Avainsana: Nightingales

Martti Trillitzsch on puoliksi suomalainen Saksassa koko ikänsä asunut musiikin monitoimimies, joka esiintyy artistinimellä Mäkkelä. Hän oli jo nuorena innostunut vaihtoehtomusiikista ja hämmentävässä määrin Suomalaisesta sellaisesta. 23-vuotiaana hän perusti ensimmäisen levy-yhtiönsä Tug Recordsin vuonna 1988. Tug Recordsin ensimmäinen julkaisu oli Waltarin Monk-Punk -albumin julkaiseminen Saksassa. Martilla oli sittemmin myös kauppa nimeltään Kioski, jossa hän myi suomalaisen musiikin lisäksi muun muassa Muumimukeja, lämpimiä villapeittoja ja tyypillisiä suomalaisia ​​herkkuja. Martti oli se kaveri, joka toi Eläkeläiset Saksaan, perusti sitä varten Humppa Recordsin ja teki bändistä ison. Martin kolmas levy-yhtiö oli 9pm Records. Martti on ennen kaikkea esiintynyt soolona tuolla Mäkkelä nimellä, mutta lisäksi hän on soittanut yhtyeissä Mäkkelä’s Trash Lounge, The Church Of The Blue Nun , The Goho Hobos ja The Tres Biens.

En muista missä ensimmäisen kerran törmäsin Marttiin, mutta joka tapauksessa olimme pian tuon jälkeen ahkerassa kirjeenvaihdossa ja lähetin Martille promolevyjä Hiljaisten julkaisuista. Martti ihastui ennen kaikkea Nightingalesin ja järjesti näille kiertueen Saksaan. Aloin sitten puhua Martille, että miten olisi Nightingalesin levyjen lisensointi Saksaan. Martti lämpeni asialle, mutta sen sijaan, että hän olisi julkaissut jonkun levyn sellaisenaan halusi hän julkaista kokoelman. No tämähän sopi minulle. Martti valitsi oman makunsa mukaisesti neljätoista kappaletta CD:lle ja Tomi Riionheimo teki siihen kannet. Diiliksi sovittiin, että sain 100 kappaletta CD:tä Suomessa myytäväksi lisenssikorvauksena.

Martti sai tietenkin levyä hyvin promottua Saksaa ja arvioita tuli runsaasti. Tässä niistä muutamia.

OX: ”Man nascht bei Punk, Beat, Garage, Mod, Zirkusmusik, mischt noch etwas von dieser seltsamen Weirdness dazu, die irgendwie typisch zu sein scheint für Bands aus diesem Land und wahrscheinlich durch ein Übermaß an Alkohol sowie einen Mangel von Sonnenlicht ausgelöst wird, und fertig ist ein eigenwilliges, abwechslungsreiches Album, das sich nicht in die genannten Genres einfügen will und wohl ein Ausdruck spinnerter Genialität ist.”

Skug: ” Sehr charmant gibt sich diese Band aus Rovaniemi, Finnland, auf ihrem dritten Album: Als wären sie einem Film von Aki Kaurismäki entsprungen, machen The Nightingales Retro-Rock (»Never Killed A Man«). Das Klavier klimpert und wenn es sich nicht gerade um die Rhythmusgitarre handelt, dann wird mit den Gitarren die entsprechende Wand einzementiert. Außer dem Kinks-Cover »Mr. Pleasent« stammen alle Songs aus der Feder des Bassisten Marko Kantola, der beweist als Songwriter ein gutes Gespür für die einfache, eingängige Melodie. Superviel Hall machen das Jonathan Richman gewidmete Lied »Jonathan« zu einer Rockhymne: »I wanna be a rich man, I wanna be a Jonathan Richman.« Beim Songwriting hat The Nightingales-Mastermind Kantola durchaus die Inspirationsquelle Richman genutzt – und wenn dabei ein so sympathisches Album wie »Cartoon Of A Band« herauskommt, kann man sich das nur öfters wünschen.”

