Tässä pikku rapsa tämän vuotisesta Rebellionista sen pohjalta mitä itse tuli nähtyä.
Festivaalit olivat varmaankin isoimmat tähän mennessä. Kasvua korosti ulkolava, joka oli rannalla. Sinne oli Winter Gardenista noin 400 metrin kävelymatka. Matka ei ollut ongelma, mutta se oli, että ulkona oli jatkuvasti pureva tuuli, joten tarvitsi takin. Sisällä taas oli tuttuun tapaan aivan trooppinen ilmasto, eikä naulakkoa. Onneksi hotelli oli melkein matkan varrella, joten sinne tuli heitettyä / haettu takkia. Tosin tuota ramppaamista ei viitsinyt ihan joka väliin tehdä ja siksi jäi esimerkiksi Stranglers ja Undertones näkemättä. Mutta niin jäi paljon muutakin, sillä ohjelman mukaan esityksiä oli 348 noiden neljän päivän aikana, joten melkoista valintaa piti tehdä, kun seitsemällä lavalla pyöri ohjelma koko ajan ja ei siellä nyt jaksanut 12 tuntia (tai yli) päivässä olla paikalla.
Ulkolavan lisäksi toinen iso uudistus oli Literary stage. Siellä oli vähän reilut kymmenen haastattelu per päivä. Joko juuri ilmestyneiden kirjojen pohjalta tai sitten oli kirjaluentaa tai haastatteluja muuten vain. Muutaman todella mielenkiintoisen näin. Johnny Mopedin sekavat horinat olivat hassuja, mutta paras oli TV Smithin haastattelu, jossa mies kertoi kitaran kanssa biisien tekemisestä. Tässä pikku pätkä tuosta puolen tunnin sessiosta. Tässä TV kertoo miten varhaisen Sleeze bändinsä kappale Listen Don’t Think muuntui aikanaan New Boys biisiksi.
Bändejä tuli nähtyä tietysti aika paljon. Alla on kommentteja ja videoita sellaisista, joita katsoin pidempään. Välillä tuli ohi kulkiessa tsekattua joitain bändejä biisin tai kahden verran (varsin uusien kykyjen lavalta), mutta näistä ei jäänyt mitään selkeämpää muistikuvaa.
Eka bändi, jonka oli merkannut tsekattavaksi oli Edweena Banger ja se oli myös eka jonka näin. Edweena on sukupuolen vaihdoksen tehnyt ex- Ed Banger, joka oli Nose Bleedsin nokkamies. Edweena esiintyi Almost Acustic lavalla. Keikka oli heti ihan täysosuma. Hyviä biisejä ja Edweena oli loistava esiinytjä, kunnon rockkukkoilua yhdistettynä naisdiivailuun. Aivan mahtavaa. Tarttui sitten heti CD ja seiska mukaan. Tässä yksi biisi näyte Be Who You Wanna Be. Niin noista biisinäytteistä: Otin niitä niin että odotin että miksaus oli saatu kuntoon ja sitten nappasin seuraavan, ovat usein setin kolmas tai neljän biisi; eli mitään ihmeellistä valintaa niissä ei ole tehty.
Ensimmäinen näkemäni sähköinen bändi oli Spizzenergi. Spizz on armoitettu esiintyjä, jolla on sellainen aivan omanlaisensa sci.fi -meininki esiintymisessä niin nytkin. Tuttuun tapaan tuli kaikki klassikot ja viimeisenä tullut Where’s Captain Kirk villitsi yleisön. Itselle bonuksena tuli se, että sain Spizziltä keikan settilista, joka oli komeasti kirjailtu erivärisillä tusseilla. Tässä näytteenä No Room.
Johnny Moped oli Johnny Moped. Hellyttävää menoa, joka horjui juuri sopivasti. Ei mitenkään ihmeellinen, mutta perusvarma veto ja Johnny oli paremmassa kunnossa lavalla, kuin mitä pari tuntia aikaisemmin tehty Literary stagen haastattelu sai pelkäämään. Sieltä muuten tarttui mukaan Johnny Moped Story kirja.
