Hundred Million Martians tuli tietoisuuteeni, kun pidin Soundissa Demoefekti-palstaa. Yhtyeeltä tuli parikin hyvää demo ja kiinnostuin yhtyeestä. Vaikka periaatteessa oli jo päättänyt, että nyt ei uusia yhtyeitä oteta, niin tämä yhtye piti tsekata. Kyselin saisiko bändi itselleen keikan Tampereelle. Jyrki Mäkelä muistelle, että homma meni tämän jälkeen näin: ”Koska keikan järkkääminen tuntui olevan ylivoimaista, oli päivänselvää, että Koff Rock -kisaan olisi osallistuttava, että pääsisimme esiintymään Jukan (olin kisan tuomaristossa, Jukan huom.) silmien eteen. Demo tehtiin tällä kertaa lainatulla kasiraiturilla treeniksellä ja miksattiin alakerrassa Suurlähettiläiden(!) studiossa. Demo tuotti toivotun tuloksen ja pääsimme visassa semifinaalin kautta finaaliin ja aina voittoon asti.”
Kisan voittaja sai studioaikaa, sekä sai tehdä CD-EP:n. Olisi ehkä pitänyt jäävät itsensä finaalin tuomarina, mutta ajattelin, että jos tuomaristossa muuta ovat samaa mieltä kanssani bändin erinomaisuudesta, niin sehän vain vahvistaa sen, että bändi on mainio. Lisäksi ajattelin, että jos bändi tekee Koffin laskuun ekan EP:n, niin sen tuoma julkisuus helpottaa täyspitkän levyn myyntiä, joten miksipä ei. Ja niin siinä kävi, että Hundred Million Martians voitti skaban ja pääsi tekemään tämän levyn Koffin laskuun. Hommassa oli vielä sellainen pikku ironia, että Pasi Hjerppe oli tuolloin Olvin myyntiedustaja!
Kisan jälkeen asiat etenivät nopeasti. Koff Rock -finaali oli lokakuussa, marraskuussa oltiin studiossa ja joulukuussa oli jo levyt käsissä, vaikka virallinen ilmestymispäivä olikin tammikuussa 1997. Äänitykset tehtiin Turussa Barker-studiolla Pate Kerkolan johdolla ja sujuivat sangen jouhevasti.
Bändi oli koko uransa ajan todella aktiivinen kaikessa tekemiseen liittyvässä ja hyviä ideoita oli vaikka kuinka paljon. Tämän EP:n nimibiisistä yhtye teki itse professionaalin tason (sen aikaisilla mittareilla) videon. Brighter Days äänitettiin sittemmin uusiksi Martian Arts albumille.
Koska EP oli tehty ennen kaikkea promotarkoituksessa, yhtye antoi sitä minulle ison nipun ja minä lähettelin sitä ympäri maailmaa. Sitä arvioitiin mukavasti ympäri maailmaa. Saksalainen Ox-fanzine kirjoitti siitä: ”Ach ja, Finnland. HMM kommen von dort, aus Turku, um genau zu sein. Irgendwie ist ja nichts einzuwenden gegen ihren hochtourigen Rock’n’Roll mit hymnischem Chorgesang, aber mit den HYBRID CHILDREN haben sie leider schon innerhalb ihres Landes fette Konkurrenz, gegen die sich erst durchsetzten müssen.” Jenkkien Maximum Rock’n’Roll puolestaan: “A four song CD EP of well produced pop punk with a very pop feel. Kinda reminds of GIGANTOR and major label type pop punk. Two of the tunes are pretty decent and a DAMNED tribute is worth a mention.”
Alivaltiosihteerin vauhti alkoi hyytyä. Se menestys, joka näytti Yeah Baby Yeah levyn jälkeen olleen ihan käsillä, ei konkretisoitunut Taustamusiikkia Kansannousulle eikä Innostuneet Sonnit albumeilla. Vaikka keikkasuosio oli edelleen melkoinen, alkoi bändi selvästi väsyä. Kiertueiden välit pitenivät, eikä uutta albumia näyttänyt tulevan ihan lähitulevaisuudessa. Siinä vaiheessa minä (Jukka Junttila) ehdotin bändille, että mitäs jos tehtäisiin live-albumi. Tämän sopi yhtyeelle erinomaisesti ja kun keikkailun aloittamisesta tuli täyteen kymmenen vuotta niin levyn julkaisuun oli vieläkin painavampi syy. Iso osa Alivaltiosihteerin viehätystä olivat biisien välissä tehdyt välitemput ja sketsit. Niistä oli muutama taltioitu Ole Nöyrä! live-EP:lle, mutta nyt saatiin sitten niitäkin talteen levylle reilummin.
