukeaa Tampereen pääkirjaston Metson musiikkiosastolla Hiljaiset Levyt 40-vuotta -näyttely. Avajaiset ovat kello 17:00 – 19:00, ohjelmassa haastattelun lisäksi Hiljaiset All Stars kokoonpanon keikka kuuden eri solistin kera – todellista spesiaaliherkku. Tämäkin tilaisuus on ilmainen.
Metson näyttelyyn liittyen on opastetut näyttelykierrokset 9.9., 17.9 ja 26.9. Nuokin ovat ilmaisia.
Tämän vuoden Rebellion oli jo kolmaskymmenes. Juhlavuosi ei varsinaisena neljän festivaalipäivän aikana juurikaan näkynyt. Ennen varsinaista aloitusta torstaina oli maanantaista keskiviikkoon järjestetty esiohjelmaa. Se jäi minulta väliin, sillä tuli tuttuun tapaan vasta torstai aamuna paikalle. Eikä kauheasti harmittanut tuo esiohjelman näkemättä jättäminen, sillä todella paljon ehti taas tähän – toki vain murto-osan 400 bändistä, jotka neljän päivän aikana esiintyivät, mutta kyllä minä ainakin sain silti livekiintiön parilta viikolta täyteen. Niin ja toki viikonloppuun mahtui muutakin kuin pelkkiä bändejä, jalkapallo matsi, kaverien kanssa hengailua ja hyvin syömistä.
Taas tuli tehtyä hyvät suunnitelmat – etupäässä bändejä, joita en ole nähnyt aikaisemmin ja bändejä muualtakin kuin Briteistä tai Yhdysvalloista. Jossain määrin tuo suunnitelma piti, mutta tuli siitä lipsuttua varsinkin muutaman keikkasuosikin kohdalla. Taso oli taas kova. Ala suurin osa mitä tuli nähtyä (parista huonommasta en ottanut videota talteen). Bändit tulevat aika tarkkaan siinä järjestyksessä kun ne näin. Kultakin bändiltä otin satunnaisen biisin setistä sen jälkeen kun settiä oli mennyt sen verran, että miksaaja oli saanut nappulansa väänettyä kohdilleen.
6.8.2026
Menace
Hyvät päätökset siitä, että katsoisin bändejä, joita en ole nähnyt aikaisemmin, pettivät heti ensimmäisen artistin kohdalla. Kun olin saanut laukut hotelille, päässyt Winter Gardenin ja saanut rannekkeen, niin eka bändi, joka osui kohdalle oli vanha tuttu Menace. Tuttua vanhojen miesten 77-meuhkaamista. Tosin en muista, että olisin aiemmin So Fuck You biisiä kuullut.
Jess Silk
Menacen jälkeen Almost Acustic -lavalle ja ensimmäiselle oluelle. Siellä oli Jess Silk. Vihaisia naisia oli tarkoitus tsekata varsinaisesti sunnuntaina, jolloin yksi lava oli omistettu heille, mutta mukavahan tässä oli ottaa esimakua tulevasta. Jessillä on paljon hyviä biisejä ja kunnon protestilaulaja asenne.
Popes of Chillitown
Kyselin aina kulloiseltakin juttuseuralta, että mitä kannattaisi tsekata. Popes of Chillitownia suositteli parikin tyyppiä, että siinä on kunnon skapunkkia. Cashbah-lavan keikka ei vakuuttanut, soundi olivat tuttuun tapaa tuossa salissa kehnot ja bändin sointi tuntu liian metalliselta. Kun tätä valittelin jollekulle, niin vastaus oli, että anna bändille toinen mahdollisuus ja tsekkaa ne akustisella lavalla.
Onneksi uskoin ja menin paikalle. Biisit kuulostivat paremmilta ja nyt tuli enemmän sellainen hyvä party-party-fiilis. Tämä näytebiisi, jonka otin (otan näitä aina setissä satunnaisesti siinä vaiheessa, kun miksaus on saatu kuntoon) ei tee täyttä oikeutta bändille ja varsinkin biisin alku on kummallinen, mutta minuutin jälkeen alkaa jalka vipattamaan.
The Courettes
Courettes oli viime vuonna ihan parasta ja niin ne olivat tänäkin vuonna. Järjestätkin olivat noteeranneet viime vuoden hyvän keikan; silloin bändi oli pienessä muutama sata henkeä vetävässä salissa, nyt päälavalla. Ihan älyttömän hieno show, hyvät biisit, mainio meininki ja on se ihmeellistä kuinka upean äänimaailman vain kaksi ihmistä saa aikaiseksi. Ehdottomasti torstain paras!
Subalternos
Sitten tulikin hiukan erikoisempaa kamaa, ainakin minulle. Brasiliaista punkkia ei ole tullut ennen nähdyksi livenä, mutta nyt tuli tuokin aukko paikattua, kun São Paulolainen Subalternos tuli nähtyä akustisella lavalla. Ihan mukavan oloinen tapaus, mutta tuli kovasti sellainen fiilis, että olisi varmaan pitänyt nähdä näiltä sähköinen setti.
Janus Stark
Janus Stark on The Prodigyssä keikoilla kitaraa soittaneen Gizz Buttin bändi, joka soitti mukavaa melodista punkkia. Ei mitään maailmaa mullistavaa, mutta ihan mukavaa kuunneltavaa.
Red Moon Heroes
Red Moon Heroes tuli Milonsta Italiasta ja kun tsekkasin etukäteen bändiä netistä, niin tyyliksi ilmoitettiin post-2-Tone, mikä herätti mielenkiinnon. Ihan hyvää skapoljentoa punkotteella. Biisit olivat läpeensä hyviä, mutta jotenkin tuntui, ettei bändi vielä oikein saanut niihin ihan täyttä keinuvaa rytmiä puhallettua mukaan. Jäi kuitenkin sellainen fiilis, että nämä pitää tsekata uudestaan, kun hiukan enemmän keikkoja ovat tehneet.