Westzeit: “Cartoon Of A Band, das Deutschland-Debüt dieses charmanten Fünfers, eine quasi „Best-Of-Langrille dieser Band. Die Nightingales schaffen es spielerisch die besten Momente von Dr. Feelgood, T.Rex und den frühen Kinks in Gitarren-Pop und Retro-Rock zu verpacken. Und über allem dem schwebt das typische Bar-Piano, dass ihren Sound so charakteristisch nach Pubrock klingen lässt. Ihnen eilt der Ruf voraus, einer der besten finnischen Livebands zu sein. Und die Texte von Marko Kontola sind voller Skurrilitäten. Fast zu britisch um finnisch zu sein, wäre da nicht der charmante Akzent.”

Yhteistyö Martin kanssa jatkui ja julkaisimme aikanaan yhdessä Nightingalesin Sentimenta Hospital albumin. Hiljaiset Levyt julkaisi Mäkkelän vinyyli-EP. Mutta mikä tärkeintä sain Martista elinikäisen hyvän ystävän.

Nightingalesin kolmas täyspitkä (neljäs jos mini-albumi Nostalgia For The Reptiles lasketaan mukaan) äänitettiin Happy Road Studiolla Tampereella 28.6-2.7.1999. Happy Road -studio oli tuolloin Nekalassa teollisuusalueella, pelkkää peltihallia ja asfalttia ympärillä. Oli erittäin lämmin kesä ja studiolla ilmastoinnista ei tietoakaan, tarkkaamon puolella yksi pieni propellituuletin, soittohuoneessa ei sitäkään. Marko Kantola kommentoi studioreissua sanoin: ”Voi sanoa, ettei tullut vilu.” Studio vaikutti jo pelkällä olemuksellaan levyyn. Soittohuoneen ovensaranat narisi tosi aavemaisesti. Saundia äänitettiin That’s Not Funny Anymoren alkuun. Kreditteihin merkattiin Pirttijärven Jukalle eksoottinen soitin ”door”.

Äänittäjänä ja tuottajana toimi Tumppi Niemelä, jonka kanssa yhtye oli tehnyt kaksi edellistä levyä. Sellainen ihme sattui tämän levyn tekemisen kanssa, että studiopäiviä oli varattu kuusi, mutta bändi käytti vain viisi! Toiseen suuntaan päivien suhteen on menty useita kertoja.

Levy ei materiaaliltaan ja äänimaisemaltaan ollut ihan edellisten kaltainen. Tommi Liimatan kirjassa Manse – Markka-aika Marko Kantola kertoo levystä Tommille: ”Et ole ainut jota Radio Sensen laulusoundi vieraannutti. Mun asenne tuon levyn teossa oli se, että jos joku voisi tykätä, kyllä me jotain keksitään, ettei se enää tykkää. Muu bändi ei jakanut tätä asennetta. Pirttijärven Jukka sanoi, että biisit olisi ehkä voineet soida radiossa, jos Kantola ei olisi päättänyt, että laulun pitää tulla viemäristä ja kitarasta ei olisi leikattu pois alataajuuksia niin että lopputulos on kirskuntaa. Tuolloin 1998, 1999 uudesta musiikista katosi viimeinenkin orgaanisuus. Särö ei enää tullut kamoista vaan sitä lisättiin miksauksessa – ’pannaan pikkuisen säröä, että tämä iskelmä voidaan markkinoida rokkina’. Ja kun radiosta tuli näin järjetöntä musiikkia, ajattelin että meidän levy olisi se radio jossa on järkeä, Radio Sense. ”

Tumppi tulee Tampereelle levyn masterointiin 20.8. Masterointi tehdään Petjan pajalla, mutta masteroija on J-P Järvinen. Masterin viimeistely ja kopiointi jää ”seuraavaan päivään”. Sitten tulee taas jotain ja saan lopulta masterin itselleni vasta 29.9.

Kansia tehdään taas parinkin miehen voimin. Nightingales luotto piirtäjä Heikki Viitanen vastaa bookletin sisälle ja labeliin tulevista kuvista. Kannen ja inlay cardin mallaukset tekee puolestaan Absoluuttisesta Nollapisteestä tuttu Tommi Liimatta. Tommi on Rovaniemeltä kuten Nightingales ja Markon tavoin asettunut Tampereelle. Markolla ja Tommilla on keskinäinen arvostus toistensa tekemistä kohtaan ja siksi Marko valitsee Tommin tekemään kannen ja varsin upea maalaus siitä tuleekin. Kansifilmit laittoi kasaan taas kerran Japa Mattila.