Bändi buukattiin tietenkin kotiareenalleen Tampereen YO-Talolle 15.9.1995. Yhtye treenasi erikoispitkän setin, joka kesti melkein kolme tuntia ja yhtyeen kunniajäsen, sekä alkuperäinen laulaja tuli vierailemaan keikalle. Yhtyeen tuolloinen äänimies Meelis Niin äänitti keikan pöydästä DAT-nauhalle. Meelis ja Petja Valasvaara sitten editoivat nauhasta yli tunnin kokonaisuuden. Alivaltiosihteerin levyjen mukana tuleva Kansakunnan Selkäranka toteutettiin tällä kertaa CD-bookeltin vihkosessa, joka oli haitarimallinen ja kahdeksan sivuinen. Sen pääasiallinen sisältö oli Rumban päätoimittajan Rami Kuusisen kirjoittama juhlapuhe Alivaltiosihteerille, sekä Tasavallan Presidentin Martti Ahtisaaren tervehdys yhtyeelle, joka tuli sähkeen muodossa, se kuului kokonaisuudessaan näin: ”Onnittelen Alivaltiosihteeriä kymmenvuotisesta urasta. Entinen alivaltiosihteeri Tasavallan Presidentti Martti Ahtisaari”.
Ei levyllä saatu minun toiveistani huolimatta potkittua uutta vauhtia yhtyeen uraan, vaan levy jäi Alivaltiosihteeri-yhtyeen viimeiseksi oikeaksi levyksi. Sen jälkeen yhtye on esiintynyt enempi satunnaisesti ja keskittynyt muihin aktiviteetteihin, mutta ei ole koskaan virallisesti (sic) hajonnut.
Mike Korbik oli yksi ensimmäisistä ulkomaan kontakteistamme ja hieno mies, josta tuli todella hyvä ystävä. 1980-luvun lopulla Mikellä oli Twang! niminen levykauppa Berlinissä. Suuren Suomirockin ystävänä hän haali sinne myyntiin Suomalaisia levyjä ja tätä kautta mies tuli tutuksi. Twang!:in myytiin ensin levyjä, sitten ensimmäisillä BID-messuilla joissa Berlinissä kävin, kävin moikkaamassa miehen levykaupassaan. Hänellä oli tässä vaiheessa jo oma levy-yhtiökin Twang! Records. Mike auttoi saamaan Hiljaisten bändeille keikkoja Berliniin ja kun hän meni töihin Saksan Ylen Berlinin toimistoon, alkoivat Hiljaiset Levyt soida Berlinin eetterissä.
Jalloista Mike oli innostunut jo levyillä, mutta innostus kasvoi, kun hän näki yhtyeen berlinissä keikalla. Alettiin puhua levyn julkaisusta Saksassa. A-puolelle valittiin Hospital Waltz uudelta Snowman’s Land albumilta. Jallat soittivat keikoilla coverina Wayne Bickertonin ja Tony Waddingtonin vuonna 1974 Rubettesille tekemää hittiä Jukebox Jive. Mike toivoi tätä biisiä singlen B-puolelle. Tuumasta toimeen ja Kemistä varattiin Tico Tico studio päiväksi. Samana päivinä Jukebox Jiven äänittämisen lisäksi Jallat äänittivät osuutensa Alivaltiosihteeri-yhtyeen tribuuttialbumille. Mike teki levyä toiveikkaasti tuhat kappaletta. Ei se ihan niin hyvin Saksaa myynyt. Hiljaisten postimyynti sitä ostettiin sitten useita kertoja parin boxin kerta ostoina. Kannen upea kuva on Pekka Kärnän ottama myöhäissyksyllä, kun järvi yhtyeen treenikämpän läheisyydessä oli jo jäätynyt. Kannan taiton teki tuttuun tapaan Jallojen Jukka Tarkiainen.
Tämä jäi aikoinaan jostain syystä väliin, mutta korjataan asia nyt tässä kohden. Järjestysnumero ei siis ole oikein tämän julkaisun kohdalla.
Jalla Jallan toinen pitkäsoitto Crumelur ilmestyi peräti kolmessa formaatissa, jääden viimeiseksi Hiljaisten levyjen vinyylinä julkaistuksi pitkäsoitoksi hyvin pitkään aikaan. Toisena formaattina oli kasetti vielä muutaman levyn ajan. Kaseteista otettiin yleensä 200 kappaleen painos kappalehinnan ollessa alhainen, vaikka niiden myynti olikin vaikeaa. Kun CD teki vasta tuloaan, oli tuolloin aika yleinen tapa, että CD:llä oli ylimääräisiä biisejä. Niin tehtiin tämänkin suhteen ja CD:lle laitettiin ylimääräisenä biisinä Minnesota Plates.
Levy äänitettiin Tampereella Harasoo Studiossa, joka tunnettiin myös nimellä Costin Sauna, koska se oli Nekalassa vanhassa yleisessä saunassa. Viitasen Jani äänitti ja Kari Hipposen toimiessa tuottajana. Hipponen oli myös paikalla kun levy mestaroitiin.
Kun vielä Goes Popin äänitysten aikoihin bändi majoittui autoon, nyt oli budjetti kasvanut jo Uimahallin majan tai jonkun vastaavan halpamajoitusliikkeen tasolle. Levyn biisit olivat kaikki yhtyeen omaa käsialaa, mutta tekstipuolella muutamassa biisissä auttoi Rovaniemen punkin vanhempi herrasmies Jari Pulsa. Pulsan teksit ovat biiseissä Grazy Kendall, Southern comfort rain ja Ballad of green salad. Levyn lopputulemaan olivat kaikki tyytyväisiä.
