Rebellion-festivaaliraportti 2025

Tänä vuonna päätin, että jätän tuttuja isompia nimiä katsomatta ja satsaan enemmän sellaisiin bändeihin, joita en ole nähnyt ennestään. Tuntui siltä, että ei ollut tarvetta nähdä noin kahdettatoista kertaa UK Subsia (oli kuulemma hyvä), eikä edes noin kuudetta kertaa Damnediä.

Tuttuun tapan taltioin yhden biisin useimmilta bändeiltä jotka näin. Kehnommat, joita katsoin vain muutaman biisin eivät päätyneet puhelimelle. Biisit ovat satunnanvaraisesti otettua. Tavallisesti odotan pari kolme biisiä alusta, että miksaus saadaan kohdilleen ja sitten otan kohdalle sattuneen biisin.

Joten tällä asenteella lähdettiin ensimmäiseen päivään: TORSTAI

Eka ”käy katsomassa” -merkintä omassa listassa oli Hi-Fi Spitfiresin kohdalla. Levyjä on tullut tsekattu ja siellä tällä on hyviä biisejä, kuten The Last Gang. Bändi edustaa tätä uudempaa perinteistä UK-punkkia. Keikka oli kuitenkin pettymys. Sotkuiset soundit pilasivat paljon (Cashbahin ongelma) ja biisit tuntuivat tasapaksuilta.

Kukka ja Susanna ehtivät mainostaa Buster Sufflea, joka oli päälavalla (Empress Ballroom). Kun Kukalla nyt keskimäärin on hyvä maksu, niin päätin käydä tsekkaamassa. Ihan kelpoa britti skapunkkia. Ei lajinsa parasta, mutta ihan toimivaa. Sellaisena innostajana tämä kuitenkin toimi, että päätin ottaa ska bändejä katsottavien listalle enemmän.

The Zips on näitä pikkubändejä 70-/80-lukujen vaihteesta. Se teki aikoinaan vain kaksi sinkkua. Nämähän ovat just niitä bändejä, jotka minua kiinnostavat. 2000-luvulla bändi koottiin uudestaan ja sen jälkeen levyjä on tullut iso nippu. Erittäin hyvin soittanut yhtye, jolla oli paljon kelpo biisejä. Pidin!

Sitten piti mennä lepuuttamaan jalkoja, mikä onnistuu parhaiten Opera Housessa, jossa on penkkejä vaikka kuinka. Siellä soitti minulle ennestään tuntematon Del Strangefish. Kyseessä olikin ihan tuore kokoonpano, jonka isoin meriitti on, että sen nokkamiehenä on ex- Peter And The Test Tube Babiesin Derek ”Strangefish” Greening. Erittäin leppoista ja mukavaa menoa, soitto rullasi ja homma toimi.

Death of Guitar Pop oli sekin näitä UK-skapunkbändejä. Kovin jätti itsestään sekavan kuvan ja kärsi soundiongelmista.

Atlantin toiselta puolelta tulevat bändit harvoin pettävät – eivät juuri koskaan oli aloittelijoita ja esiintymispuoli on aina kohdillaan. Kanadan Edmontonista tulevalla Raygun Cowboys ei sekään pettänyt. Ihan huima psykobillybändi, jolla on kaksi puhaltajaa. Trumpetisistilla oli tosi korkea irokeesi ja keskittyi enemmän showpuoleen kuin soittamiseen, mutta ei se haitannut, kun se oli niin makeaa katsottavaa. Ehdottomasti yksi viikonlopun hauskimmista keikoista.

Death Trails oli Blackpoolin omia kykyjä. Bändin akustinen setti kuulosti omaperäiseltä. Siinä oli sopivassa määrin post-punkkia ja hyviä melodioita. Kun kehuin myöhemmin bändiä Hartzalle, niin tämä kertoi nähneensä bändin sähköisen keikan ja se oli kuulemma kehno. Ehkä bändille sitten sopii paremmin akustistyylisempi ilmaisu, mutta pidin joka tapauksesta paljosti.

Pete Bentham & The Dinner Ladiesin suhtauduin etukäteen hiukan varauksellisesti. Dinner Ladies on ryhmä, joka on useana vuonna remeltänyt Rebellionissa lähinnä erilaisina välipala numeroina, pitäen discoa ja tekemällä erilaisia huumoriesityksiä. Yllättäen musiikillinen puoli oli ihan pätevää, eikä Dinner Ladiesin ”tanssiminen” ihan hirveästi häirinnyt.

Illan viimeisenä oli bändi, jonka näkemisestä olen unelmoinut jo pitkää, The Courettes. The Courettes putsasi pöydän ja heitti koko festarin parhaan keikan. Miten kaksi ihmistä saa noin hieno äänimaiseman aikaan ja pystyy samalla tekemään aivan uskomattoman shown. Levyillä on välillä hiukan epätasaisempaakin materiaali, mutta livenä bändi on silkkaa parhautta. Silkkaa nautintoa. Jos osuu kohdalle, niin pitäkää huoli, että näette.

PERJANTAISTA tuli sitten hiukan erilainen päivä. Lipsuin pahasti periaatteesta katsoa uusi bändejä, kun niin monta suosikkia osui päivälle. Niin se käy. Perjantain kohokota minulle oli tietenkin Attila the Stockbrokerin runokirjan julkkari (tästä erillinen postaus). Tuon kirjanhan julkaisi Hiljaiset Levyt. Julkkarin tiimoilta meni useampi tunti bändien katsomisaikaa, mutta kyllä se oli sen arvoista. Ei voinut kuin nipistää itseään ja ihmetellä, että tapahtuuko tällaista minulle ja hokea itselleen, että olen minä kyllä onnekas paskiainen.

Piti kiirehtiä pelipaikalle heti ovien auetessa, sillä Los Fastidios heitti akustisen setin heti puoli tuntia ovien aukeamisen jälkeen. Tässä on bändi joka ei koskaan petä, ei sähköisenä eikä akustisena. Vaikka oli keskipäivä, niin bileet tästä taas tuli ja setin lopussa parketti keinui ihmisten hyppiessä ylös ja alas. TOP-5 keikka tällä viikonlopulla.

Tämä Out of Order tulee Montrealista Kanadasta ja soittaa oi:ta. Tätä biisiä haittaa hiukan mikrofonin toimivuus, joka laulaja kyllä näppärästi paikkaa ottamalla toisenkin mikrofonin. Angstia löytyi, mutta jätti sellaisen maun, että näitä bändejä mahtuu kaksitoista tusinaan.