Lehdistötiedotteessa levystä todetaan: ”Levy tehtiin intensiivisesti ’Back to basics’ -periaatteella. Jopa niin pitkälle, ettei huimaa laulusoundia ole tuotettu modernilla tekniikalla vaan aidolla 40-lukuisella mikrofonilla. Tietoisesti on haettu kontrasteja: kovaa – hiljaa, elektronista – akustista, hidasta – nopeaa, paljon tavaraa – vähän tavaraa. Näin on saatu aikaan koko CD:n mittainen kokonaisuus, joka elää ja hengittää ahnaasti. Biisien tekstien oudon kiehtovan kerrontaan kannattaa paneutua, sillä monikerroksisina ja vahvasti runollisina nekin antavat paljon. Värikkäästä ja stereokuvaltaan totuttua laajemmasta äänimaailmasta vastaa bändin luottotuottaja Tumppi Niemelä.”

Pertti Ojala kirjoitti levystä arvion Soundiin 12/1999: ”Nightingalesin Radio Sense tarjoaa järkevän vaihtoehdon musiikkiohjelmistojensa typerryttävällä yksipuolisuudella kilpaileville radioasemille. Radio Sensellä Nightingales on jälleen kerran oma epäsuomalainen itsensä Jorma Pirttijärven saluunapianon raivatessa skan, ragtimen ja country & westernin kautta tietään kohti peribrittiläistä music hall -traditiota.

Taiteellinen tinkimättömyys on Nightingalesin voima ja samalla bändin tietoinen keino tuomita itsensä ikuiseen marginaaliin. My Headin Motörhead-henkisenä jyräävä intro sentään liippaa meidän aikaamme, mutta Poet’s Sonin tivolimaisena kiertävä karusellisoundi tai The Fastest Lover In The Westin shuffle ovat mahdollisimman kaukana siitä mistä 90-luvun lopun rockin trendit on tehty.

Nightingales yhdistää kapakkasoundiinsa aina ensimmäiseen sputnikiin saakka ulottuvaa nostalgiaa. Mr. Pleasantin Kinks-versioinnin englantilaisuudelle vetää vertoja vain In My Brother’s Housen Mad-Blur-nessisyys. Ja jos Radio Sensen vaivattoman maanläheisessä ja epämuodikkaassa soinnissa ei ole tarpeeksi purtavaa, niin lopulliset silaukset antavat Marko Kantolan fraseeraus ja Absoluuttisen Nollapisteen Tommi Liimatan maalaama mystinen kansikuva.”

Arvostelu menestyksen, Circus Deliriumin, jälkeen Nightingalesin piti tehdä pitkäsoitto, mutta se viivästyi ja lopulta siitä tuli vain mini-CD. Tommi Liimatan kirjassa Manse – Markka-aika Marko Kantola kertoo levystä: ”On monia syitä miksi Nostalgia for Reptilesista tuli EP. Mulla oli biisihana ehkä tyrehtynyt, enkä jaksanut entiseen malliin istua junassa: Tampere–Rovaniemi-väli oli alkanut tuntua pidemmältä. Bändin into ei ollut kuollut, toteutuksentielle vain tuli käytännön esteitä. Jorma kävi sivarin ja meni töihin. Ei ollut enää itsestään selvää, että mä vaan tulen Rovaniemelle ja sitten ollaan treenikämpällä. Muuta EP:llä on hyvää ja vaihtelevaa materiaalia ja Niemelän Tumpin kanssa oli mahtavat sessiot Oulun Tietomaassa Mieskuoro Huutajien kämpällä, minne Tumppi hoiti äänityslaitteiston.”

Levy siis äänitettiin huhtikuussa 1997 Mieskuoro Huutajien kämpällä, joka merkittiin levyn kansiin Demorec studioksi. Äänitysten aikaan Oulun pizzerioiden välillä oli hintasota ja pizzat maksoivat 10-15 markkaa. Bändi ja Tumppi elivät koko viikon noutopizzoilla ja äänitysten loputtua pizzalaatikoiden pino ei ihan kattoon asti yltänyt, mutta korkea se oli.