Vinyylin mukana tulee luonnollisesti liite, jossa on kappaleiden sanat. Vinyylille tehtiin tietysti myös tavan mukaan matriisikaiverrukset. A-puolella lukuee: ”Jalla… Yeah Alivaltiosihteeri baby. Me todella rakastetaan teitä. t: Simo, Pasi, Jyrki, Matti”. Tämä oli muistaakseni Heikuran Pasin idea. B-puolelle on kaiverrettu ”Flying Handycap”, josta ei ole minkäänlaista muistoa mistä se tuli.
Levy lisensoitiin USAlaiselle NKVD Recordsille. Tämä julkaisu sisälsi myös lähes kokonaan Jallojen ensimmäisen pitkäsoiton eli kaksi yhdellä CD:llä. Ainoastaan yksi ensimmäisen levyn kappale eli Waiting for My Girl jäi pois CD:ltä, koska kappale ei yksinkertaisesti mahtunut tuon aikaiselle CD:lle. Kansi tässä Jenkkijulkaisussa oli ensimmäisen levyn kansi.
Levy sai erinomaiset arviot niin kotimaassa, kuin ulkomaillakin Maximum Rock’n’Roll kirjoitti siitä ”World class rock’n’roll with Thunder’s-like guitar from Finland” Noise For Heroes puolestaan kirjoitti levystä muun muassa: ”It is raw rock and roll with punk overtones but an emphasis on a melodic but rough edged guitar attack. Jalla Jalla play lots of styles with splashes of reggae, ska, country, blues and r’n’b liberally applied. But the two main points are piles of fat guitar with lots of groovy bends and some great nasally snot- nosed singing. A great band.”
Levy auttoi Jalloja pääsemään seuraaville Euroopan kiertueille ja jo kesäällä oli kiertue Saksassa ja Tanskassa, jossa yhtye soitti muun muassa Midtfynnin festivaaleilla 60.000 ihmiselle. Levy myös poiki uusia kontakteja ja julkaisuja ulkomaiden musiikkimessuilla.
Tampereen kartoitus jatkuu nyt 90-luvun punkbändeillä. Kuten sukupuun ingressisäkin totean, niin olisi pitänyt Tampere hardcoresukupuuta tehdessä ajatella hiukan pidemmälle, jolloin bändien jako näiden kahden kesken olisi hiukan erilainen. Vaan tällä nyt mennään. Sukupuu on taas hiukan moniviivainen, koska kokoonpanot olivat kovin lyhytikäisiä, mutta kun seuraa huolellisesti viivoja niin eiköhän asia tule selväksi.
Virheitä saattaa tässäkin olla, mutta niistä saa, suorastaan pitää, huomauttaa, niin teen korjattuuksia sukupuuhun kommenttien pohjalta.
Tässä olisi pieni videokatsaus tämän vuoden Rebellion festivaalien bändeihin. Bändejä oli taas neljän päivän aikana pitkälti yli 300. Vain pienen osan ehdin nähdä, eikä edes kaikista nähdyistä tullut otettu videota talteen, mutta sentään joistakin ja ne ovat nyt nähtävissä tässä artikkelissa. Lupauduin kirjoittamaan pidemmän Rebellion festivaalijutun Manifetsiin – en tähän juuri ilmestyvään, vaan seuraavaan numeroon. Joten jos aihe enemmän kiinnostaa, niin Manifetsi kannattaa hankkia vuoden lopulla, siihen juttuun tulee laaja taustoitus ja bändien lisäksi paljon muutakin mitä festareilla tapahtui.
Pirates Of The Pubs
Tuttuun tapaan menin ensin Almoust Acoustic saliin. Siellä on tuoleja, joissa voi istua, olut jonot siedettävät ja äänenvoimakkuus sellainen, että varsinkin myöhemmässä vaiheessa festaria korvat arvostavat sitä kovasti. Nyt päivän suunnittelun aikana soiton aloitti Pirates Of The Pubs. Bändi on irkku-punkkibändi … Tšekeistä! Hulvattoman hienoa ja energistä meno. Soundia värittivät haitari ja viulu. Isoin osa biiseistä laulettiin englanniksi, mutta osa tšekiksi, kuten tämä biisi tässä.
Viki Vortex & the Cumshots
Levyjen perusteella (viisi albumia viimeisen kymmenen vuoden sisällä) Viki joukkoineen vaikutti mielenkiintoiselta. Livenä yksittäiset biisit olivat OK, mutta pidemmän päälle trio aika ahdas toteutusmuotti alkoi puuduttamaan.
Teenage Bottlerocket
Yksi Rebellionin hyvistä puolista on, että siellä näkee sellaisia jenkkibändejä, joita ei muuten ehkä tulisi nähdyksi. Teenage Bottlerocketin kohdalla odotukset olivat todella korkealla, ehkä liiankin korkealla, sillä vaikka keikka oli hyvä, niin jotenkin tuntui, ettei saanut ihan sitä mitä odotti.
Blyth Power
Viime vuonna näin aivan vahingossa Blyth Powerin akustisen keikan ja oli aivan ihmeissäni, että mikä on tämä todella upea folk-punk-bändi. Isot pojat sitten kertoivat, että bändi on toiminut jo 80-luvun puolesta välistä ja tehnyt jo 20 albumia. Olin aivan ällistynyt, että miten tämä on mennyt aivan ohi minulta. Kun sitten tämän vuoden ohjelmassa oli sähköinen keikka yhtyeeltä, niin sehän meni sitten must-see-listalle. Ja kyllä olikin upea. Mahtavat soundit, rumpalilaulaja Joseph Porter oli aivan valloittava välispiikkeissään ja biisit hyviä. Nauhalle tarttui uudempaa materiaali oleva Timeline, joka ei ole aivan varhaisten biisien tasoinen, mutta erittäin nautittava sekin.
