Ennen levyjen julkaisua olin ollut jo jonkin aktiivisesti mukana pienlehtiscenessä ja kontakteja ulkolaisiin pienlehtiin oli mukavasti. Ensimmäiset ”vientiponnistellut” eivät olleet mitenkään suunniteltuja tai tarkoitushakuisia. Kun levyjä alkoi ilmestyä, niin lähettelin niistä kappaleita parhaimpina pitämilleni fanzineille. Tarkoitus oli lähinnä kertoa, että ”Hei tälläkin puuhastellaan jotain ja ollaan osa sceneä.” Kun levyjä arvosteltiin näissä lehdissä, niin jo se oli positiivinen yllätys. Useimmat lehdet laittoivat vielä arvostelun alle Hiljaisten Levyjen osoitteen ja kun pari tiedustelua ja tilausta tätä kautta niin sitä oli lähinnä ihmeissään.
Pikku hiljaa alkoi herätä ajatus, että kai näitä levyjä voisi oikeasti ulkomaillekin myydä. Tämän ajatuksen kirkastumiseen auttoi Vote Vasko, jolle tehtiin 300 kappaleen painos Maaseudun Tulevaisuuden Agrikulture EP:tä lähinnä ulkomaille myyntiä varten. Nyt alettiin lähetellä arvostelukappaleita hiukan suunnitellummin ja joihin lehtiin laitettiin pikku mainoksia.
Kun Jalla Jallan Love Charging Battery single ilmestyi, niin olin sitä mieltä, että nyt on käsissä ensimmäinen sellainen levy ja bändi, jota todella kehtaa ulkomaan pelleille tarjota. Sitä lähetettiin laajemmin ulkolaisiin fanzineihin. Tuohon aikaan postikulut ulkomaille olivat paljon halvemmat kuin nykyään, joten operaatio ei ollut tolkuttoman kallis. Hyviä arvioita tuli, mutta ei oikein ollut ideaa kuinka ne olisi satu muutettua muutamaan myyty kappaletta isommaksi hommaksi.
Vastaus tuohon kysymykseen tuli Miettiseltä. Miettinen oli ollut yksin toisilla Berlin indiependence days indiemusiikkimessuilla vuonna 1989 – ensimmäiset olivat vuotta aikaisemmin. Mietsu kehui tapahtumaa kovasti ja sanoi, että sinne kannattaisi ehdottomasti tulla seuraavana vuonna. Jutteli asiasta Berglundin Joosen kanssa, joka myös oli sitä mieltää, että sinnehän voisi mennä. Selviteltiin hiukan mitä tuollaisessa tapahtumassa pitää tehdä. Päivät seisoskellaan messukeskuksessa ständillä, jaellaan promoja ja kehutaan bändejä. Illat kierretään kymmeniä klubeja, joilla soittavat kaikki kuumat bändit ympäri maailmaa. Varsinkin tuo jälkimmäinen kiinnosti valtavasti, joten päätös Berliiniin lähtemisestä vuonna 1990 tehtiin. Rahaa kun oli niukasti, niin otettiin Joosen kanssa yhteinen ständi ja tehtiin vielä yhteinen promokaettikin, jonka toisella puolella oli Hiljaisten bändejä ja toisella Stupidojen. Kummankaan katalogi kun ei tuossa vaiheessa vielä ollut suuren suuri.
Tilaisuus oli vieläkin parempi kuin osasin aavistaa. Varsinkin ne keikat olivat aivan käsittämättömiä. Tuohon aikaan Suomessa näki aika huonosti ulkomaalaisia bändejä, varsinkaan uusia ja nousevia ja edes festareilla ei ollut mahdollisuus nähdä kuin pari kolme samana päivänä. Nyt pääsi valitsemaan useasta kymmenistä joka ilta ja sopivalla suunnittelulla näki kuusi seitsemän indie bändiä illassa Euroopasta tai Yhdysvalloista. Varsinaisella messupuolella ei vielä oikein osattu muuta kuin jakaa kasetteja, vasta viimeisinä päivinä äkkäsi, että voisi kysyä, että mitä voisit tehdä näiden bändien hyväksi omassa maassasi. Omasta alkeellisesta toiminnasta huolimatta, tulosta tuli sen verran, että tilaisuuden jälkeisellä kirjeenvaihdolla saatiin omia biisejä useammallekin kokoelmalevylle. Tuohon aikaan, kun indiemusiikin tiedotuskanavat olivat vähäiset, niin kokoelmalevyjä julkaistiin aika paljon. Niin ja mikä tärkeintä jo 1990 tutustuin Mike Korbikin (Twang Records!), josta tuli ajan kanssa hyvä ystäväni.