Sen jälkeen alkoi oma säätönsä levyn valmiiksi saamisessa. Jostain syystä levyn masterointi otti aikaansa ja Petja Vallasvaara, joka materoi levyn, sai sen valmiiksi vasta kesäkuun lopussa. Masteroinnin pikkuongelmat kulminoituivat siihen, että kun Tumppi tuli Tampereelle masterointiin ja meni Petjan kanssa yhdessä Petjan pajalle, niin Petja huomasi sinne tultua, että oli unohtanut pajan avaimet kotiin. Suoran toiminnan miehenä Petja äijä löi tylysti ikkunan nyrkillä hajalle ja Tumppi hetken esitystä ihmeteltyään ryömi pienikokoisimpana avaamaan oven.

Kannet olivat tässä vaiheessa vielä kesken. Ne olivatkin aika isotöiset, tai ehkä parempi sanoa että monesta osasta kootut. Piirroksia niihin tekivät Jani Harju-Autti, Tomi Riionheimo ja Heikki Viitanen. Valokuvat tulivat puolestaan Anssi Männistöltä ja koko homman laittoi kasaan Japa Mattila.

Lehdistötiedotteessa levyä kuvaillaan seuraavasti: ”Nostalgia for the Reptiles levyllä Nightingalesit taaplaa kuta kuinkin kahdelta pitkäsoitoltaan (Pop-gun Juggernaut ja Circus Delirium) tutuilla linjoilla laajentaen kuitenkin sointiaan myös hempeämpään suuntaan. Vai pitäisikö sanoa surumieliseen melankoliaan, sillä sitähän tuo Rainy Day on. Muu osasto onkin tutumpaa tavaraa, kuten rennosti renkuttava nimibiisi bändille ominaisella tylyllä tekstillä varustettuna: “Hello You dirty bastard, what’s your name? Or it doesn’t matter anyway.” Kovaa kontrastia! Ei todellakaan mitään munatonta keskitien poppia vaan itsensä kokonaan peliin heittävää whiskyn höyryjen värittämää swingrockia.”

Marko Kantolalla oli selkeä visio, kun tätä levyä lähdettiin tekemään. Hän halusi tuottajaksi Tumppi Niemelän koska Tumppi näki äänityssessiot enemmänkin taiteellisina kuin teknisinä tapahtumina. Tuolla tarkoitan, että Tumppi heittäytyi tilanteeseen; kun Ticon Ticon saunalla oli hyvä kaiku, sitä hyödynnettiin, vaikka pieniä teknisiä ongelmia tuli tai kun Tumppi sanoo Markolle: ”Sä oot nyt mustasukkainen sekopää etkä mikään iskelmälaulaja.”

Levy äänitettiin siis Kemissä Hiljaisille tutuksi tulleessa Ahti Kortaelaisen Tico Tico studiossa. Studio oli tuolloin nyttemmin jo puretun kivitalon yläkerroksessa aivan Kemin rautatieaseman vieressä. Talon alakerrassa oli Jope Ruonansuun (RIP) Washington Bar, räkälä isolla ärrällä. Tumppi hoiti niin äänittämisen kuin tuottamisen. Ahtia bändi näki vain öisin, kun tämä kävi tekemässä hassuja radiomainoksia tyyliin: ”parhaat sämpylät Köppösen leipomosta… nam nam”.

Pirttijärven Jorma opiskeli äänitysten aikaan Oulun konservatoriossa. Opintojen innoittamana hän oli kirjoittanut valmiit torvistemmat useampaan kappaleeseen (Cartoon of a Man, I’m in Love, The Day My Mom Flew over the Sidewalk, Looks Like Love ja Wizard King). Jorman opiskelukaverit (Esa Lappi – klarinetti, Jarmo Portaankorva –trumpetti ja Mika Kaijanen –pasuuna) soittivat lapusta torvet tyyliin ”kerrasta sisään”. Palkkio kavereille oli pizzat. Pöyhtärin Harri asui äänitysten aikaan Kemissä ja tuli tietenkin apupojaksi studiolle: veteli piuhoja, haki olutta kaupasta, lämmitti saunaa ja lauloi taustoja.

