Loose Prickiä olin digannut jo vuodesta 1979 jolloin ilmestyi Kaupunki EP, se on mielestäni yksi Suomipunkin helmistä. Bändi hajosi jo 1982. Ajan kanssa tutustuin ensin Tami Rantaan, meitä kun yhdisti monen muun seikan ohella palava rakkaus Leeds Unitedia kohtaan. Vähitellen tutustuin paremmin muuhunkin Loose Prick porukkaan. Tuo muu jäsenistö tuli paremmin tutuksi reunionien kautta. Annetaanpa Jussi Kylliäisen kertoa myöhemmistä vaiheista:
”Loose Prick oli koonnut rivinsä pitkän hiljaiselon jälkeen 2000-luvulla erikoisen tapahtuman myötä. Loosen rumpali Tami Ranta istui basistiystävänsä Jussi ”Voude” Voutilaisen (mm. Whizz Kids, Nowadays, Going Public, The Komets) kanssa ravintola Seipään terassilla Jättömaa-festivaalin jälkihöyryissä, kun kyseisen festivaalin järjestäjät kysyivät, josko Loose Prick tulisi esiintymään seuraavana vuonna 2014 kyseisille festivaaleille.
Sanoista tekoihin, eikä aikaakaan kun miehistö oli valmis koitokseen muutamalla erinomaisella vahvistuksella koottuna. Mukaan tulivat Pasmo Riihelä (Maanalainen Flanelli) koskettimiin ja Loosessa jo aikaisemminkin soittanut Rakke Rautiainen (mm. Whizz Kids/Cheerleaders United) kitaraan. Jättömaa soitettiin ja siitä onnellisena Loose Prick päätti jatkaa keikkailua.
Loose Prickin uusvanha kokoonpano osoittautui hengeltään ja soitoltaan toimivaksi ryhmäksi. Vanhat biisit heräsivät uudella tavalla eloon ja keikoilla nauttivat niin soittajat kuin yleisö. Kaikki päättyy kuitenkin aikanaan. Vouden sairastuminen ja ennenaikainen kuolema päätti juhlat.
Voude saatettiin haudan lepoon ja siinä samalla oli loppua myös Loose Prickin toinen tuleminen. Kenellekään meistä ei oikein ollut selkeää mielipidettä siitä tulisiko Loosen jatkaa vai ei, varsinkin kun basisteista tuntui olevan kova kysyntä. Eritoten niistä sopivista. Jossain vaiheessa kollektiivisesti kuitenkin päättäneet jatkaa Loosessa, jos vain löydämme sopivan basistin.
Olin ollessani töissä ohjelmatoimistossa, tutustunut Tortilla Flat -nimiseen helsinkiläiseen r&b-ryhmään, jonka basistin Juha Rantapuron tiesin olevan mukava seuramies ja loistava basisti. Paljastui myös, että kaverilla oli hämärä punk-menneisyys. Rantapurosta tuli sitten Loosen järjestyksessään neljäs basisti.
Stupido-ohjelmatoimisto oli kehitellyt ajatusta kiertueesta, jossa olisivat mukana Suomen punkpääkaupungin Kouvolan uudet ja vanhat punkit. Kiertueelle tulivat Kivesveto Go-Go, Have You Ever Seen Jane Fonda VHS ja Loose Prick, nyt uuden basistin kera. Keikat onnistuivat kaiken kaikkiaan upeasti ja kouvolalainen huumori toimi niin lavalla kuin lavan ulkopuolellakin.
Kiertueen toiseksi viimeinen keikka oli Helsingissä Lepakkomiehessä. Siinä roudatessa kysäisin miksaajalta olisiko mitenkään mahdollista äänittää illan Loosen keikka. Talon äänimies oli ammattimies, joka lupasi hoitaa homman jos meillä olisi tietokone käytettävissä. Siltä seisovilta pinkaisin kotona ja nappasin tietokoneen mukaan.
Keikka taltioitiin Reaper-ohjelmalla ja tallenne osoittautui toimivaksi niin ääneltään kuin fiilikseltään.”
Minä jatkan tästä: Nauha oli siis olemassa ja Tamia nähdessäni Tami kehui nauhaa ja sitä kuinka kovassa iskussa bändi oli. En tainnut ihan ekaan keskusteluun tarttua, vaan Tami taisi palata asiaan ja kommentoida, että tästä saisi kyllä todella hyvän EP:n. Tämän jälkeen pyysin biisit kuunneltavaksi ja totesin, että erittäin loistava vetohan tämä bändiltä oli ja setti oli selkeä Loose Prickin best of. Lämpenin ajatukselle levyn julkaisemisesta, mutta taivuttelin bändin siihen, että ei julkaista neljää biisiä vaan kahdeksan ja tehdään LP. Hyvän materiaalin lisäksi pontimena LP-päätökselle oli, että pitkäsoitto on huomattavasti helpompi myydä kuin EP:tä.
Äänite miksattiin ja masteroitiin Kouvolassa Kivesvedon Kalansilmä-studiossa Kivarit/Lasten Hautausmaa-rumpali Mikko ”Kärsä” Kärkkäisen toimesta. Kannet teki Loose Prickin Jussi Kylliäinen, jolla on myös mainostoimistotaustaa ja äärimmäisen hyvä visuualinen silmä. Jussi on sitten tehnyt muutamaan muunkin levynkannen Hiljaisille.
Soundi 5/2018 kirjoitti levystä näin: ”Kouvola Calling ei vello nostalgiassa, vaan virittää tutuimmatkin punk-elementit verevästi ajattomaan rockiin. Kitarariffit ja tarkat soolot kulkevat erittäin jäntevästi, iskusanat ovat helposti hoilattavia ja iskutahdit pogottavia. Omat hymyilyttävät flashbackinsa antavat Valkoisten sotilaiden ”london calling” -intro, Sinä uinuja -kappaleen moralistinen punk-puhuttelu, Etkö rakastaisi että joku rakastaisi -kappaleen ska-nykytys sekä aikoinaan lennosta Hilse-lp:lle tempaistu Mä en jaksa enää. Livelevyn ytimessä ovat mainehikkaan Kaupunki-ep:n kolme avainraitaa. Kovin voimapala on silti Yö ei tuu koskaan mua lähelle, jolla yhtye saavutti lakipisteensä 37 vuotta sitten.”
PS. Etikettikuvat on painofilmeistä, siksi niissä ei ole reikää (vain risti osoittamassa reiän paikan) ja ne ovat neliön muotoiset.