Kun ei ollut mitään ihmeemmin kiinnostavaa, niin menin tavallisesti Almost Acoustic –lavalle. Siellä pääsi istumaan (aivan mahtavaa parin tunnin seisomisen jälkeen), kaljaa sai lyhyemmästä jonosta ja siellä pystyi keskustelemaan. Siellä tuli nähtyä artisteja, joita ei ollut ajatellutkaan katsoa. Ensimmäinen tällainen oli Ferocious Dog. Erinomaista Cetic-punkkia, eikä minulla ollut mitään havaintoa bändistä tätä ennen. Brittituttuni kertoi, että tämä Carter the Unstoppable Sex Machine’n Les Carterin bändi, jonka mies laittoi pystyyn CTUSM:n hajottua. Eli mistään aloittelijoista ei todellakaan ole kyse. Tämä bändi pitää tsekata tarkemmin, levy on jo tilauksessa. Toinen tällainen täysin puskista tullut bändi tällä lavalla oli Blyth Power (josta ei jostain syystä tullut otettua videota), nämäkin ovat tahkonneet jo vuodesta 1983 ja yhdistelevät anarkopunkkia ja folkia.
Boys soitti nyt ilman Honest John Plainiä, joka on sen verran pahasti sairas, että soitot on soitettu. Päälauluvastuussa on vuonna 2015 bändiin tullut basisti Kent Norberg. Kent hoiti homman erinomaisesti ja selvästi Dangerfieldiä ja Casinoa nuorempana tuo mukaan lisää energiaa. Homman erikoisuus oli, että ”taustakankaana” olevaa isoa videoseinää (siis jolla tavallisesti näytettiin bändin logo) käytettiin, niin että joka biisin kohdalla kuva vaihdettiin. Vasemmassa ylänurkassa oli biisin nimi ja tiedot miltä vuodelta ja levyltä ja muussa osassa oli pari valokuvaa tai lehtileikettä. Mukava slideshow siis soiton ohessa.
Peruutuksia ei ollut kuin aivan muutama, mutta yksi niistä oli todella paha. Torstain pääesiintyjä Bad Religion perui kaksi päivää ennen keikkaa, joten korvaavan esiintyjän löytäminen oli oikeastaan mahdotonta. Järjestäjät päätyivät sellaiseen ratkaisuun, että Skids soitti toisen keikan. Vaikka Religionin peruminen harmittikin, niin tämä helpotti tilannetta sillä Skids oli perjantaina samaan aikaan TV Smith & Bored Teenagers ja olisi näin jäänyt minulta näkemättä. Skids heitti yllättävänkin energisen setin, jossa oli omien hittien lisäksi pari Sex Pistols lainaa, kuten tässä kuultava Pretty Vacant. Niin ja tuli sieltä se ”täydellinen popbiisikin” Into the Vally lopulta. Oma kohokohta keikan aikana oli, kun TV Smith tuli nykäisemään hihasta ja veti hiukan sivummalle, missä hän oli katsomassa keikkaa Die Toten Hosenin Campinon kanssa. TV tietää, että Hosen on minulle näin maailman tärkeimpiä bändejä, joten kohtaaminen oli erittäin mieluisa. Kaverikuva oli pakko ottaa. Sen jälkeen olikin mukava mennä nukkumaan, kun tälläinen yllättävä kohtaaminen kruuna illan.
Kakkospäivä alkoi keikalla ulkolavalla. Vapors jonka harva tuntuu tietävän ja vielä harvempi arvostaman on yksi omia suosikkejani, varsin mainio uuden aallon powerpopryhmä. Varsinkin ensimmäinen LP New Clear Days on erinomainen levy. Harmillisesti näytebiisi tuli kakksolevyltä Magnets, mutta hyvä levy sekin on. Vapors oli erittäin pirteä ja ylitti odotukset. Ainoa harmistus oli, että omalle kohdalle sattunut viikon ainoa sadekuuro sattui Vaporsin kohdalle. Ei se menoa haitannut, mutta paita piti keikan jälkeen käydä hotellilla vaihtamassa.
Toyah oli seuraavana ulkolavalla. Tulin katsomaan lähinnä sen takia, että olisiko tarjolla Toyah And Robert’s Sunday Lunch tyylistä revittelyä – jos nuo eivät ole tuttuja niin tsekatkaa Youtubesta, ovat aivan hillittömiä. Ei ollut tuollaista menoa valitettavasti, eikä juurikaan edes Toyahin alkupään punkmenoa, vaan lähempänä nyky linjaa liikuuttiin. Näytteenä oleva Slave to the Rhythm, jonka Grace Jones teki hitiksi, liitty Toyahiin niin, että siitä tehtiin demoversio, jota tarjottiin Frankie Goes to Hollywoodille. Tuolla demolla biisin lauloi Toyah, Frankie ei ottanut biisiä, joten se päätyi Gracelle joka teki siitä hitin. Toyah hekutti myös tulevaa kiertuettaan Billy Idolin lämppärinä ja veti sitten Rebel Yellin – ei toiminut.