Psykedeelisiä yksityiskohtia pursuavan kannen piirsi Tuomo Räisänen, imatralaislähtöinen kuvataiteilija ja harrastelijamuusikko, johon Marko oli tutustunut, kun Tampereen yliopiston tiedotusopin laitos ja Lahden taide- ja muotoiluinstituutti tekivät yhteisprojekteja joskus 1990-luvun alussa. Bookletin valokuvan otti Nina Alfthan ja kaiken painokuntoon laittoi Heikki Viitanen.

Levy sai ilmestyessään erittäin hyvät arviot ja se on kestänyt aikaa erinomaisesti. Tästä esimerkkinä vaikka se, että Tommi Liimatta vuonna 2018 valitsi sen Soundissa 1990-luvun merkittävimmäksi levyksi. Tommi kirjoitti levystä: ”Loistavan rovaniemeläisbändin klassikkoalbumi. Toisistamme tietämättä levytimme samana vuonna kappaleet samannimisestä leidistä: Galesilla oli Laura Bell, Absolla Ei, en ole rouva Bell. Delirium on täynnä käsittämättömän kovia kilkutuksia ja rokkauksia, potkuaksentteja ja balkanintummia sanaleikkejä ja vielä kaiken kruununa Jonathan, jonka kertosäettä pääsin hoilaamaan lavalle asti, kun -06 värväsin Nightingalesin biisintekijä-basisti Marko Kantolan soololevybändiini The Test Pressings.”

Suonna Kononen arvosteli Vinylmania-lehteen Guitarmania kokoelma CD:n, jolta löytyy Cartoon of a Man. Hän sanoi kappaleesta jotakuinkin, että ”vaikka Cartoon of a Man edustaakin ehkä enemmän pianomaniaa kuin guitarmaniaa, on se syy siihen, että levyn voisi ottaa mukaan autiolle saarelle.” Kononen tykästyi Jonathaniin niin paljon, että pyysi Kantolalta luvan sanoittaa sen suomeksi. Konosen Korpraali Kukkakaali-yhtye levytti sen nimellä Heikkinen.

Cartoon of a Man päätyi Guitarmanian lisäksi Reindeer Rock ‘95 CD:lle ja antoi nimensä Tug Recordsin julkaisemalle Nightingalesin kokoelmalle, jonka painottuu vahvasti Circus Delirium albumin biiseihin. Laura Bell puolestaan päätyi Tervetuloa Kioskiin Vol. 2 kokoelma-CD:lle.

Annetaanpa lopuksi puheenvuoro Markolle. Tässä lainaus Hannu Jokisen Pop-lehteen tekemästä jutusta: ”Kantola itse pitää Circus Deliriumia Nightingales uusimman lisäksi bändin parhaana ja hänelle henkilökohtaisesti tärkeimpänä levynä –  ”Tumppi Niemelän kanssa tehty Circus Delirium on hienoimpia hetkiä, mitä olen eläessäni kokenut: Tumppi ja mie huuetaan pitkin Ahtin studiota ja Pöyhtäri tuo meille pizzaa. Lopputulos oli loistava.”

Kun Nightingalesilla oli jo kaksi singleä takana (omakustanne ja Poor Jimmy) sekä valmiita biisejä vaikka kuinka paljon, niin todettiin, että ei muuta kuin albumia tekemään lokakuussa 1992. Marko oli tässä vaiheessa jo muuttanut Tamperelle ja koko orkesteri majoittui äänitysten ajaksi Markon suht pieneen kämppään.

Ihan tarkkaan en muista miksi ex-Pojat basisti ja Alivaltiosihteerin keikkamiksaaja Jussi Santalahti otettiin mukaan, tai siis mihinkä rooliin. Äänittäjäksi hänet merkittiin, mutta rooli jäi pieneksi. Viitasen Jani hoiti isoimman osan hommasta. Janihan ei koskaan ole halunnut, että häntä sanotaan tuottajaksi, mutta että kyllä hän mielipiteensä suostuu kertomaan. Tällä kertaa tuolla mielipiteellä ei ollut niin painavaa arvoa kuin tavallisesti. Marko Kantola tiivistää asian näin: ”Taisin tosin ite olla noihin aikoihin helvetin tietoinen omasta taiteellisesta näkemyksestäni, että näin jälkiviisaasti ajatellen olis voinut enemmänkin kuunnella vanhaa ja viisasta (varmaan jo kolmekymppistä) Jania.”