The Primitives
Mitä !? The Primitives? Mitä se tekee punkfestareilla? Aika pitkälle on punkin käsitettä venytetty, jos 80-luvun indiepop mahtuu tämän termin alle. Menin kuitenkin katsomaan, koska kyllähän minä popista pidän ja Crash oli ihan älyttömän hyvä biisi aikoinaan. Vaikka minulla on bändi eka LP ja pikku nippu singlejä, niin muita biisejä en muistanut edes nimeltä. Valitettavasti setti todisti, että Crash on bändin ainoa loistava biisi. Yhden hitin ihme. Tracy Spencerin ääni oli kylläkin kaunis.
Au Pairs
Yksi bändi jonka todella tahdoin nähdä oli Au Pairs. Vuonna 1981 ilmestynyt LP Playing With A Different Sex oli aikoinaan itselleni tärkeä levy ja sellainen levy, jossa post-punk on paljon muutakin kuin pelkkää synkistely. Nyt jäljellä alkuperäisestä kokoonpanosta ei ollut kuin bändin voimahahmo Lesley Woods. Hän oli koonnut nuoremmista soittajista uuden Au Pairsin, joka oli eläväinen ja pirteä. Harmillisesti hetkittäin näkyi keikkakokemuksen puute; Lesley keskeytti biisejä ja totesi, että tämä menee nyt väärältä korkeudelta ja sitten aloitettiin uudestaan. Ei tuo muuten haitannut, mutta laski setin intensiteettiä. Hienoa, että Lesley on taas kehissä. Courettesin ja TV Smithin ohella päivän parasta antia.
T.V. Smith
Kenellekään ei lienee tule yllätyksenä, kun sanon, että TV Smith heitti taas kerran todella hienon keikan. Miehellä oli kolme keikkaa Rebellionissa. Festarin etkoilla edellisenä päinä (jossa en ollut) hän oli soittanut pelkästään uusia biisejä. Tänään oli sitten vuorossa hittiparaati, johon ihmiset olivat saaneet toivo biisejä miehen Facebook sivuilla. Yleisö sai selvästi mitä halusi ja niin sain minäkin. Hieno päätös omalle illalleni. Aamuinen viiden herätys, matka Blackpoolin ja päivä vetivät mehut pois ja viimeisen bändit jäivät illalta näkemättä. Useampikin tyyppi kehui seuraavana päivänä, että The Stranglers oli ollut todella kovat, mutta … no eihän täällä koskaan voi kaikkea nähdä.
7.8.2026
Fire Exit
Perjantai alkoi Fire Exitillä, Glasgown alkuperäisiä 1977 punkkeja. Tekivät tosin tuolloin vain yhden singlen, kaikki viisi pitkäsoitto on tehty 2000-luvulla. Tätä en ollut nähnyt aikaisemmin, mutta kun jo edellisenä päivänä näki paljon Fire Exit T-paitoja, niin odotin bändiltä aika paljon. Ihan standarditapaukseksi se ainakin akustisesti paljastui. Biisi Timewall on niitten ainoalta sinkulta silloin joskus, mutta tämä versio ei tavoita singlen tasoa lähellekään. Jäi siis ”pikku kivaksi”.
Spleen
Italian Spleen venytti punkkiaan vahvasti grungen suuntaan. Hiukan nuorempia kavereita ja kova oli yritys, mutta ei vain jotenkin innostanut minua ihmeemmin. Ei huono, mutta jotain puuttui.
Cryssis
Jostain syystä olin siinä käsityksessä, että akustisella lavalla esiintyisi koko Cryssis. Olin todella innoissani, että vihdoinkin näkisin koko bändin setin. Pettymys oli siis melkoinen, kun se taas kerran oli pelkkä Dick York & Vom duo. Ihan hyvähän se taas oli, mutta kun odotukset oli ihan jossain muualla. Kyllä nämä mahtavat biisit olisi joskus kiva kuulla koko bändin vetämänä.
Random Hand
Random Hand oli taas näitä bändejä, joita tutut suosittelivat, muuten en kyllä olisi ollut osannut mennä paikalle. Ihan älyttömän vetävää skapunkkia todella hyvällä groovella soittava bändi. Tästä tuli kyllä välittömästi bändi, jota pitää alkaa seuraamaan.
TV Smith and the Bored Teenagers
TV Smith and the Bored Teenagers soittivat jälleen kerran vahvan Adverts-setin. Tämä menee tähän osastoon, jonka käyn joka kerta katsomassa, vaikka olen jo useasti nähnyt. Adverts oli kuitenkin minulle yksi niitä kaikkein rakkaimpia bändejä. Takuuvarmaa työtä jälleen kerran.
The Kids
Belgialainen The Kids jäi joitakin vuosia sitten tsekkaamatta Puntalassa, joten otin nyt vahingon takaisin. Ihan reipasta menoa, mutta ei saavuta tämäkään kahden ekan LP:n tunnelmaa livenä. Silti ihan mukava että tämäkin tuli nähtyä.
Roman Jugg Band
Roman Jugg soitti Damnedin riveissä vuosina 1982–1989. Nyt hän oli koonnut bändi, joka soitti etupäässä Damned-materiaali, jonka säveltämiseen hän oli osittain osallistunut. Bändissä oli selvästi nuorempaa väkeä, mikä takasi hyvän menon ja koskettimet olivat hieno lisä ääni maailmaan. Muuten todella hyvä, mutta ei Roman Jugg kyllä mikään laulaja ole, jos olisi ottanut mukaan jonkun kunnon laulajan ja tyytynyt soittamaan vain kitaraa olisi tämä ollut vieläkin parempi.
The Outcasts
The Outcasts on heittänyt tavallisesti takuuvarmoja ja tiukkoja punksettejä, joten kun oli sopiva rakokin, niin päätin mennä katsomaan bändin taas kerran. Kokoonpano oli kasvatettu triosta viisimiehiseksi, mutta homma ei ollut parantanut. Tiukkuutta oli työskentelystä vähentynyt ja joten bändi tuntui vain laiskemmalta kuin aikaisemmin.