Ruts DC on minulle näitä bändejä, jotka on aina pakko nähdä. Äijien soitossa on ihan käsittämätön letkeä drive aina. Biisimateriaali on sekin ihan top notch. Tällä kertaa tsekkasin bändiltä vain akustisen setin. Jonkun pitäisi ehdottomasti hoitaa nämä Suomeen keikalle.

The Toasters on pitkän linjan skapunkbändejä New Yorkista. Tämä keikan alkupuolelta otettu pätkä ei tee oikeutta bändille. Soundejaa ei oltu saatu kohdalleen, eikä biisi ole kaksinen. Setin lopussa, kun yhtye pääsi isompiin hitteihinsä, niin johan alkoi jalka vipattaa ja sellainen jumppahetkihän siitä tuli.

Taas yksi suosikkini aiemmilta vuosilta, Ferocious Dog. Eikä pettänyt tälläkään kertaa. Bändillä on todella hieno ote folkpunkkiin ja yhtye toimii niin akustisena kuin sähköisenä. Bändi on pystynyt säilyttämään tasonsa koko uransa ajan ja viime vuonna ilmestynyt albumi Kleptocracy kannattaa ehdottomasti tsekata.

Suosikkieni putki sen kuin vain jatkuu. Seuraavan vuorossa oli Pohjois-Irlannin The Outcasts. Ekan keikan bändi heitti jo toukokuussa 1977 ja jatkaa edelleen kiertämistä ja tiukkojen keikkojen heittämistä. Just sellaista kamaa mitä 77-punkin pitää olla.

Alternative on anarcopunkbändi Skotlannista. Luulin, että nämä lopettivat joskus 80-luvun lopulla, mutta näköjään tämäkin bändi on kasattu uudestaan. Setti oli aika amatöörimäinen, biisien välillä oli pitkiä taukoja ja tuntui kuin olisi neuvoteltu että mikä biisi soitetaan seuraavaksi. Ei sykähdyttänyt.

Swell Maps on ollut suosikkejani ihan siitä asti, kun ensimmäisen kerran kuulin Read About Seymour singlen. Nyt tuli sitten ensimmäinen tilaisuus nähdä bändi livenä. Bändissähän ei ole muita alkuperäisiä jäseniä kuin Jowe Head – joka muuten kävi Suomessa parilla soolokeikalla noin vuosi sitten. Tämä uusi versio on toiminut vuodesta 2021, mutta kuulostaa aika lähelle niitä klassisia levyjä soittanut kokoonpanoa. Erinomainen keikka!

Jenkkien länsirannikon ekan aallon bändeistä rakkain on minulle ollut aina The Avengers. Keikka oli tälläkin kertaa erinomainen, mutta parasta oli, että pääsin haastattelemaan Penelope Houstonia. Seuraavaan tai sitä seuraavaan Kirjoituksia Kellareista bookzineen tulee isompi Avengers juttu, joka pohjautuu tähän haastatteluun.

Illan viimeiseksi bändiksi minulle jäi The Undertones. Jotkut valittavat sitä, että eivät voi pitää bändistä koska Feargal Sharkey ei ole enää laulaja. Minua tämä ei haittaa sillä Paul McLoone kuulostaa riittävän lähelle Sharkeytä ja O’Neillin veljekset ovat kuitenkin tämän bändin sielu ja biisin tekijät. Undertone oli älyttömän hyvä ja tiukka. Todella mahtava, iloisella mielellä talsin keikan jälkeen kohti hotellia ja hyräilin koko matkan Teenage Kicksiä

LAUANTAI

Lauantain tein itselleni kurinpalautuksen ja päätin katsoa taas etupäässä bändejä, joita en ollut nähnyt. Lauantaille sattuu aina myös jalkapallo matsi, joka vie festivaaliaikaa, mutta kun se on toinen intohimoni, niin eipä haittaa. Matsi oli tällä kertaa Fleetwood Town – Bristol Rovers. Fteetwood on noin 40 minuutin ratikkamatkan päässä Blackpoolista. Turskat (Cods on Fleetwoodin lempinimi) voittivat 2-1. Peli on hyvä ja Brittityyliin erittäin kovaotteinen.

Ennen peliin lähtöä ehdin nähdä pari bändiä. Niistä ensimmäinen, isoimmalla lavalla aloittanut The Dollheads, oli todellinen yllätys. Bändi tulee Las Vegas ja siinä on kaksi naista, sekä mies rumpali. Ihan mieletön energia yhtyeellä ja biisit loistavia. Kuten kaikilla jenkkibändeillä, näilläkin lavatouhu oli hallussa, vaikka bändi on suht tuore. Tätä bändiä pitää alkaa seuraamaan.

Il Complesso oli italialaista streetpunkkia. Yhtye jätti selvän aladivisioona vaikutuksen. Eivätkä huonot soundit auttaneet asiaa. Kolme biisiä tätä riitti.

Gypsy Pistoleros jätti itsestään sekavan kuvan. Bändi on englantilainen ja tulee Worcesteristä. Se ilmoittaa soittavansa glam-punkkia, mutta kyllä minusta musiikki oli lähempänä post-punkkia. Sellaiset sarjakuvarosvonaamiot tuntuivat huvittavilta, mutta jostain kai se oma ilme on haettava.

The Mob oli ensimmäisen aallon anarkopunkbändejä. Se toimi 1979–1983 ja levytti Crass Recordsille, mikä kertonee bändistä aika paljon. Nyt se kuulosti hitaammalta, eikä ollenkaan vihaiselta. Olisi varmaan ollut ihan OK, jos ei olisi mennyt kuuntelemaan asenteella, että nyt tulee anarkopunkkia.

The Gonads oli aikoinaan huumori-oi:ta. Rebellionin appi ohjasi bändin saksankieliseen Wikipediaan, englannin kielisessä versiossa ei ole bändistä artikkelia. Kuvittelin, että bändi olisi tehnyt vain pari singleä, mutta jo albumeja sillä on kymmenen. Menin katsomaan tätä ihan huumorimielessä. Sitä oli mitä arvelinkin, eikä naurattanut.

Heathen Apostles on uudempi goottipunkbändi Jenkeistä. Akustinen setti antoi yhtyeestä mielenkiintoisen kuvan, mutta jäin kovasti miettimään minkälainen oli bändin normaalisetti, vai oliko tämä normaalisetti? Omaperäin ja pystybasso sekä viulu antavat yhtyeen sointiin oman kivan värinsä.

80-luvun alkupuolella ostelin melkein kaikki punkkiin päin kallellaan olevat singlet, jos ne olivat sopivan halpoja. Näin pari Skeletal Family sinkkuakin on levyhyllyyni eksynyt. En ole niitä ennen Blackpooliin lähdönvalmisteluja kuunnellut sitten 80-luvun, mutta vaikuttivat siinä määrin mielenkiintoisilta. että päätin tsekata bändin. Yhtye on vaikeasti luokiteltava, mutta ehkä post-punk on se ylimmän tason leima jonka tälle voi antaa.