Sloppy Seconds
Sloppy Seconds oli juuri sitä mitä pitikin. Pikkupätkän keikasta missasin ja en sitten tiedä soittivat siinä kohtaa suosikkini I Don’t Wanna Be A Homosexual, vai onko niin, että biisi on näinä aikoina niin epäkorrekti (vaikka onkin sarkastinen), että sitä ei voi soittaa. Muita pikkuhittejä tuli sitten oikein kunnolla.
Penetration
Rebellionissa on aina nippu peruutuksia. Joko sairaustapauksia tai jenkkien kohdalla usein koko Euroopan kiertueen peruuntuminen. Tällä kertaa harmitti todella paljon, kun Descendents oli peruttanut esiintymisensä. Tilalle oli saatu Penetration. Penetration on yksi 70-luvun suosikeistani, joten osittain tilanne oli OK ja ihan mielelläni Pauline Murraytä kuuntelin, mutta … kyllä bändi on ihan eri genrestä kuin Descendents.
Duncan Reid And The Big Heads
Duncan oli hänkin must-see-listalla, vaikka viitisen keikkaa olen bändiltä tätä ennen nähnyt. Syy tuohon must-see juttuun on, että nämä Rebellionin keikat jäivät sitten viimeisiksi … NYYYH … sillä Duncan lopettaa musiikkihommat. Tässä yhtye akustisella lavalla ja käsittelyssä uuden LP:n biisi Oh My My.
The Outcasts
Yksi Pohjois-Irlannin punkylpeyksistä, The Outcasts, oli juuri niin punkuskottava kuin se aina on. Bändillä ei ole punkin parhaat biisi, mutta jotenkin asenne jolla ne toteutetaan tekee niistä parempia kuin ne ovat. Nyt nauhalle tarttui Seven Deadly Sins, joka on 80-luvun puolesta välistä, eikä sitä kaikkein rajuinta alkupään kamaa.
The Vapors
Jotkut pilkkasivat Vaporsia aikoinaan vara-Jamiksi, mutta minä pidin heistä. Bändi sai aikaan käsittämättömän hienon, mutta lyhyen sinkkusarjan ja bändin kahdesta albumista ensimmäinen on aivan klassikko. Viime vuonna näin yhtyeen ulkolavalla ja nyt sisällä. Tämä News at Ten on sitä vanhaa materiaalia, mutta bändi on tehnyt aika äsken uuden (kolmannen) albumin, joka on ihan kelpo sekin.
Neville Staple From The Specials
On Rebellionissa muutakin kuin punkkia. Skata ja reggaeta on tavallisesti aina jonkin verran mukana. Tällä kertaa tältä saralta tähti oli Neville Staple From The Specials. Neville veti paikan isoimman salin Empress Ballroomin aivan täyteen ja sai aikaan sellaiset bileet että käy pois alta. Koko alakerta pomppi niin, että se tuntui yläkerrassa asti. Nuoremmista koottu orkesteri takasi sen, että soitto ei ollut velttoa vaan tempo pysyi tiukkana koko setin.
Tv Smith & Paranoid Visions
Tv Smith oli koonnut parikin erikoisohjelmistoa festivaaleille. Yksi niistä oli yhdessä Paranoid Visionsin kanssa soitettu setti, joka koostui TV Smithin Cheap-bändin ohjelmistosta. T.V. Smith’s Cheap oli lyhytikäinen kokoonpano 90-luvun alussa, joka teki vain yhden albumin RIP… Everything Must Go! Sekin julkaistiin postuumisti yhtyeen jo hajottua, siitä tuo erikoinen nimi. Levy pitää kuitenkin sisällään todellisia TV Smith klassikoita, kuten My String Will Snap, Luxury In Exile, Ready For The Axe To Drop, jne. joita TV esittää edelleen soolona. Keikka oli tietenkin aivan mahtava, vaikka ihan pikkuisen moitin Paranoid Visionsin hiukan liian metallista sointia.
Country Moans
Country Moans oli kahdeksan miehen retkue, joka esitti Ramones biisejä hillbilly / country versioina. Hommasta paistoi läpi riemu ja kunnon kohkausmeininki. Eihän tämä mitään maata kaatavaa tietenkään ollut ja joku voi olla sitäkin mieltä, että näitä eri tavalla Ramonesia versioivia bändejä on jo liikaakin, mutta minä olen sitä mieltä, että tästä ei musiikki kaljanjuonnin oheen parane.
Bad Manners
Bad Manners sai Empress Ballroomissa melkein yhtä hyvät bileet pystyyn kuin Neville Staple edellisenä päivä, vaikka yhtye oli epätarkempi eikä niin riehakas. Niin ja tämä on ihan oma mielipiteeni, mutta eihän Bad Mannersin biisimateriaali pääse lähellekään Specialsin vastaavaa.
