Nyt tulee hiukan poikkeuksellinen artikkeli. Olin tehnyt kaikista Kätyrit levyistä erilliset esittelyt ja lähetin ne Kivi Larmolalle tarkastettavaksi. Sen sijaan, että Kivi oli niitä korjaillut ja lisäillyt häneltä tuli erillinen oma Kätyrit historiikki. Se oli niin hieno, että en hennonut alkaa sitä pilkkomaan ja pätkiä lisäilemään omiin artikkeleihini, vaan päädyin siihen, että liitän sen kokonaisuudessaan ”toiseksi näkemykseksi” tämän ensimmäisen Kätyrit julkaisun perään – nauttikaa!
JUKKA:
Olin tutustunut Kivi Larmolaan kai jo ennen Hiljaisten Levyjen perustamista. Pienlehtikuvioista hän on minulle tuttu. Yhteistyö Hiljaisten Levyjen – tai tarkemmin sanottuna Hiljaisen Kulttuuriyhdistyksen – ja Kivi Larmolan välillä alkoi sarjakuvista. Kulttuuriyhdistys julkaisi Kiven sarjakuva-albumin Pieni taivas vuonna 1991. Samana vuonna Kivi sai muuten Puupäähattu sarjakuvapalkinnon, tosin ei tuosta albumista.
Sarjakuvien lisäksi Kivi oli ollut musiikkipuolellakin varsin aktiivinen. Hän aloitti soittamisen 1980-luvun alussa Sekundassa, jonka teki muun muassa neljä biisiä legendaariselle Lasta kokoelma-EP:lle. Seuraava levyttänyt kokoonpano oli 80-luvun aivan lopulla perustettu kitararockiin ja poppiin vahvasti nojaava Lunatunes. Sen kohdalla tavallaan alkoi Hiljaisten ja Kiven musiikillinen yhteistyö. Arvostelin tuohon aikaan Soundiin demoja ja sain myytyä ajatuksen, että tietyn vuoden parhaista demoista julkaistaisiin kokoelma-EP, jonka kustannuksiin Soundi tulisi osin mukaa. Tälle vuonna 1991 ilmestyneelle Soundiefekti Vol. 1 EP:lle tuli Lunatunesin Coogee Girl. Lunatunesia en kuitenkaan Hiljaisille ottanut, koska se oli ”liian hempeä” yhtiön linjaan. ’tunes teki yhden CD-EP ja CD:n Megamanialle ja hajosi.
Seuraava Larmolan bändi olikin vuonna 1996 perustettu Kätyrit, siihen kuuluivat Kiven (kitara ja laulu) lisäksi Lasse Nevala (basso), Mikko Huusko (laulu ja kitara) ja Konsta Neugodov (rummut). Huuskohan oli soittanut ennen Kätyreitä Karkkiautomaatissa ja Annukassa. Tyylillisesti oltiin palattu punkkiin. Bändi oli tehnyt kuuden biisin demon, jonka kanssa Kivi tuli juttusille: ”Nyt on sitten sitä punkkia mistä on puhuttu. Eiköhän tehdä levy.” Mikäpäs siinä kyllä nuo lyhyt, iskevät ja usein tumman väriset biisit kelpasivat.
Studio Sinkkoselta Helsingistä buukattiin aika ja äänittäjäksi ja tuottajaksi tuli Esa Salokoski. Salokoski oli minullekin helppo hyväksyä, sillä hän oli soittanut Hiljaisille levyttäneessä God’s Lonely Menissä. GLM:n jälkeen hän oli soittanut No Shamessa. Ensimmäiseksi levyksi päätettiin tehdä CD-EP, jolla tehtäisiin Kätyrien nimeä tutuksi. EP:n neljästä biisistä kaksi (Samalla Mitalla ja Lohikäärmeentappaja) olivat jo aiemmalla demolla tutuksi tulleita. Levyn kannet teki tietenkin Kivi Larmola itse. Kaksi muuta Helmikuu ja Ei Minun Päiväni olivat uudempaa materiaalia. Helmikuu biisistä tehtiin video ja sitä näytettiin ainakin MoonTV:ssä.
