Alivaltiosihteeri, tai tarkemmin sanottuna Simo Frangén, Pasi Heikura ja Satu Kurvinen, olivat aloittaneet oman ohjelman, Naurun Remakkaa, tekemisen Tamperelaiseen Radio 957:n vuonna 1987. Huumorikasetit olivat tulleet myös rockpiireihin hiukan tätä ennen. Miettinen ja Kuusisen Rami olivat tehneet kaksi Synti Ja Syöpä kasettia ja Pahkasian pojat puolestaan kaksi kappaletta Köyhien Radio kasettia. Nämä kaksi faktaa kun yhdistettiin, niin syntyi idea, että Hiljaiset Levythän voisi julkaista Naurun Remakkaa ohjelman parhaita kasettina.
Ideaa alettiin työstämään loppuvuodesta 1988, jolloin päädyttiin siihen, että kasetille tulevat sketsit valittiin syksyn 1987 ja kevään 1988 ohjelmista. En muista oliko suhteet Radioon niin hyvät (todennäköisesti) vai oliko Simolla, Pasilla ja Sadulla niin hyvä sopimus, että nauhat saatiin ilmaiseksi käyttöön. Ainoa mitä Radio 957 vaati, oli että radion logo pitää näkyä kasetin kansissa.
Pasi, Simo ja Satu valitsivat kasetille tulevan materiaalin. Mukana oli erittäin lyhyitä sketsejä, kuten yksi mielestäni parhaista Alivaltiosihteeri radio sketseistä ”Esko Hiirelä viiden ruuhkassa”, jonka liikenneradio parodian kymmensekuntinen menee näin: ”Täällä Esko Hiirelä. Olen nyt viiden ruuhkassa ja meidän auto on neljäs.” Toisaalta mukana oli yli kolmeminuuttisiakin sketsejä, jotka muistuttivat jo myöhempiä Alivaltiosihteeri radio-ohjelmien juttuja, joissa Kurvisen oli korvannut Jyrki Liikka. Alivaltiosihteerin nimeä kantava ohjelmahan alkoi Radiomafiassa vuonna 1990.
Naurun Remakkaa ohjelmassa esiintyi siis kolme hahmoa. Daami oli tietenkin Satu Kurvinen, mutta Eino-miehen ja Porkkakosken roolissa vaihtelivat Pasi ja Simo. He vuorottelivat studiopöydän takana ja se kumpi oli vastuuvuorossa oli Porkka-Koski. Pelkän mikin takana oleva oli Eino-Mies.
Kasetin kansikuvan piirsi Pasi Heikura ja merkittävää julkaisussa on, että se on ensimmäinen kasettijulkaisu, jonka Hiljaiset Levyt teki. Tuotakin merkittävämpää oli, että kyseessä on ensimmäinen, julkaisu, joka oli Poko kautta PEC:in jakelussa. Kasetin tarkka ilmestymispäivämääräkin on tiedossa, koska PEC:in viikkokirje tuolta ajalta on säilynyt. Naurun Remakkaa! – Suupaltit Navetassa! ilmestyi virallisesti 4.5.1989.
Tuo Pokon jakeluun siirtyminen on oma tarinansa. Euroksen kautta oli sovittu vain LP:iden jakelusta. Koska singlejäkin tuli melkoisesti, ajattelin, että nekin pitäisi saada oikeaan jakeluun, eikä vain myydä itse suoraan kuluttajille ja muutamille valituille levykaupoille lähinnä Tampereella. Lisäksi oli tiedossa, että jakeluprosentti Euroksella oli kovinkin korkea. Epe Heleniuksen tunsin tuolloin vain ulkonäöltä, enkä juurikaan ollut hänen kanssaan puhunut. Jotenkin olin oman pääni sisälle kehittänyt sellaisen ajatuksen, että olin niin pieni ja mitätön tekijä, ihan eri liigassa kun Poko, joten eihän Epe millään voisi edes haluta keskustella kanssani – kuinka väärässä olinkaan. Sen sijaan olin Poko A&R mieheen Petteri Paloahoon törmännyt useammankin kerran keikoilla YO-Talolla. Petterin kanssa olimme sellaisissa moikkausväleissä. Hieno mies oli hänkin, R.I.P.
Yhtenä iltana olin taas kerran YO-talolla katsomassa bändejä, kun näin Petterin hänen vakipaikallaan lavalta katsottuna oikeassa reunassa pienten rappusten vieressä, missä oli pieni syvennyt salin ja kaljanmyyntipuolen välissä. Siitä tuli minunkin vakipaikkani bändien tarkkailuun aikanaan. Siinä sain sitten ajatuksen, että menenpä Petteri juttelemaan jakeluongelmistani. Petteri kuunteli ja sanoi, että ehkä jakelu voitaisiin hoitaa Pokon kautta, mutta että minun pitää sopia siitä Epen kanssa. Petteri lupasi järjestää tapaamisen.
Menin tapaamiseen erittäin jännittyneenä, enkä paljoa odottanut, olin edelleen sitä mieltä, että Epe on varmasti ylimielinen, eikä sitä tällainen pikkutekijä kiinnosta. Mielipiteen Epestä muuttui viidessä minuutissa ja puolen tunnin jälkeen oli sovittu paitsi jakelusta, joka oli viisi prosenttiyksikkö halvempi kuin Euroksen kautta, niin myös siitä, että saisin käyttää Poko promopalveluita ilmaiseksi hyväkseni. Toisin vain nipun levyjä ja valmiin lehdistötiedotteen ja Poko promohenkilö postittaisi levy ilmaiseksi lehtiin, radioille ja muulle medialle. Tämä oli aivan valtava säästö postikuluissa ja promojakelu saatiin näin järkevälle tasolle. Lisäksi Poko promo-osasto leikkeli talteen arvioita levyistä ja auttoi muutenkin. Eikä siinä kaikki; tästä alkoi yksi kerrassaan upea ystävyyssuhde. Epe osoittautui mieheksi, jolla on sydän paikallaan, ja joka on aina innoissaan kaikista pöhköistä ideoista. Monet iltapäivät Epen toimistolla istuin, puhuin urheilusta, lähinnä jalkapallosta ja paljon musiikista. Epen kanssa perustimme Suomen Die Toten Hosen kerhon ja se käsittämätön määrä neuvoja ja apua minkä Epe on Hiljaisille Levyille ja minulle matkan varrella antanut on suunnaton. Voin rehellisesti sanoa, että tuskin Hiljaisia Levyjä olisi nyt vielä hengissä jos Epeä ei olisi ollut.