The Slackers
Jos Bad Manners ja Neville Staple heittivät festivaaleilla peliin bilevaihteen, niin New Yorkista tuleva The Slackers hoiti ska-homman huomattavasti elegantimmin ja genren alkujuuria kunnioittavammin kuin brittikollegansa. Liekö se, että bändi tuli jenkeistä, eikä varmasti iso osa yleisöstä tuntenut yhtye, aiheutti sen, että iso sali ei ollut edes puolillaan. Tämä tosin ei tuntunut bändiä juuri haittaavan.
TV Smith
TV Smithin akustinen setti oli iso yllätys, mutta ainakin minulle erittäin iloinen sellainen. Herra soitti tällä kertaa pelkästään uusia biisejä. Suurin osa setistä oli vielä levyttämättömiä seuraavalle albumille tulevia kappaleita. Vain ihan muutama edellisen levyn biisi kuultiin. Erittäin rohkea veto olla muuta kuin hittijukeboxi. Minä arvostin ja niin tuntui suuri osa yleisöstäkin arvostavan. Tässä on mies, jonka ei tarvi takertua vanhaan ja jolla on vain nostalgia arvo, vaan tässä on artisti, joka on äärimmäisen relevantti ja ajassa kiinni myös tänään.
The Only Ones
Only Ones oli ehkä bändi, jonka näkemistä odotin eniten. Se ei tarkoita, että olisin odottanut se olevan festareiden paras bändin. Yhtyeessä vain oli aikoinaan jotain sellaista salaperäistä voimaa ja omintakeista hehkua, että se piti päästä kokemaan. Lisäksi Peter Perrettin kaksi viimeisintä sooloalbumia olivat niin vahvoja, että ne saivat odottamaan, että nyt tulisi täysipainoista kamaa ja niin tulikin. Monta kertaa setin aikana kylmät väreet kulkivat selkäpiitä pitkin ja kun lopussa soitettiin Another Girl Another Planet niin pakkohan sitä oli alkaa tanssia ja T-paita kastui muustakin kuin vain hiestä. Hieno konsertti! Ei viikonlopun paras, mutta ehkä koskettavin. Hauskasti puhelimeen tarttui yksi aika harvinainen Only Ones pala Why Don’t You Kill Yourself? (minähän otan näitä pätkiä niin, että odotan kun miksaus on saatu kuntoon, niin sen jälkeen on seuraavan kappaleen, jotta pääsen sitten nauttimaan täysin rinnoin lopusta settiä).
Die Toten Hosen
Sitten se festivaalien täyttymys: Die Toten Hosen klubiympäristössä. Tätä olen odottanut siitä asti, kun vuonna 1994 näin yhtyeen Tampereen YO-talolla. Vuosi vuodelta lavat ovat bändillä isontuneet ja viime kesänä olin katsomassa yhtyettä Kölnin jalkapallostadionilla 60.000 muun kanssa. Ovat nuo hienoja konsertteja, mutta niistä puuttuu se aidon keikkapaikan intensiteetti, henki ja fiilis. Nyt sitä sitten saatiin. Setti oli hiukan tavallisesta poikkeava – eikä vain siinä, että normaalin kahden ja puolen tunnin sijaan yhtye soitti vain tunnin. Mukaan oli otettu muutamia harvinaisempi englanninkielisiä kappaleita, kuten Joe Strummerin muistolle tehty Goodbye Garageland – mahtavaa oli kuulla sekin livenä. Lisäksi setissä oli nippu klassikkocovereita ja niiden aikana nähtiin tietenkin vierailevia artisteja: TV Smith tuli laulamaan Gary Gilmore’s Eyes, Spizz Where’s Captain Kirkin ja Duncan sekä Sophie First Timen. Toki setissä oli onneksi riittävän iso osa omia hittejä saksaksi. Olin niin tyytyväinen keikan jälkeen kuin olla ja voi. Oli sellainen ihmeellisen kevyt olo ja hetken aikaa maailma oli täydellinen.
Ruts DC
Ruts DC:n olen nähnyt viime vuosina useamman kerran ja se on ollut aina nautittava. Niin oli nyt yhtyeen akustinen veto. Tätä settiä ei nähty akustisella stagella vaan oopperasalissa – selvää oli että yleisöä oli tulossa niin paljon, ettei suht pienelle akustisille salille sitä olisi mahtunut. Bändi on uskomattoman rento, hetkittäin jopa itseironinen, mutta samalla aivan käsittämättömän taitava. Varsinkin rumpali Dave Ruffy on tosi velho, reggae biiseihin mies saa pienelläkin setillä sellaisen grooven, ettei voi kuin ihmetellä. Niin ja tuo kokonaissoundi, joka syntyy vain kahdella akustisella kitaralla ja rummuilla on uskomaton. Se pätkä olisi pitänyt saada nauhalle kun kaverit soittivat yhden biisin keskellä pätkä Police and Thievesiä. Ehdottomasti yksi parhaista seteistä koko festarin aikana.