KIVI:
The Lunatunesin hajottua istuin yksin treenikämpällämme Liemolan Vihannestalossa ja katselin ikkunan alla kolistelevia metrojunia. Olin soittanut bändeissä siitä lähtien kun täytin 12 vuotta, enkä todellakaan ajatellut lopettaa vain siksi, että minulta jälleen kerran ammuttiin hevonen alta kesken parhaan laukan. Nyt täyttäisin kohta 30 vuotta, ja minulla oli takanani minua korkeampi vahvistinpino, ja edessäni rivi kitaroita, jotka eivät ehkä koskaan olleet käyneet kotona mutta olivat nähneet keikkalavoja ja takahuoneita, ravintolan keittiönnurkkia ja kylmiä rappukäytäviä, paikkoja joissa magia valmistuu. Vastoinkäymisiäkin oli ollut sen verran, että arvelin hyvinkin selviäväni seuraavasta haasteesta.
Joka siis oli palata siihen, mikä minut ensin toi rokin pariin. Halusinko oppia sottamaan hyvin? Se oli tullut ikäänkuin muun ohessa, musiikin teoriaa vähän ja treeniä niin sormille kuin korville paljon. Halusin kääntää Marshallini kovalle ja piestä kitaraa, hyppiä ja huutaa, sanoa yleisölle sen minkä minulla oli sanottavana, nyt tarvitsin vain kollegat jotka eivät jättäisi hommaa kesken.
Soitin Nevalan Janille, joka oli juuri jättänyt Häiriköt. Jani sanoi suoraan, ettei homma kiinnosta, mutta hänpä lähettää veljensä ja pakkaa tälle vielä bassonkin mukaan. Hetken kuluttua ovella olikin Lasse Nevala (tällä hetkellä tuttu mm Sekret Teknik -synaduosta), jonka kanssa telepatia lähti heti käyntiin. Lisäksi Lassella oli Näkemystä, joka minulla usein katoaa kaikkien mahdollisuuksien ja vaihtoehtojen suohon. Pidimme treenejä kaksistaan, otsat vastakkain toisiimme nojaten, soittimiin katsomatta ja sävelsimme sillä lailla ne ensimmäiset biisit joilla määritellä bändin linja. Se oli hyvä linja.
Tarvitsimme tietenkin rumpalin. Larry and the Lefthandedin Hannu Anttilainen oli, jos nyt ei ilmiselvä valinta, niin kuitenkin musiikillisesti monitietoisena ja ennen kaikkea henkeen ja vereen punk-miehenä ensimmäinen jolle soitin, ja hän myös vastasi heti kyllä. Trio on semmoinen bändin perusmuoto, jossa jokaisella on tilaa ja vapautta kyllin, ja joka mahdollistaa varsin tiukan yhteensoiton vähälläkin treenillä, kun jokainen saa soittaa tavalla jonka tuntee omimmakseen.
Triohommat kaatuivat kuitenkin Jokelan junaturmaan. Hannu oli onnettomuusjunassa, ja taittoi siinä niin kätensä kuin jalkansa, eikä meillä ollut tarkoitus Def Leppardiksi ryhtyä. Oli 1995 ja oli päivä jona Suomi voitti jääkiekossa, kun keskellä lätkähumua menin katsomaan Karkkiautomaatin keikkaa keskustan biljardibaariin. Karkkiautomaatin rumpali Mikko Huusko potki setin lopuksi rummut kumoon ja stagedaivasi harvan yleisön sekaan rikkoen kätensä: hänen siinä maassa maatessaan kysyin, josko hän, käden kuntoutuessa tulisi bändiin. Mikko sanoi kyllä.