BID:in jälkeen oli täysin selvää, että seuraavana vuonna mentäisiin uudestaan. Kun oli nähty mitä toiminta on, niin alettiin määrätietoisemmin suunnitella seuraavaa vuotta. Seuraavaksi vuodeksi nähtiin hiukan enemmän vaivaa rekvisiittaan, tehtiin bändikohtaisia esitteitä ja tällekin messulle tehtiin Joosen kanssa yhteinen promokasetti, joka kantoi nimeä Twin Peeks & Silent Moments. Rekvisiitan kruunasi Jalloista tutun Jukka Tarkiaisen käsin maalama tauskangas, jossa oli nalle logoa, Hiljaisten bändien nimiä ja vekkuleita kuvia. Tuloksetkin olivat paremmat: suurimpana saavutuksena Jalla Jallan ekan albumin Englannin lisenssi saatiin sovittua ja peräti CD:nä – itse ei oltu tuossa vaiheessa vielä CD:itä julkaistu.
Seuraavaa vuotta varten heräsi peräti ajatus, että jos sinne saisi omiakin bändejä näytille. Tätä alettiin vääntämään ja Mike Korbik Berlinin päässä oli suureksi avuksi. Lisäksi Silke Fiedler, joka oli alkanut kansainvälisesti mangeroida Waltaria, hoiti sen että Saksassa julkaistiin Vielklangin toimesta Finland Rules kokoelma CD, jolla Hiljaisilta saatiin Jalla Jalla (Between Us) , Wolfmen (Shadow War) ja Lowdown Shakin’ Chills (Scudy Fya). Vuoden 1992 BID:ssä oli sitten Suomi-ilta, jossa soittivat Stupidoilta Greenhouse AC, Gaga Goodiesilta 69 Eyes ja Hiljaisilta Jalla Jalla. Waltari oli saanut oma paikan isommalla klubilla. Koko päivä ständillä kehuttiin kaikille tulevaa iltaa ja jännitettiin tuleeko illalla paikalle ketään – kilpailevaa tarjontaa kun taas oli vaikka kuinka. Isoksi yllätykseksi tupa oli täynnä ja kaikki Suomi-bändit heittivät erinomaiset setit – minusta tietysti Jalla Jalla oli aivan käsittämättömän loistava. Muistan sen hetken, kun yhtye polkaisee Minnesota Platesin käyntiin, soundit ovat loistavat ja yhtye todella energinen ja yleisö on selvästi kiinnostunut, niin minä kasvoin kymmenen senttiä pituutta salin perällä ja ajattelin ”Minun pojat”. 1992 BID:in julkaistiin oma kokoelma CD Guitars That Go Buzzz…, jota tehtiin sen verran suurempi painos, että se riitti seuraavankin vuoden messuille jakoon.
Seuraava vuosi (1993) oli valitettavasti BID:in viimeinen. Taas saatiin järjestettyä Suomi-ilta ja soittamassa oli Hiljaisilta tällä kertaa Lowdown Shakin’ Chills. Muutenkin hommat menivät kokolailla samalla lailla kuin aikaisemmin. 1993 osallistuimme myös ensimmäisen kerran Kölnissä järjestettyyn Popkom tapahtumaan. Suomen vienninedistämissäätiö alkoi tukea musiikkivientiä, joka tarkoitti, sitä että reissut maksoivat enään puolet siitä kuin aikaisemmin, näin toiseenkin tapahtumaan oli varaa. Sillä lailla hyvä veto käydä Popkomissa juuri tuolloin, että silloin ei vielä tiedetty Berlinin tapahtuman loppumista.
Tästä eteenpäin sitten käytiin lähinnä Popkomissa ja muutamissa muissa tapahtumissa kuten Bratislava Rock and Pop Daysissä. Promopuolella Suomesta oli tehty pari levy-yhtiöiden yhteistä Reindeer rock CD:tä. Nyt kun mekin osallistuimme isoihin tapahtumiin, emmekä vain indiejuttuihin, niin pääsimme näihin CD:ihin yhdellä bändillä/biisillä per vuosi. Lisenssisopimuksia saatiin lisää ja peräti levyjen jakelusopimus Itävaltaan, joka kattoi myös Saksan ja Sveitsin. Tämä juttu muuttui pienoiseksi katastrofiksi, sillä kun oltiin saatu pari ensimmäistä tilitystä, niin jakelija meni konkurssiin ja iso nippu levyjä jäi Itävaltaan. Noilla saaduilla tilityksillä oli suunnilleen maksettu levyjen rahdit sinne.
Tämän jälkeen vientitoiminta oli sitten pienempi muotoista ja tarkemmin kohdistettua. Oli selvinnyt se, että vaikka ulkolaisten kanssa häslääminen oli kivaa, niin se vei paljon aikaa, eikä tuottanut kuin pientä tappiota – nekin rahat päätettiin jatkossa käyttää levyjen julkaisemiseen. Pieniä lisenssidiilejä edelleen tehtiin ja levyjä myytiin muutamille tukuille lähinnä yksittäisiä laatikoita – Japaniin meni hiukan enemmän.