Sessiot oli tosi intensiiviset. Tuollaiset 10-12 tuntia päivässä studiolla. Nuoret miehet siitä sitten jatkoivat vielä kai joka ilta Mexasiin ja Dorikseen kaljoittelemaan. Väliin osui myös Musiikki & Median keikka I-klubilla. Sen verran pitkät illat veivät kuntoa, että Jukka P:ltä ei Who Raped the Nightingalen soolo oikein lähtenyt lentoon aamutuimaan, niinpä sen soitti äänittäjä Jani Viitanen. Marko toteaa tilanteesta: ”Jukan puolustukseksi mainittakoon, että levyn hienoimmat 20 sekuntia on Springtime in this Cityn soolo”. Studiolta löytyi Gretchin puoliakustinen, ja soolo kuulostaa paitsi soitoltaan myös soundiltaan yhä tosi upealta.

Muutama huomautus levy kansivihon krediteistä: Johanna (tuolloiselta sukunimeltään Karjalainen) lauloi jotain taustoja levyllä. Johanna kreditointiin levyyn J. Karjalainen. Jostain syystä se tuntui hauskalta ajatukselta. Ristamäen Jussin sukunimi kirjoitettiin väärin levyyn Ristimäkiksi. Jussi antoi kyllä osittaisen synninpäästön ja kertoi, että näin käy aina.

Kuten Poor Jimmy sinkun kannet tämänkin levyn kansitaiteen tekivät yhdessä Heikki Viitasen ja Marko Kantola leikkaa-liimaa-periaatteella. Bändin logo varastettiin suursuosikiltani Flamin’ Grooviesilta (Supersnazzin kannesta). Yleinen harhaluulo on, että logon vaikutteet olisivat Aku Ankan suunnassa.

Levy oli tarkoitus julkaista ennen Roi Soi -kiertuetta tammikuussa 1993, mutta se myöhästyi. Levyjä saatiin Hesaan kiertueen puolivälissä 27.1. Tavastian keikalle. Marko haki levyjä Oskun Divarista (jonne ne oltiin ohjattu) ennen Tavastian keikkaa ja toimitti rundin jälkeen niitä minulle 39 asteen kuumeessa. Levyn virallinen julkaisupäivä oli 15.2.1993.

Levy menestyi aika kivasti ja varsinkin Yleisradio soitti aika paljon Uncle Bruce biisiä, joka oli levyn päätösraita. Kuinkahan tulivat juuri siihen päätyneeksi? Nightingales kehittyi tässä vaiheessa nopeasti seuraavalle levylle tuli aivan uusia biisejä. Harmillisesti alkupään kappaleista osa jäi kokonaan dokumentoimatta, kuten Tell Her to Come Back Home ja I Don’t Believe.

Nightingales oli Hiljaisten kolmas Rovaniemeläinen bändi. Miten niin kolmas, eihän teillä ollut kuin Jalla Jalla ennen Nightingalesia, kuulen useammankin kysyvän. Joten kerrottaan tässä pikku pala historiaa: Greenhouse AC oli Hiljaisilla levyillä noin viikon. Tykkäsin kovasti bändin omakustanne singlestä ja seuraavasta demosta ja lupasin julkaista yhtyeen sinkun. Stupido Twinsin Ristilä oli alun perin Rovaniemeltä, piti bändistä ja oli Jooselle todella surkeana valittanut, että miksi Hiljaiset ottaa kaikki Rovaniemeläiset bändi, kyllä meillä pitäisi olla kotikylän yhtye. Joose, jonka kanssa olin erinomaisissa väleissä, soitti minulle ja kertoi Ristilän tuskasta ja halusta saada Geenhouse Stupidoille. Sanoin Jooselle, että jos lupaatte julkaista bändiltä pitkäsoiton, niin homma on mulle OK. Joose lupasi ja näin Greenhouse siirtyi Stupidoille.