Saattoi olla jopa myöhemmin samalla viikolla, kun Semifinal-klubilla Jukka Junttila sanoi – näin muistan – ”Maailmassa on yksi tyyppi jonka kanssa sinun pitäisi perustaa bändi. Näytätte ja kuulostatte aivan samalta. Se tyyppi on Mikko Huusko.” Vastasin että homma on hoidettu jo, kiitos. Hannu siirtyi lauluun, ja hänellä onkin mahtava punk-ääni jolla hän on sittemmin laulanut mm Sekundan LP:t Piikkilankamalli ja III, ja sillä kokoonpanolla soitimme ekan keikkamme minun 30-vuotissyntymäpäivillämme, jossa soitin myös Popheadsissa (Shadowplaysta tuttu Brändi Ifgray, Feggy, Ossi) ja Feggyn kanssa duona setin Lunatunes-biisejä vatsatanssijalla vahvistettuna. Yleisöä oli noin 350 henkeä.
Välttääksemme The Lunatunesia kohdanneet vastoinkäymiset, teimme heti alkuun bändisopimuksen, jossa sitouduimme tekemään tietyn määrän keikkoja ja kiertueita, äänityksiä ja markkinointia, ja pitämään alusta alkaen mielessä että koko Suomi kierretään Lappia myöten joka ikinen vuosi.
En muista miksi Mikko lopetti rumpujen soiton, hänen soittotatsinsa oli täsmälleen yhteensopiva Lassen ja minun kanssani, ja hän myös tiesi etukäteen vaistomaisesti, milloin komppi vaihtuu ja kuinka, ja koska saa soittaa fillin. Joka tapauksessa hän anoi siirtoa lauluun, kun Hannu jättäytyi bändistä pois työkiireisiin ja perheeseen vedoten, kuten oikein olikin. No, olin silloin opettamassa Espoon-Vantaan Ammattikorkeakoulussa ja eturivissä istui kaveri joka naputti pulpettia hämmästyttävällä taidolla ja äärimmäisen monimutkaisia synkooppeja polkien. Taustatutkimuksen tai johdattelevien kysymysten sijaan kysyin suoraan, lähtisikö hän bändiin, ja hän vastasi kyllä. Konsta Neugodov (bändejä mm. Tennis, Ihmepoika) on edelleen yksi musikaalisimpia ja multi-instrumentalistina monipuolisimpia soittajia jonka kanssa minulla on ollut kunnia soittaa, ja yhteistyötä jatkui siihen asti, kunnes Silminnäkijä CD:n valmistuttua Konsta päätti keskittyä perheeseen ja päivätyöhön.
Nyt oli bändi valmis levyttämään, keikoilla oli saatu kokemusta ja olipa yhdellä Lapin-rundilla pysähdytty luppopäiviksi (sunnuntai ja maanantai) Kemin Audiopajalle äänittämään 8 biisin demo yhdessä Matti Adolfsenin kanssa, tätä levyä ei kuitenkaan koskaan julkaistu.
Sama systeemi, jossa bändi pidetään pois pahanteosta ja bussikuolemasta keksimällä äänityshommaa kun kerran kaikki ovat koolla ja samassa kylässä, jatkettiin sitten helmikuu-EP:n kanssa, joka itse asiassa tehtiin valmiiksi ennen Hiljaisten Levyjen kanssa solmittua sopimusta. Levyn äänitti Esa Salokoski (No Shame, God’s Lonely Men) niin että rummut äänitettiin Kätyrien treenikämpällä Vattuniemessä, ja kaikki muu sitten sen mukaan miten aikaa on soundcheckin ja keikan välillä. Muistan että jotain kitaroita ja bassoja äänitettiin ainakin Salon Bändilässä, Esan ensimmäisellä liikkuvalla ”studiolla” joka perustui vanhaan pöytäkoneeseen ja ilmaisohjelmiin.
Näin Jukka sai Hiljaisille valmiin Helmikuu-EP:n jossa oli jo kansi ja kaikki tekstit mukana, saattaa hyvinkin olla että erona bändin itse tekemän ”tuotantodemon” ja HICKS-054 -EP:n välillä on vain labelin painatus ja lafkan nallelogo takakannessa.