Illan lopuksi Neville Staple from the Specials pisti sitten taas bileet pystyyn. Näin viime vuonna ja pidin … ja niin pidin tänäkin vuonna. Sellaista todellista hyväntuulen musaa. Nuoremmat tyypit pitävät menosta ja showsta huolta ja Neville keskittyy seisomaan paikallaan ja laulamaan. Toimii.

SUNNUNTAI

Viimeinen päivä on aina omanlaisensa. Ohjelmassa on vain muutama todella iso nimi ja turnausväsymys alkaa aina painamaan; tuntuu että pää on jo niin täynnä musiikkia, ettei enempää enää mahdu, mutta ”pakkohan” niitä bändejä on katsoa, kun on lipun kokoviikonlopuksi ostanut.

Sunnuntai alkoi 11:00 sillä että pääsin Los Fastidiosin uuden videon kuvauksiin yleisön edustajaksi. Aluksi kävelin pakusta klubille ja sitten oli keikalla yleisönä. Kiva kokemus. Saa nähdä paljonko minua näkyy lopullisessa versiossa.

Hartza houketteli katsomaan Banjoey Ramonea. Viime vuonna yhtye soitti pelkkiä Ramones covereita, mutta tänä vuonna settiä oli laajennettu muihinkin punkbiisein joita soitettiin samalla otteella. Muutos oli keho ja esityksestä puuttui fokus. Ne pari Ramones biisiä setissä toimivat parhaiten.

Die Toten Hosenin Vomin ”kakkosbändin” Cryssisin levyjä olen hankkinut ja tykännyt niistä. Pitkään olen odottanut, että pääsisi näkemään yhtyeen. Nyt siitä sitten näki duo version akustisesti. Ihan oli kiva, mutta olisin kyllä ei ollut sitä mitä odotin, siis oikeaa koko bändin voimalla soitettu powerpoprockia.

Rat Hole oli erikoinen tapaus. välispiikit tuntuivat kestävän lähes yhtä kauan kuin biisit ja osa niistä oli dialogia bändin jäsenten välillä, selvästi käsikirjoitettua. En saanut niistä siinä määrin selvää, että olisi selvinnyt olivatko ne hyviä vai eivät. Musiikkipuoli aika standardia kamaa.

Kalifornialaista Orange County skacore soitti 8 Kalacas. Ska jäi vähemmälle, vaikka bändillä oli torvet ja iso kokoonpano ja enemmän mentiin hardcoren puolelle. Meni hiukan liikaa kohkauksen puolelle minun makuuni.

Brigantes soitti skapunkkia, mutta siinä oli erittäin vahvat Jamaikafibat ja dubbiakin mausteena. Kovin mielenkiintoisen vaikutelman jätti tämän Yorkshirestä tuleva ryhmä. Ei näyttänyt Discogsista vielä löytyvän yhtyeen levyjä.

Vaikka Chelsea on toiminut lähes jatkuvasti vuodesta 1976 lähtien ja tehnyt kasoittain levyjä sekä keikkoja, niin bändiä en ollut nähnyt livenä tätä ennen. Gene October on koonnut milloin minkäkin laisen ryhmän taustalleen ja erikoisempi kokoonpano oli tänäänkin lavalla, sillä Vom oli rummuissa. Hyviä biisejä bändillä on riittävästi, että keikka oli nautittava.

Kun 80-luvun alussa haalin itselleni kaikki Rough Trade sinkut mitä vain löysin, tuli The Nightingales (Birminghamista tuleva tämän niminen) tutuksi ja pikkusuosikiksi. Nyt näin bändin ekan kerran livenä ja keikka oli erikoinen. Bändin nokkamies Robert Lloyd näyttää lavalla Ruben Stilleriltä joka on ottanut liikaa rauhoittavia lääkkeitä ja lähinnä horjuu sinne tänne. Laulupuoli on kyllä kuosissa. Biisit on nivottu yhteen ja koko setissä on vain pari kolme biisikatkoa. Jokin aikaa hämmästelin, ennen kuin totesin, että hyvähän tämä on.

Olen nähnyt ruotsalaiselta No Fun At Allilta parempiakin keikkoja. Tai sitten tilanne alkoi olla vain se, että turnausväsymys kävi liian raskaaksi. Kolmen biisin jälkeen poistuin paikalta.

Festarin viimeiseksi bändiksi minulle jäi must-listallani ollut The Stiffs. Bändi paljastui juuri niin hyväksi, tai ehkä vieläkin paremmaksi powerpopbändiksi kuin odotin. Eriomaisella drivellä kaverit kuljettivat mittavan biisimateriaalinsa parhaimmistoa. Upea päätös viikonlopulle. Nukkumaan piti mennä suht aikain, sillä aamulla piti herätä viideltä, että ehti Manchesterin lentokentälle menevään junaan.

Rebellion 2024 festariraportti

Tämä vuotisen Rebellion keikan tein todella lyhyenä pyrähdyksenä. Matkalle lähdin torstai aamuna aikaisin, liian aikaisin suorastaan. Finnairin aamukoneella Manchesteriin ja siitä junalla Blackpooliin, jossa oli jo puolilta päivin. Siis juuri niihin aikoihin kun kemut alkoivat. Yllättäen hotellihuoneen sai aivan heti, eikä vasta iltapäivällä, joten pienen virkistäytymisen jälkeen pääsi Winter Gardensiin todella hyvissä ajoin. Kotiin palasin jo sunnuntaina, joten viimeinen päivä jäi näkemättä, mutta aiemmista kerroista tiedän, että silloin on jo todella nuutunut ja musiikin yliannostus alkaa tuntua. Lisäksi sunnuntaille on laitettu vain pari todella mielenkiintoista nimeä. Joten eipä tuo harmittanut. Paljon ehti taas nähdä. Alla ovat ne bändit joita katsoin enemmän, yksittäisiä biisejä tuli nähtyä vielä nippu lisää.

Muutamassa biisissä, jotka tulivat salissa todella kovaa, äänen laatu on hiukan tunkkainen, mutta eiköhän niistäkin oleellinen välity. Kuvatut biisit on valittu niin, että kun miksaus on saatu kuntoon, niin otan seuraavan biisin setistä. Usein se on kolmas tai neljäs. Kappaleet eivät siis ole bändien parhaita.

