Garbagemenin täyspitkän tekeminen venyi aika pitkälle, joka johtui bändistä. Osin sen tilasta, joka ajoittain oli hiukan epävakaa, osin siitä, että Billy, joka vastasi yhtyeen musiikillisesta näkemyksestä, oli kasvanut jo poispäin psychobillystä. Billy oli levyn tekemisen aikaan innostunut Brittien indiepopista, mutta se ei levyltä kuulu, sen sijaan sieltä kuuluu kyllä yhtä sun toista muuta.
Kuten tuohon aikaa, tehtiin tämäkin Costin Saunassa ja puikoissa oli Jani Viitanen. Kun bändi tuli paikalle Jani odotteli hetken ennen kuin aloitettiin, kun luuli, että basisti vielä puuttui, mutta eihän sellaista bändissä ollut. Vellu muistelee Billy mielenkiintoisia ratkaisuja biisien toteutuksessa: ”Billyn vaatimus Masalle Poon Tang-biisissä oli, että se soitettaisiin Bo Diddley –kompilla. Masalle kompin opetellut oli tuskien taival, sillä Bo Diddley –komppi ei HC-rumpalilla taipunut ihan luontevimmin. Billyn idea sitten oli että soitat Bo Diddley-kompin siihen niin väärin kuin pystyt – lopputulos oli karmeaa kuultavaa tietenkin, mutta niin se levylle päätyi. Billyllä oli myös pystybasso mukana tehosteeksi ja Countrymän-biisissä se ei päästänyt meitä katsomaan kun soitti sinne käsittämättömän hienon släppisetin loppuun. En vieläkään tiedä kuinka moinen soitetaan. Sitten oli tietenkin Swahala goo-biisin laulut. Billy pyysi minua laulamaan sen niin kuin en koskaan olisi kuullut englannin kieltä ennen, afrikkalaisella aksentilla. Yhden oton jälkeen, kun Billy ei ollut tyytyväinen, annoin maestrolle luvan hoitaa homma itse. Kun Billy lauloi sitä Jani veti tarkkaamossa muut raidat mykäksi ja kuunneltiin kun Billy alkoi mölisemään – silloin kaikki kierittiin lattialla, myös Jani, se sanoi ettette voi olla tosissanne. Hyvähän siitä sitten tuli.”
Miksatessa tuli teknisiä ongelmia. Kun Injun-biisiä miksattiin, niin raiturin joku nauhankuljetin prakasi. Jani ojensi Vellulle rumpukapulan ja käski pitämään sitä paikoillaan jossain raossa koko miksaamisen ajan – näin saatiin sekin raita kunnialla valmiiksi.
Kansista tuli jonkin sortin katastrofi. Sinänsä on ihmeellistä, että Billy ei niitä tehnyt, koska hän oli aina ollut erittäin tarkka yhtyeen visuaalisen ilmeen kanssa. Nyt asenne oli ”minä olen tehnyt musiikin, voitte te muutkin jotain tehdä”. Yhden bändin jäsenen tyttöystävällä oli kokemusta graafiselta alalta, ja hän teki sitten kannet. En tiedä mikä meni pieleen viimeisten minulle asti liikkuneiden vedosten ja valmiiden välillä. Varsinkaan kun kannet lopullisesti laittoi kasaan Jari Myllykoski. Tyttöystävä oli kuitenkin onnistunut tekemään kuville jotain ja lopputulos oli äärimmäisen tunkkainen ja suttuinen. Kuulin että kansista oli lopulta annettu palautetta tytölle ihan nyrkeillä Billyn toimesta.
Kansien idea oli hauska. Ne tehtiin Neljän CD kannen kokoisena arkkina. Toisella puolella oli neljä kuvaa ja toisella puolella biisien tekstit. Kannet sai taiteltua niin koteloon, että niistä syntyi neljä eri kansiversiota. Kun valmiit levyt tulivat, niin pidin taas pienen askartelu session ja taittelin kansia niin, että kutakin versiota oli yhtä monta. Tarkoitus oli hämätä levykaupassa asioivia, kun näytti että siellä oli neljää eri levyä myytävänä.
ESEK tuli äänityksiä pikku summalla. CD:llä on piilobiisiä Standellsin garageklassikko Sometimes Good Guys Don’t Wear White. Levyn biiseistä K.A. Man päätyi Guitars That Go Buzzz… promokoelmalle. Levy ilmestyi CD:n lisäksi kasettina (aavistuksen onnistuneimmilla kansilla) 7.12.1992. Vuonna 2020 siitä julkaistiin ensimmäisen kerran vinyyliversio.