Helmikuu-biisi on itselleni rakkaimpien biisien joukossa (muita rakkaimpia ovat mm The Radio’s So Loud, I Cried, Circle of Shadows, Vähän vähemmän ja Rakkauden sanat). Se myös syntyi kerralla: muistan sen hetken, ajoin autolla liikenneruuhkassa kun radiossa kerrottiin että Jyri Honkavaara on kuollut, ja juuri vähän aikaisemmin olimme halanneet ja olin vannottanut että hän pysyisi hengissä, ja nyt hän siis kuoli. Samaan aikaan ystäväni Eili-Kaija oli saanut ensimmäisen lapsensa, ja mietti miksei sitä suurta äidiksi tulemisen onnea voisi laittaa jääkaappiin kuin matelijaa, otottamaan horroksessa kunnes vanhempi olisi levännyt kylliksi jaksaakseen taas olla vanhempana. Ajoin auton tien laitaan, ja kirjoitin biisin saman tien jollekin paperilapulle joita autossa ajelehti, ja tiesin että se oli valmis biisi.
(Sivuhuomautus: Parhaat biisini ovat aina syntyneet näin. Kirjoitin Vähän vähemmän kokemuksistamme soittaessamme Tallinnassa Viron vallankumouksen keskellä ja Jore Vastelinin kuolemaa miettiessäni, I Criedin soitin jopa suoraan nauhalle – riffin, sanat ja kaikki – juuri sellaisena kuin se oli, erään perheriidan jälkeisissä tunnelmissa, lainkaan etukäteen miettimättä. The Radio’s So Loud ja Simo Korkeen Coogee Girl olivat ne kaksi biisiä joiden soittamiseen perustimme kahdestaan Simon kanssa The Lunatunesin, ja niin edespäin.)
Kätyrit otti asiakseen keikkailla kuten keskenämme sovittiin, ja monimutkaisten kauppojen kautta sain hankittua meille pienen PA-setin, tarvittavat vahvistimet ja jatkuvasti hajoilevien lainapakujen sijaan ikioman keikkabussin. Näin meillä oli mahdollisuus lähteä muutenkin kuin pistokeikoille, ja saattaa olla että pisimmillään saattoi olla keikkaa jokaisena kuukauden päivänä – aika hyvin Suomessa. Ja rundeja oli, ja kun jokaisella meistä oli myös bändihistoriaa takana, ne sujuivat varsin vaivattomasti kun kerran oli auto saatu pakatuksi eikä annettu kamojen kadota tien päällä mihinkään.
Eräältä tällaiselta keikkareissulta palatessa ajelimme Lassen kanssa keikkabussia kahdestaan, muistaakseni Seinäjoelta kohti Helsinkiä, ja yhytimme Jukan jossain tamperelaisessa kuppilassa. Luulen että ilmoitin Jukalle yksinkertaisesti, että olemme valinneet hänet julkaisemaan levymme; en muista olinko edes kysynyt keneltäkään muulta, ehkä Atte Blomilta joka julkaisi The Lunatunesin levyt? Jukka tietenkin vastasi kyllä. Muistan että tunnelma yöllisellä kolmostiellä etelään oli outo, minä pyöritin rattia ja Lasse tuijotti valoja, ja mietimme mitä Kätyrit seuraavaksi tekee, kun Helmikuu on ulkona.
Luonnollisesti ensin mentiin taas kiertueelle, ja opetettiin yleisölle sanat kappaleisiin, joita ei vielä oltu julkaistu. Silminnäkijän tekemisen aikaan olin jo ostanut talon Etelä-Pohjanmaalta ja muuttanut maalle – kannessa näkyvä neuvostoliittolainen 300mm Zenit-vakoilukamera varjoineen on kuvattu tuvan valkoista seinää vasten. Kaikissa Kätyri-levyissä on kuva kodistani jossain elämän vaiheessa: Helmikuun kannen ankea Maa ja Vesi Oy:n pääkonttori valaisi valvontaheittimellään suoraan olohuoneeseeeni, Silminnäkijän autiotalo ja tulta syöksevä Robertino Räsänen ovat 90-luvun espoolaiskommuunimme Luppotuvan pihapiiriä.