Tv Smith & Bored Teenagers
Toinen TV Smithin erikoisetti oli Bored Teenagersin kanssa soitettu Adverts-setti. Tämä tuli koettua jo viime vuonna, mutta oli yhtä intensiivinen kuin silloin. Voisi sanoa jopa hengästyttävä. TV ja bändi vetivät 50 minuuttia yhteen putkeen, ei yhtään taukoa, ei yhtään välispiikkiä, vain biisiä biisin perään. Noihin viiteenkymmeneen minuuttiin saatiin näin mahdutettu lähes koko Advertsin levytetty tuotanto. TV:llä on kyllä uskomaton kunto, mies on minua kolme vuotta vanhempi ja en usko että minä pystyisin tuollaista menoa pitämään kahta kappaletta pidempään. We Who Wait on hiukan hitaampaa Advers tuotantoa ja ilmestyi aikoinaan Safety In Numbers sinkun B-puolella.
Voodoo Glow Skulls
Tätä minulle oltiin etukäteen kehuttu, mutta jotenkin jätti kyllä kylmäksi. Angstia oli ja torvet antoivat mukavan lisävärin soittoon, mutta sellaiseksi itsetarkoitukselliseksi uhoksi tämä välillä kääntyi. Ehkä olin tässä vaiheessa jo väsynytkin. Tämä jäi uskomattoman viikonlopun viimeiseksi nähdyksi bändiksi.
Näiden lisäksi tuli nähtyä noin saman lainen määrä muita yhtyeitä, mutta kyllä tässä nipussa ovat ne parhaat.
Useamman kerran minulta on pyydetty Hyvinkään sukupuuta ja kun nyt sattui olemaan hiukan ylimääräistä aikaa, niin ajattelinpa sen tehdä. Ihan mukavasti sieltäkin näytti bändejä löytyvä ja mikä ainakin itseäni hämmästytti on kuinka tyylillisesti laajalta alueelta ne olivat. Oikeastaan mikään tyylisuunta ei ole saanut isompaa sceneä paikkakunnalle aikaiseksi. Sukupuun alareunassa tosin on useita blackmetallibändejä, mutta ne ovat kaikki muutaman kaverin aikaansaannoksia.
Virheitä saattaa tässäkin olla, mutta niistä saa, suorastaan pitää, huomauttaa, niin teen korjattuuksia sukupuuhun kommenttien pohjalta.
Sukupuita on taas syntynyt muutama lisää, joten eiköhän ole oikea aika lisätä taas uudet bändit hakemistoon. Se kattaa nyt reippaasti yli 900 bändiä!!! Tulen aika ajoin ylläpitämään hakemistoa, eli lisään siihen uusien sukupuiden yhtyeet, mutta tämä lisääminen ei tapahdu aina uuden sukupuun valmistuessa.
Muutama – tai no aika monta – sanaa hakemistosta:
Siinä on mainittu kaikki ne bändit / artistit, joista on sukupuussa oheisteksti, eli bändin / artistin lyhyt esittelyteksti.
Bändit / artistit on aakkostettu nimen ensimmäisen sanan mukaan. Tämä tarkoittaa, että jos artisti esiintyy omalla nimellään, niin aakkostus on etunimen mukaan. ”The” sanat bändien nimen edestä on tiputettu pois.
Jos bändin nimi vaihtuu, on hakemistossa molemmat nimet.
Nimen lisäksi hakemistossa on kaksi saraketta: Sukupuun erittäin lyhyt kuvaus ja linkki sukupuuhun, joka vie sukupuun sivulle Hiljaisten Levyjen saitilla.
Jos bändi / artisti esiintyy kahdessa sukupuussa, niin se on kahteen kertaan hakemistossa. Kahteen kertaan esiintyminen voi johtua joko siitä että se on ajallisesti eri sukupuissa tai että sukupuun rajaukset ovat sellaiset, että se on otettu kahteen eri sukupuuhun. Tämä tilanne on esimerkiksi Helsingin uusi aalto ja Smack sukupuissa, joissa on muutama sama bändi.
—
Pari sanaa myös sukupuiden lukuohjeeksi:
Sukupuun alussa on aina lyhyt ingressi teksti, joka kertoo mitä sukupuu pitää sisällään, sekä tavallisesti myös hiukan taustaa sukupuun käsittelemästä osa-alueesta.
Sukupuun rajaus on usein tietty kaupunki ja sieltä tietty ajanjakso (vaikkapa Joensuu 70-luvun lopusta 1990-luvun loppuun). Rajaus voi olla myös tyylillinen tai jokin muu seikka, jonka ympärille sukupuu on rakennettu.
Tavallisesti sukupuuhun otetuilta bändeiltä edellytetään, että ne ovat levyttäneet. Muutamia poikkeuksia tästä on, esimerkiksi olen saattanut katsoa, että jonkun merkittävän artistin ensimmäinen bändi on syytä mainita, vaikka siltä vielä olisi tullut levyä. Tai jos kahden bändin välissä on levyttämätön bändi, mutta joka on hyvä dokumentoida artistin uran kuvaamisen kannalta.
Kustakin bändistä on lueteltu kaikki pääkokoonpanot (jotka kuuluvat sukupuun rajauksen sisään). Tämä tarkoittaa, että jos muutamalla keikalla tai jopa yhdellä kiertueella on soittanut joku soitta, mutta pestin kesto on jäänyt muutamaan kuukauteen, eikä levytyksiä ole, niin tällainen kokoonpano ei ole mukana.
Myös kaikkia levyllä vierailevia tai avustavia muusikoita ei kokoonpanoissa ole lueteltu.