Ferocious Dog
Jos Outcastsin näkemin tällä kertaa oli pettymys, niin Ferocious Dog ei sitä ollut. Bändi tuntui olevan suorastaan entistä paremman vedossa ja irkkupunkki kulki kuin mikä. Mutta jos välipuheista ymmärsin, niin tämä jäi sitten viimeiseksi kerraksi, kun näin bändin. Tekevät kiertueen loppuun ja laittavat sitten tinapillit ja viulut pussiin.
The Sample
The Sample oli aikoinaan näitä vain kaksi sinkkua tehneitä bändejä. Itselleni ostin niistä jälkimmäisen (Dead Hero) kun se ilmestyi ja pidin siitä, se putoaa hauskasti vanhan punkin ja HC:n väliin. Pitihän tuo nyt tietenkin tsekata. Ei ihmeellinen, mutta ihan OK tämäkin. Ei Sham 69:n eikä Anti-Nowhere League jaksaneet kiinnostaa, joten lähdin hotellille ennen niitä nukkumaan.
8.8.2026
Ruts DC
Vaikka kuinka päättää, ettei kävisi katsomassa samoja vanhoja bändejä, niin Ruts DC:tä en vain voinut olla jättämättä väliin – se on jokavuotinen must. Bändi on ihan älyttömän hyvä, kappaleet loistavia, ne on akustista settiä varten sovitettu siihen sopiviksi, ei vain vedetä löysästi läpi, vaan hommaan on nähty vaivaa. Uskomaton groove mitä nämä kolme herraa saavat soittoon. Pidän paljosti.
Nothing Thrives
Nothing Thrives tulee Kreikasta ja paiskoi aika standardin omaista punkkia, mutta ote tekemiseen oli erinomainen. Pidemmän päälle setti kävi kylläkin tylsäksi biisimateriaalin yksiulotteisuuden takia.
Mick Rossi
Mick Rossikin oli valitettavasti löystynyt. Tosin tänä vuonna en nähnyt miehen sähköistä keikkaa Gun Street bändin kanssa. Oheisella pätkällä Rossi on Slaughter and the Dogsin yhden minun mielestäni parhaan biisin Situationsin kimpussa, mutta ei saa puhallettua siihen sitä henkeä mikä biisiin kuuluu, vaikka soitto sinänsä kulkeekin.
Salford Jets
Salford Jets on mod-bändi ja soitti sitä 80-luvun Thames-beat tyylistä modmusiikkia, vaikka tuleekin Manchesteristä. Tyylille soivan heleästi ja ilmavasti homma toimi. Oikein mukava kuulla tämänkin tyylistä bändiä väliin.
Die Toten Hosen – Auswärtsspiel
Sitten se keikka, jota olin odottanut ja joka on suurin syy siihen miksi edes lähdin Rebellioniin tänä vuonna. Die Toten Hosen teki juuri viimeisen levynsä ja aloitti yli vuoden kestävän kiertueen jonka jälkeen bändi lopettaa. Tämä on minulle viimeinen kerta, kun näen bändi ja mikä kerta se oli! Vaikka bändi on stadionluokkaa ja isot keikat ovat etupäässä stadionrockia punksärmällä, niin tällä keikalla Hosen osoitti, että kyllä he punkbändi ovat silloin kun haluavat. Setissä useampi biisi, joita ei viime stadionkeikoilla ole kuultu, mutta silti pelkkiä hittejä. Olin punkrocktaivaassa tunnin ajan – siis koko keikan. Ehdottomasti tämän Rebellionin paras keikka.
Pussyliquor
Pussyliquor edusti nuorempaa naisenergiaa ja millä tavalla! Keikka oli äärimmäisen viihdyttävä. Kyseinen video ei tee täysin oikeutta bändin lavamenolle. Kunnon meuhkaamista ja heittäytymistä tilanteeseen. Keikan jälkeen piti mennä merkkapisteelle juttelemaan naisten kanssa ja ostamaan levy. Tämä on bändejä, joka menee seurantalistalle.
The Attack
Itse asiassa kuvittelin meneväni katsomaan aivan toista Attackia, kuin minkä näin. Pieni keskustelu asiasta tietävien kanssa toi selkeyttä asiaan ja selvisi että tämä Attack tulee Orlandosta Yhdysvalloista. Ihan kelpo kamaa oli tämäkin.
Resistance 77
Resistance 77 oli monena vuonna ollut tsekattavien bändien listalla, sillä ne muutamat levyt, jotka minulla on ovat ihan mainioita. Aina oli kuitenkin tullut joku toinen bändi, joka oli ollut mielenkiintoisempi sillä hetkellä. Nyt pidin huolen että näen bändin. Ehkä odotukset usean vuoden odotuksen jälkeen olivat liian korkealla; bändi osoittautui vain ihan hyväksi keskisarjan yhtyeeksi. Päivän missaus seuraavan päivän kommenttien perusteella oli Dave Formula & Nokon Magazine-keikka, jota useampi ylisti.
9.8.2026
Violet Violet
Sunnuntaina Pavillion-lava oli omistettu ”vihaisille naisille”. Päätin tsekata aina kun vain jotenkin muuhun ohjelmaan sopi mitä siellä on tarjolla ja mielenkiintoista kamaahan siellä oli. Eka uusi tuttavuus tältä lavalta oli post-punkkia punkkiinsa yhdistävä Violet Violet.
Mika Bomb
Mika Bomb puolestaan edusti päälavalla nuorten naisten energiaa Japanista. Se on just niin Japanilainen kuin saattoi arvatakin, sitä sellaista japani-pop-punkkia mitä aika monet alan naisbändit sieltä soittavat.
Los Fastidios
Sitten olikin vuorossa yksi ehdottomista Rebellion suosikeistani jo vuosien ajan Los Fastidios. Ne saivat akustisella lavalla todella mahtavan fiiliksen aikaan sunnuntaina heti puolen päivän jälkeen. Lattia keinui kun salintäyteinen yleisö heilui bändin skapunkin tahdissa. Nämä eivät petä koskaan. Todellista hyvän tuulen musiikkia ja vielä sanoman kera. Vahva suositus bändin tsekkaamiseen.