Sitten tuli koko festarin isoin pettymys minulle From The Jam. The Jam on minulle se tärkein bändin, koska se teki minusta punkin vuonna 1977 Bournemouthissa. From The Jam on ex –Jam miesten Rick Buckler ja Bruce Foxton bändi. Mutta kun bändistä puuttuu Paul Weller niin siitä näyttää puuttuvan kaikki. Bändi oli vain huono coverbändi. Vaikutelmaa lisäsi se, että kitarassa oli Welleriltä näyttävä kaveri (samanlainen valkaistu tukka, kuin vanhalla Wellerillä), kaverilla oli samanlainen kitara ja hän yritti matkia Wellerin fraseerausta, mutta …. homma jäi coverbändi tasolle. Neljännen biisin aikana pakenin paikalta.
Sisällä ensimmäinen bändi oli TV Smith & the Bored Teenagers, joka soitti The Adverts setin ja se oli minulle koko festareiden paras esitys. Noin tunnin setti ilman mitään taukoja, ei edes lyhyttä jossa olisi kerro biisin nimi, vaan koko homma puskettiin yhteen putkeen aivan hillittömällä energialla. TV lauloi ja riehui, jalka nousi korkealle ja eleet olivat kuin vanhoissa Adverts videotallenteissa. Aivan hillitöntä menoa. Biisiksi joka tarttui puhelimelle osui hiukan hitaampitempoin On Wheels. Minulle tuli keikalla hiki pelkästä TV Smithin huhkimisen katselemisesta. Tälläistä rockin olla pitää.
Blockheads ilman Ian Duryä kuulosti epäilyttävältä, mutta päätin kuitenkin tsekata. Homma oli parempi kuin pelkäsin. Laulaja ei yrittänyt matkia Ian Duryä, mutta oli omalla tavallaan epäkorrekti kuten Durykin. Ei mikään festivaalin huippuhetki, mutta ihan mainio välipala, varsinkin kun poikkesi musiikillisesti niin paljon muusta tarjonnasta.
Boys tuli tsekattu toisenkin kerran, nyt Almost Acoustic setillä. Kaverit menivät nyt hiukan liian niukasti riman yli. Kun monet bändit olivat nähneet kovasti vaivaa sovituksiin ja oli erilaisia yllättäviä jippoja, niin Boys soitti biisit melkein samalla tavalla läpi, rummut puuttuivat täysin (jotkut kilkuttimet rumpalilla olivat kädessä), sähkö kitarat olivat vaihtuneet akkareihin ja tempo oli hitaampi. Olihan tämä OK, mutta ei lähelläkään sähköistä keikkaa, eikä lähelläkään Almost Acoustic lavan parhaita vetoja.
Ruts DC:ltä näin hillittömän hienon sähköisen keikan kolme vuotta sittten Rebellionissa, joten bändi oli pakko-nähdä valintojen listalla. Kun sähköinen keikka oli vasta sunnuntaina, joka minulta jäi aikataulu syistä pois, niin piti tyytyä akustiseen versioon, joka sekin oli aivan mahtava. Tämä keikan alkupuolen Music Must Destroy ei vielä villinnyt yleisöä, mutta setin lopun putki Jah War, Babylon’s Burning ja Something That I Said sai aikaan sellaiset tanssit, että tuolia kaatui, kun koko sali tanssi. Aivan hillitön meno, oikeastaan vastaavaa menoa ei ollut millään sähköisellä keikalla. Siinä oli vain yksinkertaisesti jotain maagista.
Illan minulle päätti The Ramonas. Bändi heitti Ramonesia juuri oikealla otteella ja ripotteli sinne tänne omia biisejään. Yhtye on ehdottomasti Ramones tribuuttibändien aatelia, joka tarjoilee juuri sitä mitä nimi lupaa. Ei mitään sinänsä ihmeellistä, mutta aina välillä on hienoa, kun joku keksii lisää ruutia.
