The Phantom Tonesin pitkäsoiton äänitykset alkavoit 16.4.2000 Headline-studiolla ja äänittäjänä ja tuottajana oli Jani Viitanen. Menee tietysti hiukan off-topic, mutta tuona päivänä, kun kävin studiolla, Jani kertoi lopettavansa kitaran soittamisen Yö-yhtyeessä ja keskittyvänsä vain ja ainoastaan studion pyörittämiseen – aika lailla hämmästyin. Levyn biisimateriaali levyllä oli lähes täysin Pasi Kaukosen käsialaa. Jarno Sakki teki kaksi biisiä (Fire ja Running) ja Kaukonen & Ari Väntänen kirjoittivat yhdessä tekstin biisiin No Angels.
Kun julkaisua alettiin suunnitella, niin MNW:stä kerrotaan, että heillä on myyntinäyttely Suomenlinnassa 1.9.2000 ja sinne on tulossa paljon levykauppiaita, joten se olisi hyvä julkaisuajankohta. Kun hommaa vielä mietittiin pidemmälle, saatiin sovittua, että The Phantom Tones menee sinne soittamaan. Tuli siis melko kiire kansien ja muun kanssa. Kannen valokuvan otti Sari Antila ja bändikuvat Teemu Korpela. Kannet painofilmeiksi teki Soundin taittaja Japa Mattila.
Lehdistötiedotteessa levystä luki: ”Että mitäkö hyville pop-biiseille tapahtui? Niille, jotka jäivät hyvän keikan jälkeen soimaan päähäsi tuntikausiksi? Niille, jotka saivat sinut juoksemaan levykauppaan? Niille, jotka oikeasti tuntuivat joltakin? Ei huolta, tässähän näitä on täysi tusina! Kaarinan voimapop-ylpeys The Phantom Tones vietti keväänsä Headline-studion hämärässä ja kapusi ulos kainalossaan debyyttialbumi Entitled Nameless.
Phantomien aikaisemmat EP:t (Just Fine ’97 ja Phantastico ’99) saivat mukavasti soittoaikaa radioissa, ja pyörähtelipä You Didn’t Know Me -biisin videokin taajaan kaapelikanavalla vuosi-tuhannen viimeisenä kesänä. Mutta vasta Entitled Nameless polkaisee bileet kunnolla käyntiin. Levy on rockisti poppaava, sydäntäsärkevän melodinen ja rankasti energinen albumikokonaisuus, jonka sävyskaala venyy Runningin unitunnelmoinnista aina Falling Downin klassiseen voimapoppiin ja Sapphire & Steelin (hatunnosto TV-klassikolle!) tummiin sfääreihin saakka. Ja mikä parasta; se tarttuu kuin purkka tukkaan.
Bändi flirttailee popin, kitararockin ja punkin kanssa eikä vierasta rohkeitakaan ratkaisuja, kun sellaisia tarvitaan. Phantomien sävelkynällä piirtäisi nuotteja useammankin pop-orkesterin tarpeiksi, ja neljän vuoden uhmaikään ehtineen kvartetin soitannassa on koukkuja kuin kreikkalaisella kalastajalla. Tavoitteetkin ovat selvillä; The Phantom Tones haluaa soittaa rokkia isoilla kitaroilla, suurilla tunteilla ja särödraivilla. Linjapuhe on siis pidetty: Melkein kaikki paitsi rokkipop on turhaa.”
Antti Luukkanen kirjoitti levystä Soundin 10/2000: ”Matalaa profiilia pikkulevyjensä jälkeen pitänyt The Phantom Tones jatkaa ensimmäisellä kokopitkällään pikkukivan popin parissa. Eri asia on, kuinka paljon siitä on näin hutiloiden tehtynä iloa. Amatöörimäisyys on tietysti tämän tyylilajin kohdalla asenteena paikallaan, mutta kun urvelosti nimetyllä albumilla se kääntyy itseään vastaan löysyytenä ja huolimattomuutena, ei näille sävelille taida löytyä divaria kummempaa kotia.
Raivostuttavinta Entitled Namelessissa on se potentiaali, joka massasta erottuvilla sovituksilla, ponnekkaammilla soundeilla ja ennen kaikkea kelvollisella laulajalla olisi saatu huomattavasti paremmin esiin. Surku hyviä biisejä, jotka menevät täysin harakoille. Rumpusoundi, kuten koko bändisoitto, on veltto kuin nuukan emännän velli, levyn yleisilme apaattinen lähinnä levyn tuotannon puisevuudesta johtuen ja lyön vaikka vetoa, että P. Kaukonen on yhtyeen laulajana vain siksi, että ensimmäisissä treeneissä sai lyhyimmän tikun.”
Ulkomailla bändistä tykättiin enemmän. Skrutt-fanzine (Ruotsi): “Tones plays a poppy style of punk and I think of groups like Undertones and Buzzcocks in a way. Grown up with the same parts of pop and punk I think they are. It´s good melodies and good songs and many of the songs is going to be on my mixed records/cassettes to my car. Phantom Tones is one of the more interesting bands in Finland right now.”
Snowbound 4 (USA): “Guitarist and lead vocalist Pasi Kaukonen, who does most of the quartet’s songwriting, has fully assimilated the power pop ethos epitomized by such seminal bands of that era as the Buzzcocks (listen to No Angels) and Cheap Trick (listen to Driving Song). The hook has usually been firmly implanted and the final chord struck in less than three and a half minutes. Kaukonen, the dominant personality in the band, writes with a keen bitterness. His vocal style seems to be constrained by a reluctance to let go and actually sing, which is ironic given his knack for hooks.
Bassist Jarno Sakki displays a decidedly more romantic sensibility on the songs he contributes and on which he also takes the lead vocal, sounding somewhat reminiscent of Tom Verlaine in Television (the late ‘70s, again). Although these are only 2 of 12 tracks, they broaden the range of the music and add interest to what is an already strong set.
The straightforward quality of the recording itself suits the band well; they sound fresh and relaxed, in full command of their material. A couple of the songs on Entitled Nameless, Tell Me and You Didn’t Know Me, appeared previously, in slightly different versions, on the 1999 Phantastico EP.”
Albumi jäi The Phantom Tonesin ainoaksi ja bändi hajosi pian sen ilmestymisen jälkeen.