Ensimmäiset thadit joita tänä vuonna Rebellionissa kuulin olivat London Everyone a Winner kappaleesta. Tuli kyllä aika epätodellinen olo! Nyt on kaivettu todella laarin pohjia, kun on bändiä uudelleen kasattu. London oli juuri vuoden 1976 lopulla perustettu yhtye, se teki yhden LP:n ja on varmaankin ensimmäinen LP:n tehnyt yhtye joka hajosi. Tämä tapahtui vuonna alkuvuodesta 1978. Nyt noin 46 vuotta yhtye oli koottu uudestaan – tosin olivat jo 2012 tehneet jonkusen reunion keikan ja 2020 albuminkin. Aika standaria kamaa, OK, mutta ei sykähdyttänyt.

The Ramonesia meillä ei enää ole, mutta hyvin bändin perintöä on pitänyt yllä The Ramonas. Nämä naiset ovat jo kaksikymmentä vuotta paiskineet menemään Ramonesin viitoittamalla linjalla. Setti alkoi Ramonesin biiseillä ja jossain vaiheessa havahduin, että Ramonashan taitaa soittaa Ramonesin koko ensimmäisen LP:n läpi. Kun tuo oli saatu hoidettua, niin sitten päästiin omaankin materiaaliin. Erittäin energinen ja viihdyttävä esitys.

Dictatorsista tuttu Handsome Dick Manitoba veteli Dictators biisejä ja omia kappaleitaakin. Hiukan liikaa hassua pullistelua ja tempot olivat tippuneet Dictators-ajoista. Lisäksi soundit olivat hiukan liian metalliset minun makuuni. Katselihan tätä, mutta ei tästä innostunut.

Välillä tulin lepuuttamaan korvia Almost Acustic lavalla, jossa esiintyi The Del Strangefish Inexperience nokkamies esiintyi soolona. Tuolla lavalla tulee aina yllätyksiä, joko hyviä tai huonoja, artisteja joista ei ole juurikaan kuullut, tai kuuluisemmilta artisteilta erikoisempia settejä. Del Strangefish tuntui menevän huumoripuolelle, joka tunnetusti on vaikea laji.

Essential Logic oli yksi minun must-see -listalla olevista yhtyeistä. Erittäin hyvän ja todella monipuolisen setin bändi heitti. Tuli X-Ray Spex biisejä. 1980-luvun Essential Logic kamaa (mm. hieno Aerosol Burns) ja aivan uuttakin materiaalia. Välillä on rauhallisempaa, välillä artrockia ja välillä todella tanssittavaa, jos sellaista Talking Heads meets B-52s tuntuista materiaali. OK oli tämä hiukan epätasainen, mutta viehätti kovasti ja vastasi korkeita odotuksia. Biisi joka tarttui puhelimelle oli todella erikoinen sovitus X-Ray Spexin Identity kappaleesta. Tämä ei ihan tee oikeutta Essential Logicin setille, mutta sattui nyt olemaan se joka puhelimeen tarttui.

The Godfathers olen nähnyt pari kertaa aikaisemmin Rebellionissa ja se on ollut todella energinen ja tiukka, joten sitä odotin nytkin. Onko bändi löysistynyt, oliko vain huono ilta, olivat omat odotukset liian korkealla vai alkoi minua jo painaa väsymys? Joka tapauksessa hommasta tuntui puuttuvan puhtia. Ihan OK, mutta odotin enemmän. Oma puhti loppui tähän: viideltä aamulla herääminen, matkustaminen, kahden tunnin aikaero ja iltapäivän säheltäminen vaati veronsa ja oli vetäydyttävä nukkumaan. Ei vain jaksanut odotella yli tuntia että Tom Robinsson Band olisi aloittanut.

Perjantaina Winter Gardenin menin kahdeksi, koska Italian Veronan ska-oi-punkkarit Los Fastidios heitti silloin akustisen setin. Meno oli jo keskellä päivää todella mahtavaa. Jos kuva tärisee, niin se johtuu siitä, että koko lattia notkui, kun ympärillä ihmiset innostuivat bändistä. Todella kova veto! Tämä oli lopullinen niitti päätökselle, että lauantaina menen katsomaan yhtyeen normaalin keikan paikan isoimpaan Empress Ballroom saliin. Ainoa asia mikä hämmästytti oli, että bändi on näin tunnettu ja suosittu Englannissa.

Jäi tasaamaan pulssia ja juomaan olutta Almost Acusticille. Lyhyen vaihdon jälkeen lavalle tuli Menace with Leight Heggarty. Menace oli sekin näitä Lontoon pikkuklassikoita 70-luvun lopulta. Ihan hauska veto. Harmi kun en saanut videolle edellistä biisiä, joka oli yksi bändin tunnetuimmista biiseistä Screwed Up, joka kulki paljon paremmin kuin tämä.

TV Smithin suosion kasvun Briteissä on hyvin nähnyt Rebellionissa. Hän on esiintynyt siellä joka vuosi kun olen ollut ja aina vain enemmän yleisö keikat vetävät. Nyt salina oli jo Opera House. Se tuli niin täyteen, että parvikin avattiin, jonne minä riensin, koska sieltä on todella hieno näköala lavalle. Setti oli tällä kertaa pelkkää Advertsia ja se oli nimetty TV Smith plays Adverts songbook. Biisit oli kuitenkin valittu hienosti niin että klassikot olivat mukana, mutta niin oli myös harvinaisia sinkkujen B-puolia, kuin Cast of Thousands LP:n albumiraitoja. Toimi! Keikan jälkeen kävin niitä mieheltä hakemassa. Myöhemmin TV naureskeli minulle, että sinullapa on paljon ystäviä; kuulemaa kaikki suomalaiset, jotka olivat käyneet jututtamassa Timiä olivat sanoneet, että ”I’m friend of Jukka.”

TV Smithin jälkeen piti taas rientää Almost Acusticille, sillä yksi Pohjois-Irlannin suosikkibändeistäni The Outcasts esiintyi siellä. Outcasts perustettiin sekin jo vuonna 1977. Bändin nokkamies Greg Cowan oli ihan itsensä ja tarinoi pitkään biisien välissä, mutta murre oli niin vahva, ettei suomalainen korva ottanut selvää kuin osasta. Musiikista sen sijaa sai selvää huomattavasti paremmin ja bändi veti hiton hienon setin. Pidin isosti.

Syömisen ja pikku päiväunien jälkeen paluu pelipaikalle ja Club Cashbah lavalle, jossa soitti Resistance 77. Club Cashbah oli oikeastaan koko festivaalin ajan lähes sietämätön paikka. Se oli kuuma kuin mikä ja ilmankosteus oli korkea. Kun asteli portaita alas, niin tuntui ihan siltä kuin olisi kävellyt sisään trooppiseen kasvihuoneeseen. Resistance 77 soitti sen verran hyvän setin, että kestin katsoa sitä olosuhteista huolimatta lähes koko setin.