Chelsea
Sitten olikin taas vuorossa 77-punkkia, tai oikeastaan 76, sillä Chelsean juuret yltävät sinne asti. Ihan hyvin Gene October jaksoi edelleen vetää. Kovin sitä mitä odotin, muttei juuri enempää. Mielellään tämänkin katsoi läpi.
Darling Buds
Jos Primitives hämmästytti sillä, että mitä se tekee Rebellionissa, niin Darling Buds hämmästytti vielä enemmän. Mutta niin vain menin sitäkin katsomaan, sillä pidin aikoinaan niitten 80-luvun lopun indiepophiteistä. Yllätys oli melkoinen, että Darling Buds oli selkeästi relevantimpi kuin Primitives. Paikoitellen se oli ihan suoraa uutta aaltoa – näytebiisi ei anna parasta kuvaa bändistä. Andrea Lewis oli lisäksi paljon energisempi, vapautuneempi ja söpömpi kuin Primitivesin Tracy. Tästä tulikin varsin mainio reilu puolituntinen
Witch Spit
Sitten taas vihaisia naisia, nyt duon voimin. Ideaa ja yritystä oli, mutta jotta saisit duona koko setin kantamaan, niin pitää olla todella hyvä soittamaan ja esiintymään (vrt. Courettes) ja sitä Witch Spit ei ainakaan vielä ole. Energiasta homma ei jäänyt kiinni.
Breakup Haircut
Breakup Haircut oli sellaista oikealla tavalla amatöörimäistä popimpaa punkkia, jossa oli välillä mukavia rytmiratkaisuja. Tykkäsin.
Members
JC Carrollin soolokeikka akustisena oli ollut niin huono, että melkein skippasin tämän. Carroll oli soolona niin huono, että en ottanut edes yhtä biisi talteen – sama muuten kävi Johnny Mopedin akustisen keikan kanssa, bändi tuntui olevan lähes sketsiviihdeversio itsestään, väärällä lailla kieli poskella – sekin jäi ottamatta talteen. Onneksi tuo idea, että Members soittaa läpi klassikkolevynsä At the Chelsea Nightclub sai kuitenkin tulemaan paikalle, sillä tämä oli ihan aitoa asiaa. Muu bändi sai puhallettua Carrolinkin vauhtia. Kun levy soitettiin biisijärjestyksessä läpi, niin oli helppo laskea missä kohtaa Solitary Confinement ja The Sound of the Suburbs tulivat. Otin molemmat talteen. Tämä keikka oli iso ilo ja ylitti selvästi odotukset, kun Carroll oli laskenut ne kovin alas.
Whoremones
Nämä vihaiset naiset tulivat Los Angelesista. Vaikka bändi on aika tuore niin esiintymisessä oli se tuttu jenkkivarmuus, joka aloittelevilta Eurooppalaisilta usein puuttuu. Kun biisimateriaaliin tasoa saadaan nostettua niin tästä voi tulla kovakin.
Godfathers
Takuuvarma keikka jyrä Godfathers jäi minulla festivaalin viimeiseksi bändiksi. Tähän oli hyvä päättää festarit: Birth, School, Work, Rebellion, Death. Ei mitään maata mullistavaa, mutta erittäin hyvin läpivedetty show. Jäi ihan hyvä maku suuhun Rebellionista.
Hiljaisten 40-juhlavuoden ohjelma on nyt sitten soittamista vajaa valmis.
Iloisena yllätyksenä voimme kertoa, että pääkonserteissa Korjaamolla (Helsinki) ja G-Livelab (Tampere) Alivaltiosihteeri tulee tekemään vielä yhden keikan ja bändi soittaa läpi koko ensimmäisen singlensä!
Loppuvuoden ohjelma:
-> 30.8.2026 Hiljaiset Levyt 40v. näyttely jatkuu Punkmuseossa (Helsinki)
4.7.2026 Hiljaiset Levyt 40v. Rovaniemi edition Pub Sarvi: Jalla Jalla, Nightgales, ja New Rising Suns (Grande, Rovaniemi)
1.9.-27.9. 2026 Hiljaiset Levyt 40v. näyttely (Metson musiikkiosasto, Tampere)
1.9.2026 Metson näyttelyn avajaiset Metson musiikkiosastolla: Epe Helenius haastattelee Jukka Junttilaa. Hiljaiset All Stars esiintyy kuuden solistin voimin. ILMAINEN
11.9.2026 Jahnukaisten 30-vuotiskonsertin
26.9.2026 Hiljaiset Levyt 40v. punk (Vastavirta Tampere): Saattohoito79, Maaseudun Tulevaisuus, Tappajatomaatit ja Juggling Jugulars
23.10.2026 Hiljaiset 40v. pääkonsertti (G-livelab Tampere): Alivaltiosihteeri, Hiljaiset All Stars, Pojat, Dave Treganna Band
24.10.2026 Hiljaiset 40v. pääkonsertti (Korjaamo Helsinki): Alivaltiosihteeri, Hiljaiset All Stars, Pojat, Dave Treganna Band
13.11.2026 Hiljaiset 40v. Bistro Vilja (Tampere): The Pull My Fingers, Punk Lurex
Nyt osui niin sanotusti kakkia tuulettimeen. MY45 levytehdas Saksassa on asetettu konkurssiin ja meiltä jäi sinne jo maksettu The Pull My Fingersin toinen LP. Rahat meni ja levyjä ei tullut.
Ei tähän meidän toiminta kaadu, mutta onhan tämä silti aika iso paukku, kun reilu pari tonnia hävisi savuna ilmaan Saksan taivaalle. Pitää yrittää jotenkin kuroa tätä menestystä kiinni, ettei syksyn julkaisuaikataulua tarvi ihan tolkuttomasti lykätä.