Niistä bändeistä, jotka kuuluvat sukupuun rajaukseen, on sukupuussa oheisteksti. Se esittelee lyhtyesti artistin tekemisen ja pyrkii listaamaan ainakin pitkäsoitot, usein myös singlet. Oheisteksti voi olla pilkottu useamaan osaan ja ripoteltu eri kokoonpanoversioiden kohdalle. Aina oheisteksti on lähellä jotain artistin / bändin kokoonpanoversiota.
Jos joku soittaja siirtyy bändistä toiseen bändiin, joka ei kuulu sukupuun rajauksen sisään, niin artistista lähtee viiva ja viivan päässä on pelkkä bändin nimi. Usein tuo ulkopuolella olo tarkoittaa vaikkapa sitä, että bändi on toisesta kaupungista.
Sukupuusta poistuvasta artistista on mainittu vain seuraava bändi, ei hänen kaikkia yhtyeitään tai edes niistä merkittävintä.
Joissakin tapauksissa myös sukupuuhun tulo on merkitty. Jos muusikko on soittanut merkittävässä bändissä, joka ei mahdu käsiteltävän sukupuun rajauksiin, niin isommalla on bändin nimi, sen alla vain kyseisen artistin nimi (ei koko bändin kokoonpanoa) ja siitä viiva kokoonpanoon, johon hän on tullut.
Viivat olen yrittänyt pitää selkeinä, mutta joskus ne risteävät ikävästi ja silloin joutuu olemaan tarkkaavainen mihinkä viiva jatkuu.
Muusikko on saattanut soittaa kahdessa yhtyeessä yhtä aikaa ja tällöin hänen viivansa haarautuu. Tämä myös tekee lukemisen joskus tarkkaavaisuutta vaativaksi.
Jos viivasta olisi tullut kohtuuttoman pitkä ja moni muita viivoja ylittävä, niin sukupuun selkeyden vuoksi artistista lähtee lähes sukupuun ulkopuolelle menevä merkintä (siis pelkkä kokoonpano nimi), mutta sen alla on lukuohje (vaikka ”katso vasempaan reunaan”). Tuon ohjeen suunnasta löytyy kohta mistä muusikon ura jatkuu.
Tietenkään en yksin ole pysynyt kaikkia tietoja selvittämään, vaan apuna olen käyttänyt ystäviäni. Sukupuussa on usein kiitoslaatikko, jossa on lueteltu henkilöitä, jotka ovat enemmän auttaneet sukupuun tekemisessä, joka toimittamalla useamman kokoonpanon tiedot tai oikolukemalla ja tarkistamalla sukupuun. Usein useampikin taho on lähettänyt pikkukorjauksia (vaikka yhden henkilön lisäyksen johonkin kokoonpanoon). Valitettavasti näitä kaikki henkilöitä ei ole saatu mahtumaan kiitoslaatikkoon.
Jos havaitse jossakin sukupuussa virheitä niin laita minulle viestiä. Ylläpidän sukupuita, uusien bändien lisääminen valmisiin sukupuihin ei onnistu, mutta yritän muuten hoitaa maininnan asiasta. Tästä ylläpidosta päästäänkin siihen, että jos hakemistossa oleva linkki ei toimi, niin se johtuu siitä, että olen ylläpitänyt sukupuuta ja kun sen vie saitille, niin WordPress lisää päivämärrän URL:iin, enkä ole muistanut päivittää hakemistoa. Tästäkin voi ilmoittaa minulle, niin korjaan hakemiston.
Vielä yksi erillinen asia. Saitilla on käytetty tägejä, ja kaikki sukupuut saa kauniiseen listaan, kun antaa seuraavanlaisen URLin: https://www.hiljaisetlevyt.com/tag/sukupuu/
Tuossahan tuo asiaa oli. Jos on vielä jotain kysyttävää niin tietenkin saa ottaa yhtyettä.
Ei sitten muuta kuin nauttikaa rockin rihmastojen tutkimisesta. PDF-hakemisto löytyy täältä:
Poikkesin Islannissa ja kävin samalla paikallisessa punkmuseossa. Paikka oli mielenkiintoinen ja museo-opas selitti innolla asioita. Ajattelin että jotakuta voisi paikka ja Islantilainen punk kiinnostaa, joten raapustin museosta lyhyen esittelyn / arvion.
Museon sisäänkäynti
Koko museo on yhden kaverin aikaansaannos – tietysti se nimi meni ohi, kun en sitä heti kirjoittanut muistiin. Kaverilla oli halu antaa jotain takaisin scenelle, dokumentoida Islannin punkliike ja hiukan ylimääräistä rahaa. Kun idea ja halu oli, niin löytyivät keinotkin. Aivan Islannin keskustassa oli ollut yleinen käymälä. Sellainen maan alla oleva, joita Suomessakin oli vielä 70-luvulla. Se oli ollut suljettuna jo kymmeniä vuosia, mutta sitä ei oltu purettu. Siitä syntyi idea, että mikä olisi parempi paikka undergroundmuseolle kuin maan alla oleva käymälä. Kaveri kävi kaupungin kanssa keskusteluja paikasta ja sai luvan rempata sen museokäyttöön. Vuonna 2016 kaikki oli valmista ja museo avautui.