Pauline Murray on hänkin näitä vakiesiintyjiä Rebellionissa. Akustinen setti piti sisällään materiaalia naisen koko uralta. Tämä videon Dream Sequence on Paulinen Invisible Girls ajan materiaalia. Viimeisenä soitettu Penetrationin Don’t Dictate tietenkin sai salin repeämään. Kaitaluoman Hannu kävi setin aikana esittelemässä minulle käsivarressaan olevaa Pauline tatuointia – respect!

Tällä kertaa ei Rebellionissa joko ollut paljoa post-punkbändejä tai sitten onnistuin ne kiertämään. Genren yhteistä tuli nähtyä ainoastaan The Pack, joka ei päässyt levyjen tasolle. Joten soundi maailma oli suttuinen – harmi sillä hyvästä bändistä on kyse.

Festivaalien todellinen yllättäjä. Tämä tuli kyllä todella puuntakaa ja tätä en osannut odottaa. Something completly different! Kahden naisen Sladea soittava duo. Laulajakitaristi oli pukeutunut kuin Noddy Holder ja erinomaisesti hän myös imitoi Noddyn laulua. Hämmästytti, että kukaan nainen pystyy laulamaan noin. Bändi sai yleisön todella mukaansa; Sladella on se hassu leikkilaulu biisi, jossa nostetaan käsi ja tömistellään jalkoja, jne. Kun Slady veti sen, niin koko sali oli mukana ja lattia vaan tärisi. Piti myöhemmin hiukan googlailla mistä tässä on kyse. Varsinaisesti näyttää olevan neljän naisen Slade tribuuttibändi, eli näin nyt ”vain” sen sivuprojektin eli duon. Näyttää olevan melko suosittukin, kun bändin Facebooksivuilla on 13000 tykkääjää. Todellinen hyvän mielen bilebändi. Ei tämä punkkia ollut, mutta minä nautin. Ihan turha tätä lienee suositella, sillä ei tätä kai Suomeen koskaan saada, mutta … tai no suosittelen silti.

Gogol Bordellolta osasin odottaa paljon, mutta sain vielä enemmän. Yhtye ilmoittaa soittavan gypsypunkkia, mikä tarkoittaa että punkkiin on sotkettu Balkanilaisia rytmejä ja soittimissa on viulu ja haitari. Tämä bändi osoittaa, että haitarillakin voi soittaa punkkia todella erinomaisesti. Isoin Sali, Empress Ballroom oli aivan täynnä ja Gogol Bordello sai aikaan sellaiset bileet, että oksat pois. Täytyi ihailla sitä kuinka bändi pystyi pitämään valtavan intensiteetin koko setin ajan; ihan nuoria kun nämäkään eivät enää ole, kun bändi on perustettu 1991. Itse katselin keikan yläparvelta, kun salissa ei olisi päässyt puolta väliä pidemmälle ja näkyvyys siitä olisi ollut todella huono. Videossa suurennusta on käytetty aika lailla, joten kuva voi hiukan täristä. Tästä tuli illan päätteeksi todella hieno fiilis ja hymyssä suin oli hienoa kävellä kohti hotellia.

Jos edellinen ilta päättyi kunnon bileisiin, lauantai alkoi sellaisilla. Jo kahden jälkeen Empress Ballroom oli aivan täynnä, kun Los Fastidios heitti normaalin keikkansa. Älyttömän energinen ja jotenkin puhdasta positiivisuutta huokuva esiintyminen. Ehdottomasti festareiden parasta antia. Pitääkin kaivaa bändin kaksi levyä esille, jotka minulla on ja tilailla hiukan lisää.

Sitten tuli jonkinasteinen pettymys. Millie Manders and The Shutup on ollut kovassa nosteessa, vaikka vasta ilmesyti yhtyeen toinen albumi. Ensimmäinen Telling Truths, Breaking Ties on ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen levy. Nyt Millie Manders esiintyi soolona ja vihainen nainen oli vaihtunut herkkään tulkitsijaan. Millien lauluääni on komea, mutta olisin silti halunnut kuulla tiukkaa menoa, kuten vaikkapa Angry Side.

The Tights teki vuonna 1978 kaksi todella erinomaista singleä ja hävisi sitten kartalta. Yhtye palasi vuonna 2010 ja teki todella hienon LP:n TV, Work & Bed. Levy oli kuin suoraa jatkoa singleille. Bändi oli omalla must-see -listalla, kun en ollut sitä koskaan nähnyt. Taisi taas vaan käydä niin, että kun ennakko-odotukset ovat todella korkealla, niin bändin on vaikea niitä lunastaa. Ihan hyvä keikka, mutta ei sen enempää.

https://www.bbc.com/news/articles/cl7yy2zevy2o

The Tightsin jälkeen lähdettiin hotellille päin lepäämään. Heti Winter Gardensin ulkopuolella oli melkoista menoa ja parin korttelin päässä oli poliisiketju, jonka takan oli äärikoistolaisia mielenosoittajia. Sisällä oli jo kiertänyt huhu, että uusnatsit olisivat tulossa osoittamaan mieltä. Myöhemmin selvisi, että kyse oli yleisemmin äärioikeiston masinoimasta kampanjasta, jossa mellakoitiin useammassa kaupungissa samaan aikaan. Lähtölaukaus mellakoinnille oli ollut Southportin lapsi puukotukset ja niistä levitetyt väärät tiedot; oikeisto kertoi puukottajan nimen joka oli väärä ja väitti tämän tulleen juuri pikaveneellä Britanniaan. Nuorempana oli yhdessä jalkapallomellakassa Lontoossa. Silloin menin mielenkiinnosta lähemmäksi katsomaan mitä tapahtuu ja kohta tapahtui ihan liiankin lähellä ja sitten juostiin, joten aiemmasta viisastuneen menimme hotellille, emmekä jääneet seuraamaan tilannetta. Päikkäreiden jälkeen seurasimme sitten whatsapilla tilannetta. Winter Gardensin ovet oli suljettu puoleksi tunniksi – sisällö olevia ei päästetty ulos, eikä ulkona olevia sisälle. Mielenosoittajat olivat päässeet poliisiketjun läpi ja vähän aikaa oli nujakoitu, mutta pian olivat jääneet alakynteen ja lopulta hakeutuneet poliisien taakse suojaan vaikka olivat itse näitä vastaan ensin taistelleet. Tilanne rauhoittui nopeasti, festareille pääsi taas ja ruokapaikat avasivat ovensa. No olihan se kokemus tämäkin.