Kun tilaat levyt viestillä niin saat niistä 10% alennusta ja postikuluja menee 7 euroa riippumatta tilauksen koosta. Laita listaa tulemaan osoitteeseen jukka@hiljaiset.sci.fi ja paluupostissa tulee maksuohjeet.
Jos 40 ihmistä tilaisi yhden tai kaksi normihintaista LP:tä, niin homma alkaisi näyttää taas valoisammalta ja julkaisuja ei tarvitsi viivästyttää.
Niin ja se The Pull My Fingersin kyllä tehdään. Hiukan suunnitelmat vielä kesken kuinka edetään.
PS. Kuva on ChatGPT:n tekemä kuvituskuva aiheesta.
Aamulehti julkaisi todella näyttävästi Hiljaisten Levyjen 40-vuotisjuhlahaastattelun. Ihan etusivulle asti päästiin – tässä voi alkaa laulamaan, että ”To the cover of the Aamulehti”. B-osan etusivu oli omistettu isolle kuvalle ja sen perässä oli koko aukeaman juttu.
Tästä on hienoa aloittaa juhlavuoden varsinainen juhliminen, jonka startti on 8.5. Tampereen Telakalla, jossa on Hiljaisille Levyille levyttäneillä bändeille omistettu ”Meidän Ilta” (muutama lippu vielä Tiketissä jäljellä).
Aamulehti julkaisi jo nyt netissä todella pitkän jutun Hiljaisista Levyistä. Paperiversioon juttu tulee lähiaikoina, varmaankin 8.5. jolloin on juhlavuoden avauskonsertti Telakalla. Mikko Aaltonen teki todella hyvää työtä jutun kanssa; sai yli parituntisesta ja moneen suuntaan hypelleestä keskustelusta tiivistettyä yllättävän monta asiaa tuohon juttuun. Jukka Ritolan kuvat ovat hyvät, varsinkin se jossa näytän parasta puoltani (persettäni), kun etsin Jalla Jallan LP:tä.
Hiljaiset Levyt julkaisi Attila the Stockbrokerin runokirjan A Lifetime of Football Writing. Kirjan Britannian julkaisutilaisuus oli Rebellion Festivaaleilla Literary stagella 8.8.2025. Attila kertoi kirjasta ja sen taustoista, luki siitä pari runoa ja sen jälkeen luki vielä muutamia muita runoja. Tilaisuuden jälkeen mies myi kirjoja reippaat kaksikymmentä kappaletta ja kirjoitteli omistuskirjoja. Attila oli itse hoitanut tuon julkkarin, joten minä vain paistattelin kustantajalle osuvassa valokiilassa. Tilaisuus sai miettimään, että miten tässä nyt oikein näin kävi.
Kirjaan johtaneet tapahtumat alkoivat lähes kymmenen vuotta sitten. Sain silloin käsiini Attilan kirjoittamia jalkapallorunoja. Kun niistä Attilan kanssa hiukan myöhemmin keskustelin, niin ilmeni, ettei niille ollut löytynyt kustantajaa. Koska Attila tämän keskustelun jälkeen tiesi, että pidin jalkapallorunoista, niin niitä tupsahti sähköpostiini pari runoa vuodessa tahtiin.
Pikkuhiljaa alkoi minulla kypsyä ajatus, että jospa minä julkaisin niistä kirjan. Pallottelin ajatusta Harri Karvisen kanssa. Harri innostui asiasta, piti ideaa hyvänä ja tarjosi apuaan. Mietin asiaa tämän jälkeen vakavasti. Tulin siihen tulokseen, että jos tämän tekisi, niin todennäköisesti homman kanssa jäisi muutaman satasen tappiolle. Halusin todella kirjan omaan hyllyyni, joten ajattelin, että mikäpä siinä sitten, maksan yhdestä kappaleesta Hiljaisille pari sataa jos on pakko … ja voihan käydä niin ettei tarvitsisi maksaa kuin satanen. Siis jos oikein hyvin käy.
Tällä mentaliteetilla alettiin kirjaa sitten tekemään. Enver lupautui sen taittamaan. Useampi hierontakierros käytiin Attilan kanssa läpi, että oikeat runot saatiin kirjaan ja oheistekstit kohdalleen. Kun kirja alkoi valmistua, niin Harri hoiti asiat Tampere Unitedin kanssa niin, että kirjan julkkari saatiin Tammelan stadionille Tampere United – RoPS peliin. En ollut alkujaan ajatellut, että kirjalle saisi mitään julkkari järjestettyä. Kirjaan saatiin vielä Attilalta Tampere Unitedia käsittelevä runoa ja kirja TamU:n fanituote myyntiin. Julkkari varten Attila teki vielä videon, joka näytettiin stadion isolta screeniltä. Olin ihan innoissani, että tämähän menee paremmin kuin hyvin. Eihän tästä taida tulla kuin muutama kymppi tappiota.
Sitten Attila kertoi, että hän saa kirjan Brighton & Hove Albion jalkapalloseuran fanimyyntiin ja ottaa siitä alkuun 100 kappaletta. Holy fuck! Tätä en pystynyt edes uneksimaan. Nythän taitaa käydä niin, että kirja tulee tuottamaan hiukan voittoa.
Vielä isommaksi hämmästykseni kävi, kun Attila kertoi, että oli saanut puhuttua julkkaritilaisuuden Rebellioniin. Siellä sitä sitten ihmettelin, että kuinkas tässä näin kävi. On maailma kyllä ihmeellinen paikka: Alat tekemään projektia, josta olet aivan varma, että se tuottaa tappiota, ja että tuskin se kiinnostaa enempää kuin kourallista ihmisiä, mutta alat tekemään sitä koska haluat. Ja sitten kun teet, niin homma muuttuu yllättäen pieneksi menestykseksi. Ei voi kuin taputtaa itseään selkään ja onnitella itseään siitä, että joskus se lady fortuna potkii minuakin. Eli ihan säkää tämä oli, sekä hienojen ihmisten apua, joita ilman tämä ei olisi tapahtunut. Isot kiitokset ja syvä kumarrus Attilalle, Harrille ja Enverille.