Maalla asuminen teki tiettyä haastetta levyntekoon. Silminnäkijä äänitettiin Vattuniemessä treenikämpällämme, niin että Salokoski ja minä, joilla oli liian pitkä matka kotiin, asuimme treeniksen lattialla kunnes levy olisi valmis. Muistan erityisesti Kauhua-kappaleen perättäisiin tritonuksiin perustuvan kitarariffin, jota olin turhaan yrittänyt saada narulle päivän mittaan: kello 04 yöllä keksin kesken unien miten se soitetaan ja millä kitaralla, sytytän valot pilkkopimeään kämppään, herätän Salokosken äänittämään, soitan raidan ja menemme takaisin nukkumaan. Ja tietysti, ennen kuin levy saadaan valmiiksi, tulevat vastaan taas keikat. Puuttuvat lauluraidat äänitetään tien päällä, mm. Sampsa Sarparannan (No Shame, Sarparanta) kellarissa Salon keikan jälkeen.)
Myös miehistö vaihtui lennossa. Pete Korhonen (Murheenlaakso, Ampiaistehdas) tuli muistaakseni Mikon kutsumana paikalle kesken Silminnäkijän äänitysten, jopa niin että Silminnäkijän kaikki rummut soittaa Konsta, mutta tamburiinin joka äänitettiin lopussa, soittaa Pete. Välimatka sessioon teki joissain tapauksissa myös hyvää: muistan erään äänityspäivän jolloin lähdin aamuviideltä Ylistarosta, ajoin Haminaan hakemaan miksauspöytää, saatuani sen autoon ajoin Helsinkiin levyntekoon, ja koko matkan suunnittelin biisin stemmasoittoa nuotti kerrallaan.
Pete istui rumpujen taakse varsin vähällä vaivalla, vaikka soittotyyli ja sen kautta biisien sovittaminen muuttui hiukan, kuten oli muuttunut myös Hannun vaihtuessa Mikkoon ja Mikon Konstaan. Jotkut biisit jäivät setistä pois, joitakin taas tuli helposti lisää. Ja sitten oli myös sellaisia biisejä, jotka oli treenattu, hylätty, ja unohdettu, ja jotka nyt nousivat esiin jossain muussa muodossa.
Lasse ja vaimonsa Outi olivat tällä välin saaneet lapsia, ja työkin painoi päälle. Muistan keikkareissuja, joilla muiden jäädessä keikan jälkeen ottamaan olutta, istuimme Lassen kanssa kahdestaan keikkalavan laidalla Torniossa, kirjoittamassa työjuttuja valmiiksi seuraavan päivän julkaisuun. Ei kai niin usein käynyt, mutta joskus kuitenkin. Kätyreissä työmoraali oli korkealla, ja hyvät tavat muistettiin siitä riippumatta, mikä oli kulloinenkin kunto. Oli kuitenkin selvää ettei lasten koliikkia, korvatulehduksia ja keikkareissuja tunturien taa voinut loppumattomiin yhdistää, eikä toisaalta ole kannattavaa soittaa punkkia niin että maksetaan lentolippuja Rovaniemeltä kotiin jotta ehtii aamukahdeksaksi töihin, vielä autossa torkutuista öistä kankeana.
En tiedä mistä Aki Kuosmanen tuli (paitsi Hervannasta ja Savosta), mutta yhtäkkiä bändissä oli yksi äärimmäisen lahjakas soittaja lisää. Kun Lassen Näkemys (josta puhuimme aiemmassa kappaleessa) poistui, tulikin tilanne jossa Kätyrit ei enää tiennyt, mitä tehdä. Mahdollisuuksia oli niin paljon, ja mikä tahansa taittui kohtuullisesti, mutta tyyli oli hukassa. Jos Silminnäkijällä oli ”haettu hittiä” niin Avoimella maalla haettiin keikkameininkiä, sitä slapstick-komediallista johdatusta hirveällä ylivaihteella mutta äärimmäisen tarkasti paiskottuihin biiseihin, ehkä myös bändin värikkäämpää ja rockimpaa puolta. En oikein tiedä, vaikka olin paikalla. Demokratiaa noudatettiin uskollisesti, silloinkin kuin se oli köydenvetoa joka suuntaan, ja erotuomariksi pyydettiin Otra Romppanen (Mana Mana, Psychoplasma, Kostajat) joka olikin sitten ihan oma lukunsa.