Lauantai alkoi pienellä pettymyksellä. Odotin Pauline Murraylta todella paljon, mutta aika kevyeksi jäi Raincoatsin Gina Birtch ja Au Pairsin Lesley Woods (joista kummastakaan minulla ei näytä olevan videota) olivat parempia. Pauline painotti settiään uuteen ei-punkkiin materiaalin ja jakoi kovin säästeliäästi Penetration paloja. Oli pakko odottaa aivan viimeiseen numeroon ennen kuin otin oman videoni, jotta sain Don’t Dictaten talteen. Eikä tämäkään mikään ihan unohtumaton esitys ole.
Mick Rossi oli takuuvarma itsensä, tällä kertaa oman bändinsä kanssa. Jos Ramonasin kohdalla tuli käytettyä sanontaa, että ”keksittiin lisää ruutia”, niin se omalla tavalla pätee tähänkin. Erittäin letkeää kitaravetoista rockia ja kun Rossi on niin loistava kitaristi niin hommahan laukkaa, mutta jotenkin tulee mieleen että tämä on kuultu ennenkin, varsinkin kun setissä oli aika paljon covereita.
Attila The Stockbroker esiintyi akustisella lavalla Barnstormer 1649 bändin kanssa. Siinä Attila yhdistelee folkkia, vanhoja perinteisiä soittimia ja punkkia. Puheet biisien välillä olivat pitkiä, kuten tälle punkin saaramiehelle sopiikin, mutta ne veivät aikaa ja lopussa piti hypätä settilistalla yhden tai kahden biisin yli. Onneksi setin alkupuolella soitettiin tämä oma suosikkini bändin ohjelmistosta Wellingborough & Wigan.
Rezillos oli minulle must-see –listalla, eikä yhtye pettänyt. Videolle tarttunut Do The Mutilation ei ollut läheskään setin parhaasta päästä, mutta toisaalta hyvä niin, sillä Flying Saucer Attack, Flying Saucer Attack ja Destination Venus saivat minutkin heilumaan siinä määrin, että ei siinä mistään kuvaamisesta olisi mitään tullutkaan. Setistä pitää erikseen mainita, että yhtye soitti instrumentaalin 20,000 Rezillos Under The Sea, joka itse asiassa Wilhelm Tell oopperasta ja meillä se tunnetaan parhaiten todella vanhan Hansi televisiosarjan tunnarina. Ihan yhtä hillitön versio kuin Top Of The Pops sinkun B-puolella.
Rezzilosin jälkeen sitä olikin jo todella poikki varsinkin kun Pavilion Sali oli TODELLA KUUMA. Jaksoin kuitenkin katso vielä puolet Godfathersin setistä. Godfathers heitti hienon keikan kolme vuotta sitten Rebellionissa ja sen jälkeen Peter Coyne hajoitti bändin ja laittoi uuden kasaan. Nyt oli uusi kokoonpano, mutta aivan vanha meininki eli kunnon hikistä rokkia oikealla asenteella.
Sunnuntaina piti lähteä kotimatkalle puolilta päivin, joten kaikki päivän bandit jäivät katsomatta. Harmittiko? No ei oikeastaan juurikaan. Olisihan siellä ollut Tom Robinson, Billy Bragg, jne. mutta toisaalta niin paljon ehti jo nähdä ja tavata vanhoja kavereita ja saada muutaman uudenkin. Niin ja lauantain bonus oli Fleetfoot Town – Plymouth jalkapallomatsi reilun kymmenen kilometrin päässä Blackpoolista. Division One (kolmas sarjataso) matsi hienossa auringon paisteessa, lähes täysi stadion (joka tosin veti vain noin 6000 ihmistä) ja kumpikin joukkue yritti toisissaan ja tilanteet pelattiin aivan loppuun asti. Tapahtumia riitti rankkari ja tolppa laukausta myöden. Kotijoukkue meni myöhäisellä maalilla 2-1 johtoon ja onnistui säilyttämään sen yli viiden minuutin lisäajan jälkeenkin, joka oli todellista selviytymistaistelua. Pidin kovasti.
Joo tässä oli tällainen pieni raapaisu Rebellion festareihin tänä vuonna minun musiikkimaullani. Kaikki Oi ja hardcorebändit jäivät näkemättä samoin kuin vaikka kuinka paljon muuta, mutta … nämä olivat minun valintani tänä vuonna.