Alla Attila the Stockbroker lukee runon julkaisutilaisuudessa Rebellionissa.
Tämä vuotisen Rebellion keikan tein todella lyhyenä pyrähdyksenä. Matkalle lähdin torstai aamuna aikaisin, liian aikaisin suorastaan. Finnairin aamukoneella Manchesteriin ja siitä junalla Blackpooliin, jossa oli jo puolilta päivin. Siis juuri niihin aikoihin kun kemut alkoivat. Yllättäen hotellihuoneen sai aivan heti, eikä vasta iltapäivällä, joten pienen virkistäytymisen jälkeen pääsi Winter Gardensiin todella hyvissä ajoin. Kotiin palasin jo sunnuntaina, joten viimeinen päivä jäi näkemättä, mutta aiemmista kerroista tiedän, että silloin on jo todella nuutunut ja musiikin yliannostus alkaa tuntua. Lisäksi sunnuntaille on laitettu vain pari todella mielenkiintoista nimeä. Joten eipä tuo harmittanut. Paljon ehti taas nähdä. Alla ovat ne bändit joita katsoin enemmän, yksittäisiä biisejä tuli nähtyä vielä nippu lisää.
Muutamassa biisissä, jotka tulivat salissa todella kovaa, äänen laatu on hiukan tunkkainen, mutta eiköhän niistäkin oleellinen välity. Kuvatut biisit on valittu niin, että kun miksaus on saatu kuntoon, niin otan seuraavan biisin setistä. Usein se on kolmas tai neljäs. Kappaleet eivät siis ole bändien parhaita.
London
Ensimmäiset thadit joita tänä vuonna Rebellionissa kuulin olivat London Everyone a Winner kappaleesta. Tuli kyllä aika epätodellinen olo! Nyt on kaivettu todella laarin pohjia, kun on bändiä uudelleen kasattu. London oli juuri vuoden 1976 lopulla perustettu yhtye, se teki yhden LP:n ja on varmaankin ensimmäinen LP:n tehnyt yhtye joka hajosi. Tämä tapahtui vuonna alkuvuodesta 1978. Nyt noin 46 vuotta yhtye oli koottu uudestaan – tosin olivat jo 2012 tehneet jonkusen reunion keikan ja 2020 albuminkin. Aika standaria kamaa, OK, mutta ei sykähdyttänyt.
The Ramonas
The Ramonesia meillä ei enää ole, mutta hyvin bändin perintöä on pitänyt yllä The Ramonas. Nämä naiset ovat jo kaksikymmentä vuotta paiskineet menemään Ramonesin viitoittamalla linjalla. Setti alkoi Ramonesin biiseillä ja jossain vaiheessa havahduin, että Ramonashan taitaa soittaa Ramonesin koko ensimmäisen LP:n läpi. Kun tuo oli saatu hoidettua, niin sitten päästiin omaankin materiaaliin. Erittäin energinen ja viihdyttävä esitys.
Handsome Dick Manitoba
Dictatorsista tuttu Handsome Dick Manitoba veteli Dictators biisejä ja omia kappaleitaakin. Hiukan liikaa hassua pullistelua ja tempot olivat tippuneet Dictators-ajoista. Lisäksi soundit olivat hiukan liian metalliset minun makuuni. Katselihan tätä, mutta ei tästä innostunut.
Del Strangefish
Välillä tulin lepuuttamaan korvia Almost Acustic lavalla, jossa esiintyi The Del Strangefish Inexperience nokkamies esiintyi soolona. Tuolla lavalla tulee aina yllätyksiä, joko hyviä tai huonoja, artisteja joista ei ole juurikaan kuullut, tai kuuluisemmilta artisteilta erikoisempia settejä. Del Strangefish tuntui menevän huumoripuolelle, joka tunnetusti on vaikea laji.
Essential Logic
Essential Logic oli yksi minun must-see -listalla olevista yhtyeistä. Erittäin hyvän ja todella monipuolisen setin bändi heitti. Tuli X-Ray Spex biisejä. 1980-luvun Essential Logic kamaa (mm. hieno Aerosol Burns) ja aivan uuttakin materiaalia. Välillä on rauhallisempaa, välillä artrockia ja välillä todella tanssittavaa, jos sellaista Talking Heads meets B-52s tuntuista materiaali. OK oli tämä hiukan epätasainen, mutta viehätti kovasti ja vastasi korkeita odotuksia. Biisi joka tarttui puhelimelle oli todella erikoinen sovitus X-Ray Spexin Identity kappaleesta. Tämä ei ihan tee oikeutta Essential Logicin setille, mutta sattui nyt olemaan se joka puhelimeen tarttui.
The Godfathers
The Godfathers olen nähnyt pari kertaa aikaisemmin Rebellionissa ja se on ollut todella energinen ja tiukka, joten sitä odotin nytkin. Onko bändi löysistynyt, oliko vain huono ilta, olivat omat odotukset liian korkealla vai alkoi minua jo painaa väsymys? Joka tapauksessa hommasta tuntui puuttuvan puhtia. Ihan OK, mutta odotin enemmän. Oma puhti loppui tähän: viideltä aamulla herääminen, matkustaminen, kahden tunnin aikaero ja iltapäivän säheltäminen vaati veronsa ja oli vetäydyttävä nukkumaan. Ei vain jaksanut odotella yli tuntia että Tom Robinsson Band olisi aloittanut.
Los Fastidios
Perjantaina Winter Gardenin menin kahdeksi, koska Italian Veronan ska-oi-punkkarit Los Fastidios heitti silloin akustisen setin. Meno oli jo keskellä päivää todella mahtavaa. Jos kuva tärisee, niin se johtuu siitä, että koko lattia notkui, kun ympärillä ihmiset innostuivat bändistä. Todella kova veto! Tämä oli lopullinen niitti päätökselle, että lauantaina menen katsomaan yhtyeen normaalin keikan paikan isoimpaan Empress Ballroom saliin. Ainoa asia mikä hämmästytti oli, että bändi on näin tunnettu ja suosittu Englannissa.