Festivaaleille pääsin tuntia myöhemmin kun olin ajatellut, mutta eipä mitään isompaa tullut missattua. Kun tulin paikalle niin Johnny Moped aloitteli juuri settiään akustisella lavalla. Johnny oli juuri se oma itsensä, joka aina. Välitön ja hauska, mutta ei tarjonnut mitään mitä ei olisi aikaisemmilla kerroilla nähnyt.

Henry Cluney oli Stiff Little Fingers alkuperäinen kitaristi ja biisintekijä. Hän heitti Almost Acusticilla todella erikoisen setin, jossa hän lähinnä esitteli eri SLF-biisien sooloja; lyhyt pätkä biisiä soolo ja lyhtypätkä loppuun. Oheisessa kolmen minuutin pätkässä hän hoitelee kolme biisiä. Jätti vähän erikoisen fiiliksen.

The Outcastsilta olin nähnyt jo akustisen setin, mutta pitihän vielä nähdä bändin normaalikin veto. Nyt kävi niin päin, että pidin akustisesta setistä enemmän: kirkkaammat soundit, välittömämpi fiilis ja sillai hyvällä tavalla intiimimpi. Ei tämä sähköinenkään huono ollut ja mielellään tämän katsoi.

TV Smithin toinen keikka oli yhdessä Die Toten Hosenin Vomin kanssa. TV:n suosio tuli selväksi sillä Almost Acustic oli aivan niin täynnä kuin se vain voi olla. Setti oli mahtava ja Vom rumpujen lisäksi lauloi stemmoja ja muutakin. Biisejä tuli koko uran varrelta ja meno oli vapautuneen riehakasta, sellaista ”omien joukossa” olemista, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Keikka huipentui siihen, kun myös Attilla the Stockbroker tuli viulunsa kanssa lavalle ja kolmikko esitti Lion And The Lambin. Tämä March Of The Giants albumin biisi on ollut aina yksi TV Smith suosikeistani. Siinä on myös hieno teksti siitä kuinka ihmisessä voi olla kaksi puolta. Iho meni kanan lihalle. Valitettavasti videolle en saanut biisiä aivan alusta asti. Tähän oli omalta osalta hyvä päättää festivaali, sillä mieli oli niin korkealla kuin voi. Olisihan illalla ollut vielä vaikkapa Ruts DC (aina loistava) ja Hillbilly Moon Explosion, mutta matkasuunnitelma oli sellainen, että piti herätä viideltä kotimatkalle, joten nuo jäivät väliin, kuten myös koko sunnuntai. Ei harmittanut, siellä ainahan täällä pitkälti yli 300 bändistä näkee vain osan. Hyvä maku jäi taas Rebellionista.

Rebellion Festivals 2022 niinkuin minä sen koin.

Tässä pikku rapsa tämän vuotisesta Rebellionista sen pohjalta mitä itse tuli nähtyä.

Festivaalit olivat varmaankin isoimmat tähän mennessä. Kasvua korosti ulkolava, joka oli rannalla. Sinne oli Winter Gardenista noin 400 metrin kävelymatka. Matka ei ollut ongelma, mutta se oli, että ulkona oli jatkuvasti pureva tuuli, joten tarvitsi takin. Sisällä taas oli tuttuun tapaan aivan trooppinen ilmasto, eikä naulakkoa. Onneksi hotelli oli melkein matkan varrella, joten sinne tuli heitettyä / haettu takkia. Tosin tuota ramppaamista ei viitsinyt ihan joka väliin tehdä ja siksi jäi esimerkiksi Stranglers ja Undertones näkemättä. Mutta niin jäi paljon muutakin, sillä ohjelman mukaan esityksiä oli 348 noiden neljän päivän aikana, joten melkoista valintaa piti tehdä, kun seitsemällä lavalla pyöri ohjelma koko ajan ja ei siellä nyt jaksanut 12 tuntia (tai yli) päivässä olla paikalla.

Ulkolavan lisäksi toinen iso uudistus oli Literary stage. Siellä oli vähän reilut kymmenen haastattelu per päivä. Joko juuri ilmestyneiden kirjojen pohjalta tai sitten oli kirjaluentaa tai haastatteluja muuten vain. Muutaman todella mielenkiintoisen näin. Johnny Mopedin sekavat horinat olivat hassuja, mutta paras oli TV Smithin haastattelu, jossa mies kertoi kitaran kanssa biisien tekemisestä. Tässä pikku pätkä tuosta puolen tunnin sessiosta. Tässä TV kertoo miten varhaisen Sleeze bändinsä kappale Listen Don’t Think muuntui aikanaan New Boys biisiksi.

Bändejä tuli nähtyä tietysti aika paljon. Alla on kommentteja ja videoita sellaisista, joita katsoin pidempään. Välillä tuli ohi kulkiessa tsekattua joitain bändejä biisin tai kahden verran (varsin uusien kykyjen lavalta), mutta näistä ei jäänyt mitään selkeämpää muistikuvaa.

Eka bändi, jonka oli merkannut tsekattavaksi oli Edweena Banger ja se oli myös eka jonka näin. Edweena on sukupuolen vaihdoksen tehnyt ex- Ed Banger, joka oli Nose Bleedsin nokkamies. Edweena esiintyi Almost Acustic lavalla. Keikka oli heti ihan täysosuma. Hyviä biisejä ja Edweena oli loistava esiinytjä, kunnon rockkukkoilua yhdistettynä naisdiivailuun. Aivan mahtavaa. Tarttui sitten heti CD ja seiska mukaan. Tässä yksi biisi näyte Be Who You Wanna Be. Niin noista biisinäytteistä: Otin niitä niin että odotin että miksaus oli saatu kuntoon ja sitten nappasin seuraavan, ovat usein setin kolmas tai neljän biisi; eli mitään ihmeellistä valintaa niissä ei ole tehty.

Ensimmäinen näkemäni sähköinen bändi oli Spizzenergi. Spizz on armoitettu esiintyjä, jolla on sellainen aivan omanlaisensa sci.fi -meininki esiintymisessä niin nytkin. Tuttuun tapaan tuli kaikki klassikot ja viimeisenä tullut Where’s Captain Kirk villitsi yleisön. Itselle bonuksena tuli se, että sain Spizziltä keikan settilista, joka oli komeasti kirjailtu erivärisillä tusseilla. Tässä näytteenä No Room.

Johnny Moped oli Johnny Moped. Hellyttävää menoa, joka horjui juuri sopivasti. Ei mitenkään ihmeellinen, mutta perusvarma veto ja Johnny oli paremmassa kunnossa lavalla, kuin mitä pari tuntia aikaisemmin tehty Literary stagen haastattelu sai pelkäämään. Sieltä muuten tarttui mukaan Johnny Moped Story kirja.