Pohjat äänitettiin Mäntsälän kapinasta kuuluisalla Ohkolan Työväentalolla, joka tosin ei ole se sama kuin silloin, mutta tarpeeksi lähellä tuodakseen mahdollista mojoa sessioon. Samalla logiikalla kuin Otra tuotti, eli kaikkea bändin sisäistä puolueellisuutta välttäen, äänitettiin levy vegaani-satanistipariskunta Anna ja Santeri Pienimäen Rusto-Osiris -kalustolla. Levystä tulikin varsin monimuotoinen, joskaan ei kovin yhtenäinen, eikä asiaa varmaankaan auttanut että päästäkseni joskus omaan kotiin otin Otran mukaan Pohjanmaalle ja miksasimme levyn Lauri Varismäen (Surf Club Turkey, Masa ja iilimarot) studiolla, joka sijaitsi kätevästi lähellä. Vähän leikkimiseksi meni sekin, kun kokeiltiin kaikenlaisia uusia kikkoja, mm ”diagonaalista stereota” joka käänsi vaiheen asteittain ympäri, ja kuulosti tosi jänskältä kunnes kuulijan yllätti äkillinen paha olo.
Tosiaankin, tuotannollisesti voisi sanoa että homma karkasi loppumetreillä käsistä, kuten Beatlesilla Valkoisen tuplan aikaan. Levyllä kuullaan muun ääneksen seassa mm. Varismäen saranoiden narinaa, Otran virtsaamista lumihankeen, sekä – ja tästä olen jopa vähän ylpeä – kitarankielten päälle aseteltuja kuulalaakereita, jotka vierivät edestakaisin kun kitaraa kallistaa. Mikon lauluääni oli maassa koko levynteon ajan, ja laulutontin jakaminen varmaan innosti myös muuhun kokonaiskuvan laajentamiseen.
Tätä kirjoittaessani kuuntelen Avoimella maalla -levyn julkkarikiertueen viimeisen keikan livetaltiointia Seinäjoen Crazy Hemmingwaysista (sic.) ja olen toisaalta ylpeä siitä miten hyvin ja tarkasti kaikki vanhat rallit vedetään yli kahdettakymmenettä päivää putkeen, toisaalta ihmettelen mikä bändi mahtaa olla lavalla setin encorepuolella. Varmaan joku aika eklektinen, ja sellainen jolla on ollut tylsää ennen biisilistan laatimista, mutta joka on nyt keksinyt lennosta omaa kivaa.
Tähän varsinaisesti loppuu Kätyrien taival, joka kaikkine katkoineen kesti toista vuosikymmentä. Julkaisematta jäävät kootut tuotantodemot jotka koottiin omaan käyttöön nimellä ”Sodoman kaita polku” (hauska, Afrikan Tähti -henkinen kansi joka kertoo mahdollisista reiteistä ympäri maata) sekä massiivinen livelevy ”Me olemme Kätyrit, te olette yleisö” joka sisältää pari tuntia varsin nokkelaa – ja toteutunutta – kaahausta ympäri Suomea. Ja tietysti se kuuluisa viimeinen LP, joka päätetään tehdä rahojen puutteessa täysin omana tuotantona ja demokratian nimissä kahtena vaihtoehtoisena miksauksena joista toinen on rokkia ja toinen ei. Lienee ihan hyvä että raidat katosivat jonnekin elefanttien hautausmaalle, kun kesken projektin päätin muuttaa kokonaan Suomesta pois, enkä ole tullut takaisin. Sitä levyä ei todellakaan ole eikä tule.
Ja tokihan lienee syytä mainita, että erinomaisen monipolvinen julkisten esiintymisten sarja päättyi osaltamme lopulta loppuunmyydylle Nosturille vapunaattona 2008, kun Misfits tarvitsi arvoisensa lämmittelijän lauteille.