Menace with Leight Heggarty
Jäi tasaamaan pulssia ja juomaan olutta Almost Acusticille. Lyhyen vaihdon jälkeen lavalle tuli Menace with Leight Heggarty. Menace oli sekin näitä Lontoon pikkuklassikoita 70-luvun lopulta. Ihan hauska veto. Harmi kun en saanut videolle edellistä biisiä, joka oli yksi bändin tunnetuimmista biiseistä Screwed Up, joka kulki paljon paremmin kuin tämä.
TV Smith
TV Smithin suosion kasvun Briteissä on hyvin nähnyt Rebellionissa. Hän on esiintynyt siellä joka vuosi kun olen ollut ja aina vain enemmän yleisö keikat vetävät. Nyt salina oli jo Opera House. Se tuli niin täyteen, että parvikin avattiin, jonne minä riensin, koska sieltä on todella hieno näköala lavalle. Setti oli tällä kertaa pelkkää Advertsia ja se oli nimetty TV Smith plays Adverts songbook. Biisit oli kuitenkin valittu hienosti niin että klassikot olivat mukana, mutta niin oli myös harvinaisia sinkkujen B-puolia, kuin Cast of Thousands LP:n albumiraitoja. Toimi! Keikan jälkeen kävin niitä mieheltä hakemassa. Myöhemmin TV naureskeli minulle, että sinullapa on paljon ystäviä; kuulemaa kaikki suomalaiset, jotka olivat käyneet jututtamassa Timiä olivat sanoneet, että ”I’m friend of Jukka.”
The Outcasts
TV Smithin jälkeen piti taas rientää Almost Acusticille, sillä yksi Pohjois-Irlannin suosikkibändeistäni The Outcasts esiintyi siellä. Outcasts perustettiin sekin jo vuonna 1977. Bändin nokkamies Greg Cowan oli ihan itsensä ja tarinoi pitkään biisien välissä, mutta murre oli niin vahva, ettei suomalainen korva ottanut selvää kuin osasta. Musiikista sen sijaa sai selvää huomattavasti paremmin ja bändi veti hiton hienon setin. Pidin isosti.
Resistance 77
Syömisen ja pikku päiväunien jälkeen paluu pelipaikalle ja Club Cashbah lavalle, jossa soitti Resistance 77. Club Cashbah oli oikeastaan koko festivaalin ajan lähes sietämätön paikka. Se oli kuuma kuin mikä ja ilmankosteus oli korkea. Kun asteli portaita alas, niin tuntui ihan siltä kuin olisi kävellyt sisään trooppiseen kasvihuoneeseen. Resistance 77 soitti sen verran hyvän setin, että kestin katsoa sitä olosuhteista huolimatta lähes koko setin.
Pauline Murray
Pauline Murray on hänkin näitä vakiesiintyjiä Rebellionissa. Akustinen setti piti sisällään materiaalia naisen koko uralta. Tämä videon Dream Sequence on Paulinen Invisible Girls ajan materiaalia. Viimeisenä soitettu Penetrationin Don’t Dictate tietenkin sai salin repeämään. Kaitaluoman Hannu kävi setin aikana esittelemässä minulle käsivarressaan olevaa Pauline tatuointia – respect!
The Pack
Tällä kertaa ei Rebellionissa joko ollut paljoa post-punkbändejä tai sitten onnistuin ne kiertämään. Genren yhteistä tuli nähtyä ainoastaan The Pack, joka ei päässyt levyjen tasolle. Joten soundi maailma oli suttuinen – harmi sillä hyvästä bändistä on kyse.
Slady
Festivaalien todellinen yllättäjä. Tämä tuli kyllä todella puuntakaa ja tätä en osannut odottaa. Something completly different! Kahden naisen Sladea soittava duo. Laulajakitaristi oli pukeutunut kuin Noddy Holder ja erinomaisesti hän myös imitoi Noddyn laulua. Hämmästytti, että kukaan nainen pystyy laulamaan noin. Bändi sai yleisön todella mukaansa; Sladella on se hassu leikkilaulu biisi, jossa nostetaan käsi ja tömistellään jalkoja, jne. Kun Slady veti sen, niin koko sali oli mukana ja lattia vaan tärisi. Piti myöhemmin hiukan googlailla mistä tässä on kyse. Varsinaisesti näyttää olevan neljän naisen Slade tribuuttibändi, eli näin nyt ”vain” sen sivuprojektin eli duon. Näyttää olevan melko suosittukin, kun bändin Facebooksivuilla on 13000 tykkääjää. Todellinen hyvän mielen bilebändi. Ei tämä punkkia ollut, mutta minä nautin. Ihan turha tätä lienee suositella, sillä ei tätä kai Suomeen koskaan saada, mutta … tai no suosittelen silti.
Gogol Bordello
Gogol Bordellolta osasin odottaa paljon, mutta sain vielä enemmän. Yhtye ilmoittaa soittavan gypsypunkkia, mikä tarkoittaa että punkkiin on sotkettu Balkanilaisia rytmejä ja soittimissa on viulu ja haitari. Tämä bändi osoittaa, että haitarillakin voi soittaa punkkia todella erinomaisesti. Isoin Sali, Empress Ballroom oli aivan täynnä ja Gogol Bordello sai aikaan sellaiset bileet, että oksat pois. Täytyi ihailla sitä kuinka bändi pystyi pitämään valtavan intensiteetin koko setin ajan; ihan nuoria kun nämäkään eivät enää ole, kun bändi on perustettu 1991. Itse katselin keikan yläparvelta, kun salissa ei olisi päässyt puolta väliä pidemmälle ja näkyvyys siitä olisi ollut todella huono. Videossa suurennusta on käytetty aika lailla, joten kuva voi hiukan täristä. Tästä tuli illan päätteeksi todella hieno fiilis ja hymyssä suin oli hienoa kävellä kohti hotellia.