Kun ei ollut mitään ihmeemmin kiinnostavaa, niin menin tavallisesti Almost Acoustic –lavalle. Siellä pääsi istumaan (aivan mahtavaa parin tunnin seisomisen jälkeen), kaljaa sai lyhyemmästä jonosta ja siellä pystyi keskustelemaan. Siellä tuli nähtyä artisteja, joita ei ollut ajatellutkaan katsoa. Ensimmäinen tällainen oli Ferocious Dog. Erinomaista Cetic-punkkia, eikä minulla ollut mitään havaintoa bändistä tätä ennen. Brittituttuni kertoi, että tämä Carter the Unstoppable Sex Machine’n Les Carterin bändi, jonka mies laittoi pystyyn CTUSM:n hajottua. Eli mistään aloittelijoista ei todellakaan ole kyse. Tämä bändi pitää tsekata tarkemmin, levy on jo tilauksessa. Toinen tällainen täysin puskista tullut bändi tällä lavalla oli Blyth Power (josta ei jostain syystä tullut otettua videota), nämäkin ovat tahkonneet jo vuodesta 1983 ja yhdistelevät anarkopunkkia ja folkia.

Boys soitti nyt ilman Honest John Plainiä, joka on sen verran pahasti sairas, että soitot on soitettu. Päälauluvastuussa on vuonna 2015 bändiin tullut basisti Kent Norberg. Kent hoiti homman erinomaisesti ja selvästi Dangerfieldiä ja Casinoa nuorempana tuo mukaan lisää energiaa. Homman erikoisuus oli, että ”taustakankaana” olevaa isoa videoseinää (siis jolla tavallisesti näytettiin bändin logo) käytettiin, niin että joka biisin kohdalla kuva vaihdettiin. Vasemmassa ylänurkassa oli biisin nimi ja tiedot miltä vuodelta ja levyltä ja muussa osassa oli pari valokuvaa tai lehtileikettä. Mukava slideshow siis soiton ohessa.

Peruutuksia ei ollut kuin aivan muutama, mutta yksi niistä oli todella paha. Torstain pääesiintyjä Bad Religion perui kaksi päivää ennen keikkaa, joten korvaavan esiintyjän löytäminen oli oikeastaan mahdotonta. Järjestäjät päätyivät sellaiseen ratkaisuun, että Skids soitti toisen keikan. Vaikka Religionin peruminen harmittikin, niin tämä helpotti tilannetta sillä Skids oli perjantaina samaan aikaan TV Smith & Bored Teenagers ja olisi näin jäänyt minulta näkemättä. Skids heitti yllättävänkin energisen setin, jossa oli omien hittien lisäksi pari Sex Pistols lainaa, kuten tässä kuultava Pretty Vacant. Niin ja tuli sieltä se ”täydellinen popbiisikin” Into the Vally lopulta. Oma kohokohta keikan aikana oli, kun TV Smith tuli nykäisemään hihasta ja veti hiukan sivummalle, missä hän oli katsomassa keikkaa Die Toten Hosenin Campinon kanssa. TV tietää, että Hosen on minulle näin maailman tärkeimpiä bändejä, joten kohtaaminen oli erittäin mieluisa. Kaverikuva oli pakko ottaa. Sen jälkeen olikin mukava mennä nukkumaan, kun tälläinen yllättävä kohtaaminen kruuna illan.

Kakkospäivä alkoi keikalla ulkolavalla. Vapors jonka harva tuntuu tietävän ja vielä harvempi arvostaman on yksi omia suosikkejani, varsin mainio uuden aallon powerpopryhmä. Varsinkin ensimmäinen LP New Clear Days on erinomainen levy. Harmillisesti näytebiisi tuli kakksolevyltä Magnets, mutta hyvä levy sekin on. Vapors oli erittäin pirteä ja ylitti odotukset. Ainoa harmistus oli, että omalle kohdalle sattunut viikon ainoa sadekuuro sattui Vaporsin kohdalle. Ei se menoa haitannut, mutta paita piti keikan jälkeen käydä hotellilla vaihtamassa.

Toyah oli seuraavana ulkolavalla. Tulin katsomaan lähinnä sen takia, että olisiko tarjolla Toyah And Robert’s Sunday Lunch tyylistä revittelyä – jos nuo eivät ole tuttuja niin tsekatkaa Youtubesta, ovat aivan hillittömiä. Ei ollut tuollaista menoa valitettavasti, eikä juurikaan edes Toyahin alkupään punkmenoa, vaan lähempänä nyky linjaa liikuuttiin. Näytteenä oleva Slave to the Rhythm, jonka Grace Jones teki hitiksi, liitty Toyahiin niin, että siitä tehtiin demoversio, jota tarjottiin Frankie Goes to Hollywoodille. Tuolla demolla biisin lauloi Toyah, Frankie ei ottanut biisiä, joten se päätyi Gracelle joka teki siitä hitin. Toyah hekutti myös tulevaa kiertuettaan Billy Idolin lämppärinä ja veti sitten Rebel Yellin – ei toiminut.

Sitten tuli koko festarin isoin pettymys minulle From The Jam. The Jam on minulle se tärkein bändin, koska se teki minusta punkin vuonna 1977 Bournemouthissa. From The Jam on ex –Jam miesten Rick Buckler ja Bruce Foxton bändi. Mutta kun bändistä puuttuu Paul Weller niin siitä näyttää puuttuvan kaikki. Bändi oli vain huono coverbändi. Vaikutelmaa lisäsi se, että kitarassa oli Welleriltä näyttävä kaveri (samanlainen valkaistu tukka, kuin vanhalla Wellerillä), kaverilla oli samanlainen kitara ja hän yritti matkia Wellerin fraseerausta, mutta …. homma jäi coverbändi tasolle. Neljännen biisin aikana pakenin paikalta.

Sisällä ensimmäinen bändi oli TV Smith & the Bored Teenagers, joka soitti The Adverts setin ja se oli minulle koko festareiden paras esitys. Noin tunnin setti ilman mitään taukoja, ei edes lyhyttä jossa olisi kerro biisin nimi, vaan koko homma puskettiin yhteen putkeen aivan hillittömällä energialla. TV lauloi ja riehui, jalka nousi korkealle ja eleet olivat kuin vanhoissa Adverts videotallenteissa. Aivan hillitöntä menoa. Biisiksi joka tarttui puhelimelle osui hiukan hitaampitempoin On Wheels. Minulle tuli keikalla hiki pelkästä TV Smithin huhkimisen katselemisesta. Tälläistä rockin olla pitää.