Tästä ovesta sisään
Tila on melko pieni, mutta se on todella hyvin käytetty ja tarina alkaa jo museon ovesta. Siitä astutaan pieneen eteiseen, josta pääsee lipunmyyntiin ja museokauppaan (josta löytyy T-paitaa ja museon oma kokoelma-CD:tä ja muutamia muita levyjä). Varsinainen museokierros alkaa eteisestä oikealle. Siitä päästä käytävään, jonka varrella on kolme pienempää WC-koppia ja yksi isompi. Kaikki käytävän seinät sekä WC-kopit on vuorattu valokuvilla ja teksteillä, jotka kertovat kronologisesti, kuinka punk alkoi ja levisi Islannissa. Lisäksi museossa on pari videomonitoria, joissa pyörii videomateriaali, useammat kuulokkeet, joilla voi kuunnella ääninäytteitä, sekä pikku nippu muuta esineistöä (soittimia, vaatteita, jne.). Varsinaisen esittelyn jälkeen tullaan huoneeseen, jonne on koottu lavalle koko bändin soitin arsenaali. Sen vieressä on takkeja ja muita rekvisiittaa.Siinä voi sitten pukea itsensä ja kaverinsa islantilaisiksi punkkareiksi ja ottaa kuvia soittamassa tuossa tilassa. Tämän tilan jälkeen ollaankin sitten takaisin museokaupassa. Tila ei siis ole valtava, olisiko jotain 70 neliötä, mutta se on käytetty tehokkaasti ja ainakin asiaa etukäteen vain pintapuolisesti tietävälle tulee sellainen kuva, että kaikki oleellinen saadaan kerrottua niin islanniksi kuin englanniksi.
Esittelytekstejä museon seinillä
Jos Suomessa punk todella alkoi Ramonesin keikoista vuonna 1977, niin Islannissa samanlainen herätys tapahtui vuonna 1978, kun Stranglers kävi Reykjavikissa. Seuraava ulkolainen vieras oli muuten, sanoisinko yllättäen, saksalainen Big Balls & The Great White Idiot. Aluksi ulkolaisten bändien keikat olivat yksittäisiä, mutta hiukan myöhemmin The Fall teki sitten jopa kolmen keikan rundin Islannissa. Fall olikin monen islantilaisen bändin innoittaja.
Yksi pienistä kopeista
Stranglersin innoittamana perustettiin syksyllä 1978 aluksi vitsinä Fræbbblar, josta pian tuli oikea bändi. Sen jälkeen bändejä alkoi tulla lisää. Yksi aktiivisista varhaisista tekijöistä oli Björk. Hänellä oli jo vuonna 1978 Spit and Snot tyttöbändi – lienee nyt saa käyttää sanaa tyttö, sillä Björk oli tuolloin 13-vuotias. Spit and Snot ei levyttänyt, mutta pari vuotta myöhemmin perustettu Tappi Tikarass teki jo kaksi albumia. Björkin myöhemmät tekemiset on sitten silkkaa historiaa. Varhaisista Islannin punkbändeistä kannattaa ehdottomasti mainita vielä ainakin Purrkur Pillnikk, Q4U ja Utangardsmenn, sekä oma suosikkini Bubbi Morthens. Punkin ensimmäinen aalto loppui Islannissa vuoteen 1983, mutta kipinä jäi elämään ja aika ajoin maasta tullut varteenotettavia alan yhtyeitä.
Isompi koppi, vasemmassa ylänurkassa näkyy yksi näytöistä
Kun kierros oli ohi, sain museon oppaalta hyvät keikkavinkit (valitettavasti punkkia ei sattunut niille päiville, kun olin kaupungissa), sekä suosituksen kaupungin parhaasta levykaupasta Lucky Recordista. Se oli ihan eurooppalaisessa mittakaavassa mukavan kokoinen ja tarjonnaltaan laaja. Sieltä sitten tuli täydennettyä omaa Islantipunk-kokoelmaani.
Jukka Junttila
Vaimo kokeili punkvaatteita
PS. Erikoiset museot Reykjavikissa eivät tähän lopu. Vain kahden minuutin kävelymatkan päässä punkmuseosta on penismuseo. Se esittelee eri nisäkkäisen peniksiä ja onpa siellä oma osasto taruolentojen (trolli, tontut, jne.) peniksistä. Todella hämmennyin vitriinin edessä, jossa oli yllä kuva Islannin käsipallon maajoukkueesta vuodelta 2008. Kuvan alla olivat metalliin valetut kunkin pelaajan penikset – koko vaihtelu oli melkoinen, mutta nimiä ei sentään oltu mainittu.
Nyt tulle sitten tällainen hiukan pienempi sukupuu – no hiukan pienempi on paikkakin. Suunnitteluvaiheessa kun ensin ulkomuistista vetelin bändejä (muistin neljä), niin ajattelin että tästä tulee ihan kunnon kokoinen sukupuu, kun tavallisesti muistaa paikkakunnan bändeistä vain 10%, mutta nyt prosentti olikin paljon korkeampi. Kun bändejä ei lähteitä penkomalla tuon enempää löytynyt, niin hiukka pienempään piti tyytyminen tällä kertaa.
Virheitä saattaa tässäkin olla, mutta niistä saa, suorastaan pitää, huomauttaa, niin teen korjattuuksia sukupuuhun kommenttien pohjalta.