Los Fastidios
Jos edellinen ilta päättyi kunnon bileisiin, lauantai alkoi sellaisilla. Jo kahden jälkeen Empress Ballroom oli aivan täynnä, kun Los Fastidios heitti normaalin keikkansa. Älyttömän energinen ja jotenkin puhdasta positiivisuutta huokuva esiintyminen. Ehdottomasti festareiden parasta antia. Pitääkin kaivaa bändin kaksi levyä esille, jotka minulla on ja tilailla hiukan lisää.
Millie Manders
Sitten tuli jonkinasteinen pettymys. Millie Manders and The Shutup on ollut kovassa nosteessa, vaikka vasta ilmesyti yhtyeen toinen albumi. Ensimmäinen Telling Truths, Breaking Ties on ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen levy. Nyt Millie Manders esiintyi soolona ja vihainen nainen oli vaihtunut herkkään tulkitsijaan. Millien lauluääni on komea, mutta olisin silti halunnut kuulla tiukkaa menoa, kuten vaikkapa Angry Side.
The Tights
The Tights teki vuonna 1978 kaksi todella erinomaista singleä ja hävisi sitten kartalta. Yhtye palasi vuonna 2010 ja teki todella hienon LP:n TV, Work & Bed. Levy oli kuin suoraa jatkoa singleille. Bändi oli omalla must-see -listalla, kun en ollut sitä koskaan nähnyt. Taisi taas vaan käydä niin, että kun ennakko-odotukset ovat todella korkealla, niin bändin on vaikea niitä lunastaa. Ihan hyvä keikka, mutta ei sen enempää.
The Tightsin jälkeen lähdettiin hotellille päin lepäämään. Heti Winter Gardensin ulkopuolella oli melkoista menoa ja parin korttelin päässä oli poliisiketju, jonka takan oli äärikoistolaisia mielenosoittajia. Sisällä oli jo kiertänyt huhu, että uusnatsit olisivat tulossa osoittamaan mieltä. Myöhemmin selvisi, että kyse oli yleisemmin äärioikeiston masinoimasta kampanjasta, jossa mellakoitiin useammassa kaupungissa samaan aikaan. Lähtölaukaus mellakoinnille oli ollut Southportin lapsi puukotukset ja niistä levitetyt väärät tiedot; oikeisto kertoi puukottajan nimen joka oli väärä ja väitti tämän tulleen juuri pikaveneellä Britanniaan. Nuorempana oli yhdessä jalkapallomellakassa Lontoossa. Silloin menin mielenkiinnosta lähemmäksi katsomaan mitä tapahtuu ja kohta tapahtui ihan liiankin lähellä ja sitten juostiin, joten aiemmasta viisastuneen menimme hotellille, emmekä jääneet seuraamaan tilannetta. Päikkäreiden jälkeen seurasimme sitten whatsapilla tilannetta. Winter Gardensin ovet oli suljettu puoleksi tunniksi – sisällö olevia ei päästetty ulos, eikä ulkona olevia sisälle. Mielenosoittajat olivat päässeet poliisiketjun läpi ja vähän aikaa oli nujakoitu, mutta pian olivat jääneet alakynteen ja lopulta hakeutuneet poliisien taakse suojaan vaikka olivat itse näitä vastaan ensin taistelleet. Tilanne rauhoittui nopeasti, festareille pääsi taas ja ruokapaikat avasivat ovensa. No olihan se kokemus tämäkin.
Johnny Moped
Festivaaleille pääsin tuntia myöhemmin kun olin ajatellut, mutta eipä mitään isompaa tullut missattua. Kun tulin paikalle niin Johnny Moped aloitteli juuri settiään akustisella lavalla. Johnny oli juuri se oma itsensä, joka aina. Välitön ja hauska, mutta ei tarjonnut mitään mitä ei olisi aikaisemmilla kerroilla nähnyt.
Henry Cluney
Henry Cluney oli Stiff Little Fingers alkuperäinen kitaristi ja biisintekijä. Hän heitti Almost Acusticilla todella erikoisen setin, jossa hän lähinnä esitteli eri SLF-biisien sooloja; lyhyt pätkä biisiä soolo ja lyhtypätkä loppuun. Oheisessa kolmen minuutin pätkässä hän hoitelee kolme biisiä. Jätti vähän erikoisen fiiliksen.
The Outcasts
The Outcastsilta olin nähnyt jo akustisen setin, mutta pitihän vielä nähdä bändin normaalikin veto. Nyt kävi niin päin, että pidin akustisesta setistä enemmän: kirkkaammat soundit, välittömämpi fiilis ja sillai hyvällä tavalla intiimimpi. Ei tämä sähköinenkään huono ollut ja mielellään tämän katsoi.
TV Smith & Vom
TV Smithin toinen keikka oli yhdessä Die Toten Hosenin Vomin kanssa. TV:n suosio tuli selväksi sillä Almost Acustic oli aivan niin täynnä kuin se vain voi olla. Setti oli mahtava ja Vom rumpujen lisäksi lauloi stemmoja ja muutakin. Biisejä tuli koko uran varrelta ja meno oli vapautuneen riehakasta, sellaista ”omien joukossa” olemista, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Keikka huipentui siihen, kun myös Attilla the Stockbroker tuli viulunsa kanssa lavalle ja kolmikko esitti Lion And The Lambin. Tämä March Of The Giants albumin biisi on ollut aina yksi TV Smith suosikeistani. Siinä on myös hieno teksti siitä kuinka ihmisessä voi olla kaksi puolta. Iho meni kanan lihalle. Valitettavasti videolle en saanut biisiä aivan alusta asti. Tähän oli omalta osalta hyvä päättää festivaali, sillä mieli oli niin korkealla kuin voi. Olisihan illalla ollut vielä vaikkapa Ruts DC (aina loistava) ja Hillbilly Moon Explosion, mutta matkasuunnitelma oli sellainen, että piti herätä viideltä kotimatkalle, joten nuo jäivät väliin, kuten myös koko sunnuntai. Ei harmittanut, siellä ainahan täällä pitkälti yli 300 bändistä näkee vain osan. Hyvä maku jäi taas Rebellionista.