Takaisin Nightingalesin: Yhyte oli ehtinyt julkaista yhden omakustanne sinkun ja äänittää neljän biisin nauhan Rovaniemen Länsikankaalla Studioala-nimisellä pajalla. Äänittäjänä toimi Pauli Ruuskanen, rovaniemeläinen pitkän linjan musiikkimies (soittanut pitkään mm. Souvareissa). Vanhan liiton iskelmämusiikissahan basson pitää kuulua, ja Pauli taisi noihin aikoihin soittaa itsekin lähinnä bassoa. Eipä siis ihme, että Poor Jimmyn miksauksessa basso on vähintäänkin tarpeeksi lujalla. Äänitykset tehtiin joulun välipäivinä.

Kantolan Marko otti yhteyttä ja halusi tuoda minulle henkilökohtaisesti tuon nauhan. En pitänyt tuolloin (enkä nytkään) demontuojista, sillä useimmat haluavat, että nauha pitäisi kuunnella siinä ja silloin, sekä saman tien päättää mitä tehdään, ja kun vastaus on ei niin alkaa jankkaaminen miten niin ei. Hiltusen Jouko oli ehtinyt antaa sen verran puoltoääniä, että suostuin Markon sinnikkääseen vaatimukseen. Päästöstä ei kuitenkaan tehty heti, vaan noin viikon päästä soittelin ja kerroin, että eiköhän tästä nauhasta single voida julkaista kunhan Poor Jimmy on A-puoli. Markon suosikki oli Johnnie What You’re Gonna Do, mutta Marko suostui valintaani. Johnnie äänitettiin aikanaan uusiksi Popgun Juggernautille.

Pop-lehden jutussa Kantola muistelee toimittaneensa nauhan vain kahdelle taholle: ”Ainoat henkilöt, huom kyse on henkilöistä eikä yhtiöistä, jolle lähetimme tämän nerouden osoituksen olivat Jukka ja Kimmo. Emme edes halunneet tarjota hyvää musiikkia jo silloin väsähtäneille Pokolle tai Johannalle, monikansallisista puhumattakaan.” Markon kanssa sitten hoidettiinkin suurin osa asioista naamatusten ja yllättävän usein jalkapallokatsomossa. Onpa Down By The Kemijoen päiväkonserttejakin jätetty väliin, kun on menty katsomaan RoPSin – tai Palloseuran, kuten Marko joukkuetta kutsuu – peliä. Nightingalesin hajottua on Markon kanssa edelleen jatkuvasti jalkapallopeleissä; viimeksi ihan äsken kun Palloseura kävi häviämässä Ilvekselle Ratinassa.

Singlen kannet teki Heikki Viitanen, joka oli bändin kavereita. Heikille annettiin ohjeeksi, että kansi voisi olla sarjakuvamainen ja ihan hauskan kannen Heikki tekikin. Marko muistelee kannen teosta, että se oli noihin aikoihin vielä ihan leikkaa-liimaa-meininkiä, ja esimerkiksi hiirulaisen ja kirahvin takit leikattiin rasteritarroista. Sitten tekstit tulostettiin mustalle pohjalle ja liimailtiin niitä lappusia Heikin kanssa mustalle pahville. Matriisikaiverrukset olivat tällä kertaa ”Banjoa, nahkasaappaita ja lehmänpaskaa” (A-puoli) ja ”Anteeksi onko tämä Nashville vai Tampere”.

Yksi Hiljaisten Levyjen kirjoittamattomista säännöistä on, että bändin pitää olla hyvä livenä, jotta se pääsee levymerkille. Nightingalesin kohdalla sääntöä venytettiin sen verran, että single julkaistiin, mutta jatko oli kiinni live-esiintymisestä. Single ilmestyi 12.5.1992 ja sain puhuttua bändin Casino Steel & Cry Babiesin (!!!) lämppäriksi Tulliklubille 10.6.1992. Keikka meni erinomaisesti ja pitkäsoiton tekeminen hetken päästä oli selviö.

Poor Jimmy’s Birthday Party päätyi Guitars that Go Buzz kokoelmalle, sekä Pokon julkaisemalle neljän CD:n boxille Sivulliset – Valikoima Suomalaista Vaihtoehtorockia Vuosilta 1985-2000 .