Kun Nightingalesilla oli jo kaksi singleä takana (omakustanne ja Poor Jimmy) sekä valmiita biisejä vaikka kuinka paljon, niin todettiin, että ei muuta kuin albumia tekemään lokakuussa 1992. Marko oli tässä vaiheessa jo muuttanut Tamperelle ja koko orkesteri majoittui äänitysten ajaksi Markon suht pieneen kämppään.
Ihan tarkkaan en muista miksi ex-Pojat basisti ja Alivaltiosihteerin keikkamiksaaja Jussi Santalahti otettiin mukaan, tai siis mihinkä rooliin. Äänittäjäksi hänet merkittiin, mutta rooli jäi pieneksi. Viitasen Jani hoiti isoimman osan hommasta. Janihan ei koskaan ole halunnut, että häntä sanotaan tuottajaksi, mutta että kyllä hän mielipiteensä suostuu kertomaan. Tällä kertaa tuolla mielipiteellä ei ollut niin painavaa arvoa kuin tavallisesti. Marko Kantola tiivistää asian näin: ”Taisin tosin ite olla noihin aikoihin helvetin tietoinen omasta taiteellisesta näkemyksestäni, että näin jälkiviisaasti ajatellen olis voinut enemmänkin kuunnella vanhaa ja viisasta (varmaan jo kolmekymppistä) Jania.”
Sessiot oli tosi intensiiviset. Tuollaiset 10-12 tuntia päivässä studiolla. Nuoret miehet siitä sitten jatkoivat vielä kai joka ilta Mexasiin ja Dorikseen kaljoittelemaan. Väliin osui myös Musiikki & Median keikka I-klubilla. Sen verran pitkät illat veivät kuntoa, että Jukka P:ltä ei Who Raped the Nightingalen soolo oikein lähtenyt lentoon aamutuimaan, niinpä sen soitti äänittäjä Jani Viitanen. Marko toteaa tilanteesta: ”Jukan puolustukseksi mainittakoon, että levyn hienoimmat 20 sekuntia on Springtime in this Cityn soolo”. Studiolta löytyi Gretchin puoliakustinen, ja soolo kuulostaa paitsi soitoltaan myös soundiltaan yhä tosi upealta.
Muutama huomautus levy kansivihon krediteistä: Johanna (tuolloiselta sukunimeltään Karjalainen) lauloi jotain taustoja levyllä. Johanna kreditointiin levyyn J. Karjalainen. Jostain syystä se tuntui hauskalta ajatukselta. Ristamäen Jussin sukunimi kirjoitettiin väärin levyyn Ristimäkiksi. Jussi antoi kyllä osittaisen synninpäästön ja kertoi, että näin käy aina.
Kuten Poor Jimmy sinkun kannet tämänkin levyn kansitaiteen tekivät yhdessä Heikki Viitasen ja Marko Kantola leikkaa-liimaa-periaatteella. Bändin logo varastettiin suursuosikiltani Flamin’ Grooviesilta (Supersnazzin kannesta). Yleinen harhaluulo on, että logon vaikutteet olisivat Aku Ankan suunnassa.
Levy oli tarkoitus julkaista ennen Roi Soi -kiertuetta tammikuussa 1993, mutta se myöhästyi. Levyjä saatiin Hesaan kiertueen puolivälissä 27.1. Tavastian keikalle. Marko haki levyjä Oskun Divarista (jonne ne oltiin ohjattu) ennen Tavastian keikkaa ja toimitti rundin jälkeen niitä minulle 39 asteen kuumeessa. Levyn virallinen julkaisupäivä oli 15.2.1993.
Levy menestyi aika kivasti ja varsinkin Yleisradio soitti aika paljon Uncle Bruce biisiä, joka oli levyn päätösraita. Kuinkahan tulivat juuri siihen päätyneeksi? Nightingales kehittyi tässä vaiheessa nopeasti seuraavalle levylle tuli aivan uusia biisejä. Harmillisesti alkupään kappaleista osa jäi kokonaan dokumentoimatta, kuten Tell Her to Come Back Home ja I Don’t Believe.