Blockheads ilman Ian Duryä kuulosti epäilyttävältä, mutta päätin kuitenkin tsekata. Homma oli parempi kuin pelkäsin. Laulaja ei yrittänyt matkia Ian Duryä, mutta oli omalla tavallaan epäkorrekti kuten Durykin. Ei mikään festivaalin huippuhetki, mutta ihan mainio välipala, varsinkin kun poikkesi musiikillisesti niin paljon muusta tarjonnasta.

Boys tuli tsekattu toisenkin kerran, nyt Almost Acoustic setillä. Kaverit menivät nyt hiukan liian niukasti riman yli. Kun monet bändit olivat nähneet kovasti vaivaa sovituksiin ja oli erilaisia yllättäviä jippoja, niin Boys soitti biisit melkein samalla tavalla läpi, rummut puuttuivat täysin (jotkut kilkuttimet rumpalilla olivat kädessä), sähkö kitarat olivat vaihtuneet akkareihin ja tempo oli hitaampi. Olihan tämä OK, mutta ei lähelläkään sähköistä keikkaa, eikä lähelläkään Almost Acoustic lavan parhaita vetoja.

Ruts DC:ltä näin hillittömän hienon sähköisen keikan kolme vuotta sittten Rebellionissa, joten bändi oli pakko-nähdä valintojen listalla. Kun sähköinen keikka oli vasta sunnuntaina, joka minulta jäi aikataulu syistä pois, niin piti tyytyä akustiseen versioon, joka sekin oli aivan mahtava. Tämä keikan alkupuolen Music Must Destroy ei vielä villinnyt yleisöä, mutta setin lopun putki Jah War, Babylon’s Burning ja Something That I Said sai aikaan sellaiset tanssit, että tuolia kaatui, kun koko sali tanssi. Aivan hillitön meno, oikeastaan vastaavaa menoa ei ollut millään sähköisellä keikalla. Siinä oli vain yksinkertaisesti jotain maagista.

Illan minulle päätti The Ramonas. Bändi heitti Ramonesia juuri oikealla otteella ja ripotteli sinne tänne omia biisejään. Yhtye on ehdottomasti Ramones tribuuttibändien aatelia, joka tarjoilee juuri sitä mitä nimi lupaa. Ei mitään sinänsä ihmeellistä, mutta aina välillä on hienoa, kun joku keksii lisää ruutia.

Lauantai alkoi pienellä pettymyksellä. Odotin Pauline Murraylta todella paljon, mutta aika kevyeksi jäi Raincoatsin Gina Birtch ja Au Pairsin Lesley Woods (joista kummastakaan minulla ei näytä olevan videota) olivat parempia. Pauline painotti settiään uuteen ei-punkkiin materiaalin ja jakoi kovin säästeliäästi Penetration paloja. Oli pakko odottaa aivan viimeiseen numeroon ennen kuin otin oman videoni, jotta sain Don’t Dictaten talteen. Eikä tämäkään mikään ihan unohtumaton esitys ole.

Mick Rossi oli takuuvarma itsensä, tällä kertaa oman bändinsä kanssa. Jos Ramonasin kohdalla tuli käytettyä sanontaa, että ”keksittiin lisää ruutia”, niin se omalla tavalla pätee tähänkin. Erittäin letkeää kitaravetoista rockia ja kun Rossi on niin loistava kitaristi niin hommahan laukkaa, mutta jotenkin tulee mieleen että tämä on kuultu ennenkin, varsinkin kun setissä oli aika paljon covereita.

Attila The Stockbroker esiintyi akustisella lavalla Barnstormer 1649 bändin kanssa. Siinä Attila yhdistelee folkkia, vanhoja perinteisiä soittimia ja punkkia. Puheet biisien välillä olivat pitkiä, kuten tälle punkin saaramiehelle sopiikin, mutta ne veivät aikaa ja lopussa piti hypätä settilistalla yhden tai kahden biisin yli. Onneksi setin alkupuolella soitettiin tämä oma suosikkini bändin ohjelmistosta Wellingborough & Wigan.

Rezillos oli minulle must-see –listalla, eikä yhtye pettänyt. Videolle tarttunut Do The Mutilation ei ollut läheskään setin parhaasta päästä, mutta toisaalta hyvä niin, sillä Flying Saucer Attack, Flying Saucer Attack ja Destination Venus saivat minutkin heilumaan siinä määrin, että ei siinä mistään kuvaamisesta olisi mitään tullutkaan. Setistä pitää erikseen mainita, että yhtye soitti instrumentaalin 20,000 Rezillos Under The Sea, joka itse asiassa Wilhelm Tell oopperasta ja meillä se tunnetaan parhaiten todella vanhan Hansi televisiosarjan tunnarina. Ihan yhtä hillitön versio kuin Top Of The Pops sinkun B-puolella.

Rezzilosin jälkeen sitä olikin jo todella poikki varsinkin kun Pavilion Sali oli TODELLA KUUMA. Jaksoin kuitenkin katso vielä puolet Godfathersin setistä. Godfathers heitti hienon keikan kolme vuotta sitten Rebellionissa ja sen jälkeen Peter Coyne hajoitti bändin ja laittoi uuden kasaan. Nyt oli uusi kokoonpano, mutta aivan vanha meininki eli kunnon hikistä rokkia oikealla asenteella.

Sunnuntaina piti lähteä kotimatkalle puolilta päivin, joten kaikki päivän bandit jäivät katsomatta. Harmittiko? No ei oikeastaan juurikaan. Olisihan siellä ollut Tom Robinson, Billy Bragg, jne. mutta toisaalta niin paljon ehti jo nähdä ja tavata vanhoja kavereita ja saada muutaman uudenkin. Niin ja lauantain bonus oli Fleetfoot Town – Plymouth jalkapallomatsi reilun kymmenen kilometrin päässä Blackpoolista. Division One (kolmas sarjataso) matsi hienossa auringon paisteessa, lähes täysi stadion (joka tosin veti vain noin 6000 ihmistä) ja kumpikin joukkue yritti toisissaan ja tilanteet pelattiin aivan loppuun asti. Tapahtumia riitti rankkari ja tolppa laukausta myöden. Kotijoukkue meni myöhäisellä maalilla 2-1 johtoon ja onnistui säilyttämään sen yli viiden minuutin lisäajan jälkeenkin, joka oli todellista selviytymistaistelua. Pidin kovasti.

Joo tässä oli tällainen pieni raapaisu Rebellion festareihin tänä vuonna minun musiikkimaullani. Kaikki Oi ja hardcorebändit jäivät näkemättä samoin kuin vaikka kuinka paljon muuta, mutta … nämä olivat minun valintani tänä vuonna.